Minä jännitän

Minä jännitän tiettyjä asioita. Arvelen, että minulla on kohtalotovereita tässäkin Suomen maassa. Toki kaikki eivät varmasti jännitä samoja asioita kuin minä. Eikä kaikkien tarvitse jännittää, koska he välttelevät asioita, jotka jännittävät. Eikä kaikkien tarvitse tai eivät saa ehkä mahdollisuutta kokea sellaisia tunteita. Pitävät ne ehkä mieluummin itseltäänkin piilossa. Ehkä meistä joku onnellinen on saanut myöskin tutustua jännityksen taakse kätkeytyviin tunteisiin niin hyvin, etteivät ne enää vaivaa.

Olen lukenut kirjaa nimeltä Jännittäjän kirja ja oppinut uusia asioita. Se, miksi rupesin jännitys -nimisestä tunteesta kirjoittamaan liittyy tuon kirjan antiin. Meinaan jännityksen salailu kuulema lisää vain jännitystä eikä ainakaan poista sitä. Kuulema itse jännittäviin paikkoihin tai pelottaviin asioihin tarttuminen ei sinällään helpota jännitystä vaan se, että pystyn kokemaan ne tunteet, jotka itse herätän esim. kanssakuulijassa tai kanssanäkijässä, kun kerron tai paljastan häpeällisen jännitykseni. Silloin joudun kohtaamaan mahdollisesti arvostelua, väheksyntää, mitätöintiä, ehkä myötätunnon lisäksi. Eli juurikin sellaisia tunteita, joita oikeastaan pelkään ja siksi jännitän.

Kirjasta jäi mieleeni myös se, että jännitys ja ahdistus juontaa kuulema juurensa keskeneräisistä asioista alitajunnassamme. Eli jotain on jäänyt ns.kesken. Tilanteita, joissa jokin tunne ei ole saanut lupaa tai tarve täyttymystä. (Useinmiten kuulema lapsuudessa tai nuoruudessa.) Aika loogista. Niitä itkuja ja vihoja täytyisi vain saada tuntea ja kokea sekä täyttymättömiä tarpeita kokea, ettei meiltä kuluisi energiaa niiden piilottamiseen.

Lukemani kirja antaa ymmärtää, että ihminen kestää yllättävänkin monenlaisia kokemuksia, jos hänen ei tarvitse koko ajan tehdä ns.töitä sen eteen, ettei alitajunnasta vain pääse läpi inhottavia tunteita tietoisuuteen.  Noita "tunteiden piilottamistöitä" voivat olla esimerkiksi jatkuva työnteko, harrastaminen, musiikin kuuntelu ja yleinen levottomuus. Ja kuulema ihmisellä on aikoja, jolloin nuo alitajunnasta nousevat asiat tykkäävät kurkotella tietoisuuteen. Esim. kriisitilanteissa, elämän muutostilanteissa ja ihan arkisissa PMS-oireissakin, kun kehon hormonit heittelevät. Etteikö muka enää niidenkään syyksi voi laittaa?;) Niinkö?


P.S. Ja herätti muuten tämän kirjoittaminen minussakin vähän ovelia tunteita, vaikka en edes kuule tänne asti arvostelua. 

Haavoittuvuus yhtä kuin rohkeus

Elämän hauraus,
rosoisuus.
Ohut kalvo veden pinnalla.
Tuulen henkäys,
ihminen.


Jostain luin tai kuulin, että haavoittuvaisuus tai sen tunteminen ja kokeminen ovat rohkeutta. Ehkä sitä ei niin haluttaisi ihmisen mieltää. Ehkäpä kuitenkin kokemukset juuri haavoittuvaisuudesta voivat nostattaa ihmisessä rohkeutta tehdä erilaisia, itselle uusia asioita.


Olen ollut huomaavinani, että ihmiset nykyään puhuvat ja kertovat vapaammin omista "heikkouksistaan". Laitoin tuon heikkous-sanan lainausmerkkeihin. Miksi? Ajattelen, että nähtyään tuon "heikkouden" taakse, ihminen ei välttämättä mielläkään sitä heikkoudeksi. Se on ehkä ominaisuus, tunne, uskomus tai mitä vaan. Sellainen asia, johon tutustumalla ja jonka avulla saattaakin löytää itsestään ihan uusia puolia.


