Lyhyesti aamuhetken älynvälähdykseni: On huojentavaa, että saan "pistää vain merkille" omat tunteeni ja ajatukseni. (Ja siis sellaisessa valossa, että huomasin vain sanovani itselle: "Jaahas, taidat nyt hoksata pistää vain merkille.") Mitähän höpäjän?
Huomaan, että uuden ja epävarman edessä olen jo hetkittäin löytänyt konsteja, kuinka selvitä omien tunteiden kanssa. Ja yksi niistä siis kuuluu:"Pistä vain merkille!" En osaa sanoa, kuinka tällaiseen ns.puolueettomaan suhtautumiseen omia tunteita kohtaan voi päästä, mutta mukavalle tämä tuntuu. ☺ Kun ei tarvitse niin miettiä, mitä näiden tunnenimisten kamujen kanssa tekee. Voi vain pistää merkille! 😉
Pistetäänhän vain merkille! Pienin askelin ja armollisesti.
Iloa päiväämme, olkaamme juuri sellaisia kuin olemme. Se on juuri riittävästi.❤
tiistai 31. tammikuuta 2017
perjantai 6. tammikuuta 2017
Onko mulla huolia?
Täällä tykkylumisten puiden keskellä tuli mieleeni otsikon kaltainen ajatus. Onko mulla huolia? Onko sulla huolia? Jota kantaisit niin kuin tuo puu lumikuormaansa? Näytänkö/näytätkö yhtä rauhalliselta ja kauniilta huoliesi kanssa kuin tuo lumihuntuinen puu? Ehkä en. Ehkä et. Ehkä en omista tuollaista tykkypuiden kaltaista vakautta ja tyyneyttä taakkojeni alla? En. Olen ihminen.
Asiaan.
Mitä ja millaisista asioista sinä kannat huolta? Itse kannan juuri nyt hienoista huolta työkuvioista tai lähinnä uusista, vieraista ja ehkä minulle haastavista asioista ja tilanteista lähiaikoina. Kannan huolta lapsista, läheisistä, terveydestä ja oikeastaan monista ihan arjen pikkuasioistakin. Välillä enempi ja välillä vähempi.
Ymmärrän, että ihan oikeasti en kanna huolta mistään edelle mainitusta. What? Olen hoksaavinani, että huoleni liittyvätkin ihan oikeasti eri asiaan. Ylläri, ylläri, huoleni taitavatkin koskea jälleen omia tunteitani, jotka mahdollisesti heräävät noissa huolelta vaikuttavissa asioissa ja tilanteissa. Ihminenhän haluaa helposti väistellä (hallita) epämukavia tilanteita eli toisin sanoen omia ikävänoloisia tunteitaan. Luonnollista. Hyvin loogista.
Olen miettinyt, miksi jotkut kovia kokeneet ihmiset ovat niin huolettomia. Niin vapaita. Niin iloisia. Nyt ymmärrän. Heidän on täytynyt tutustua omiin tunteisiinsa. Niihin ikäviinkin. Luulen, että tällöin heidän ajatteluaan ei hallitse ajatus: "Kuinka selviän tästä ja tuosta? Tai kuinka selviän hankalan työkaverin tai vaikean elämäntilanteen kanssa?" Ei. Heidän ajatteluaan hallitsee mieluummin kysymys: "Kuinka selviän omien tunteideni kanssa tässä ja tuossa tilanteessa?" (Jos siis ylipäätään hallitsee.) Ne epämääräiset tunteethan saattavatkin olla jo niin tuttuja, että ne eivät enää hallitse. Sitähän se tunteiden kanssa työskentely on. Irtipäästämistä. Niiden tunnenallejen vapaata roikkumista tuossa rinnalla.
P.S. Seuraavaksi voinkin harjoitella sitä, että fokukseni ei ole (ehkä ei sinunkaan) haastavissa tilanteissa vaan siinä, kuinka selviän omien tunteideni kanssa niissä. Elämähän voi antaa ihan mitä vain, noin niinku periaatteessa. On paljon helpompi soljua mukana kuin pitää kaksin käsin kiinni. Ja vielä haluttaisi muistuttaa itseä. Niin kuin vain voi! 😊
Asiaan.
Mitä ja millaisista asioista sinä kannat huolta? Itse kannan juuri nyt hienoista huolta työkuvioista tai lähinnä uusista, vieraista ja ehkä minulle haastavista asioista ja tilanteista lähiaikoina. Kannan huolta lapsista, läheisistä, terveydestä ja oikeastaan monista ihan arjen pikkuasioistakin. Välillä enempi ja välillä vähempi.
Ymmärrän, että ihan oikeasti en kanna huolta mistään edelle mainitusta. What? Olen hoksaavinani, että huoleni liittyvätkin ihan oikeasti eri asiaan. Ylläri, ylläri, huoleni taitavatkin koskea jälleen omia tunteitani, jotka mahdollisesti heräävät noissa huolelta vaikuttavissa asioissa ja tilanteissa. Ihminenhän haluaa helposti väistellä (hallita) epämukavia tilanteita eli toisin sanoen omia ikävänoloisia tunteitaan. Luonnollista. Hyvin loogista.
Olen miettinyt, miksi jotkut kovia kokeneet ihmiset ovat niin huolettomia. Niin vapaita. Niin iloisia. Nyt ymmärrän. Heidän on täytynyt tutustua omiin tunteisiinsa. Niihin ikäviinkin. Luulen, että tällöin heidän ajatteluaan ei hallitse ajatus: "Kuinka selviän tästä ja tuosta? Tai kuinka selviän hankalan työkaverin tai vaikean elämäntilanteen kanssa?" Ei. Heidän ajatteluaan hallitsee mieluummin kysymys: "Kuinka selviän omien tunteideni kanssa tässä ja tuossa tilanteessa?" (Jos siis ylipäätään hallitsee.) Ne epämääräiset tunteethan saattavatkin olla jo niin tuttuja, että ne eivät enää hallitse. Sitähän se tunteiden kanssa työskentely on. Irtipäästämistä. Niiden tunnenallejen vapaata roikkumista tuossa rinnalla.
P.S. Seuraavaksi voinkin harjoitella sitä, että fokukseni ei ole (ehkä ei sinunkaan) haastavissa tilanteissa vaan siinä, kuinka selviän omien tunteideni kanssa niissä. Elämähän voi antaa ihan mitä vain, noin niinku periaatteessa. On paljon helpompi soljua mukana kuin pitää kaksin käsin kiinni. Ja vielä haluttaisi muistuttaa itseä. Niin kuin vain voi! 😊
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)