Tai, ehkä se heikkous, rosoisuus, jotenkin näyttäytyy niin kauniina ja tarpeellisena osana ihmisyyttä, ettei ihminen hennokaan pitää sitä ns. negatiivisena. Annetaanko, uskalletaanko, antaa sen näkyä?

Viestintää

Ihminen,
peili toiselle.


Kulkee ohitse,
kohti.
Varpaille.
Karkuun.


On vaiti.
Puhuu.
Kuuntelee,
vaiko ajattelee omiaan?


Hymyilee.
Luottaa.
On hapan,
huolissaanko?
Ehkä epävarma.


Pukeutuu siististi.
Solmii hätäisen nutturan.


Viestittää yhtä kaikki,
halusi tai ei.
Viestin vastaanottaja
tulkkaa,
halusin tai en.


Tulipa tällainen pohdinta mieleen käydessäni tilaisuudessa, jossa tapasin monta vierasta ihmistä. Kuulema herkästi yli 70% viestinnästä ihmisten välillä tapahtuu nonverbaalisesti eli muuten kuin sanoin.


Mistähän viestittämämme kertoo? Arvelen, että viestinnällä haemme tasapainoa, tai hyväksyntää toiselta ihmiseltä. (Teoriassako itseltä?) Ja eikö ne tunteet sieltä pilkistelekin taas? Minä ainakin tunsin oman jännitykseni ihan kehossani tuossa uudessa tilanteessa, jossa en tuntenut ketään muuta ihmistä. Luulen, että viestitin omalla kehon asennolla, haluamattani, omaa fiilistäni. Niin, mistäpä minä sen voin tietää, kuinka vastaanottaja viestini tulkkasi.;)


Tuli vaan mieleen, että eipä se ihme, jos toisinaan kommunikointi ihmisten välillä ontuu. On siinä siksi monta vaihetta, ennenkö todellinen viesti edes teoreettisesti voi saapua vastaanottajalle. Mielenkiintoista.

Hirviästipä sinä yrität, Maikki!

Sain viettää viikonlopun lomaillen kauniissa Syötteen vaaramaisemissa yhdessä mieheni kanssa. Oliko tosiaan (vasta) sunnuntai, kun nuo otsikon mukaiset sanat putkahtivat mieleeni? Hirviästipä sinä yrität, Maikki! Pääasia kai, että sieltä se kuitenkin löytyi? -- Sellainen hyväntahtoinen, ymmärtävä puhe itseäni kohtaan.


Ehkä voisin vähän kuvailla, miten minulle merkityksellistä äänenpainoa käytin nuo sanat lausuessani. Tai millaisen merkityksen itse niille annoin. Kuulin, että nuo sanat lausuisi joku lempeä, ymmärtävä ihminen, jonka tarkoitus on myötäelää kanssani. Hän kertoi minulle totuuden. Ei lyönyt leimaa minuun tai syyllistänyt minua. Olipa se hyvä keino kohdata minut. Nuo sanat sulattivat minut. Pysäyttivät. Huomasin suorittavani elämää. En oikein elänyt. Tuo ääni ja nuo sanat koin selkään taputteluna ja silityksenä. Niillä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, olinko tehnyt hyvin tai huonosti. Juuri siksi ne antoivat minulle mahdollisuuden nähdä itseni myötätuntoa tuntien. Miltä kuulostaa? Aika tsuumattunahan nyt katselen noita muutamia sanoja. (Ehkä se ei ole paha asia, vaikka en ole ihan noin syvälle ruukannut katsellakaan.)


Miksi tuollaisesta muutaman sanan ajatuksesta rupesin kirjoittamaan? Maikki sai kokea, miltä ihan kehossakin fyysisesti tuntuu, kun hän sai kuulla nuo myötätuntoiset sanat. (Hartiat laskeutuivat, hengitys syveni, mieli rauhoittui.) Nii-in. Parin päivän rentoutumisen se näköjään otti. Että hoksasin, kuinka paljon yritän. Enkä tarkoita nyt vain tekemistä ja näkyviä aikaansaannoksia. Tarkoitan enemmänkin sitä, että kovastipa yritän "säätää" ja hallita kulkuani. Siloitella tietä, mukamas.


Aina sitä oppii. Himppusen verran. Kuinka se sun laita on? Yritäkkö nää? Miten hirviästi? :)