Pettymyksen sietokyky

Olen lukenut mediasta, että ihmisten pettymysten sietokyky on heikompi nykyään kuin ennen. (Liekö tieteellistä tutkimusta tehty asiasta?) Jossakin pohdittiin, että eivätkö vanhemmat aseta enää lapsilleen rajoja. Minusta näitä on hyvä miettiä. (Voisi miettiä myös, uskaltavatko nykyajan lapset ilmaista tunteensa vapaammin ja ovatko he oppineet, miten noita tunteita käsitellään? Kätkettiinkö tunteet ennen ns.pelon taakse?)


Itse pohtisin myös, mitä ja millaista tuo rajojen asettaminen parhaimmillaan voisi olla. Olen ruohonjuuritasolla pähkäillyt tuota asiaa omien ja muidenkin lasten kohdalla. Ajattelen, että rajojen asettaminen "kauneimmillaan" olisi sitä, että vanhempi ohjaa ja avustaa lasta toimimaan omien tunteiden kanssa. Vanhempi ei luonnollisestikaan voisi hyväksyä huonoa käytöstä. Hän kuitenkin sanoittaisi ja ymmärtäisi lapsen tunteita. Yhdessä voitaisiin miettiä vaihtoehtoista toimintamallia vihastuttavan tilanteen varalle. Opettelua täytyisi vain jatkaa maltillisesti, vaikka tulosta ei heti tulisikaan. Tavoiteltavaa?


Mielestäni lasten kanssa eläminen on aika vaativaa. Lapsethan kaivavat vanhemmasta ikäisensä esiin. Olisi aika helppoa vain toimia jyräävänä auktoriteettina tai välinpitämättömänä. Tai sitten ei. ;)


Taidan pyöriä samaa rataa näiden postausteni kanssa. Mutta taas tulen samaan ajatukseen siitä, että tunteet ja niiden kanssa elo vaikuttavat ihmisen hyvinvointiin. Mitä mieltä sinä olet? Rangaistuksia, uhkailua ja lahjontaa? Mikähän siihen pettymyksen tunteeseen auttaisi? (Tai pettymyksen tunteen sietämiseen.) Auttaisiko pettymys-nimisen tunteen ottaminen tuohon lähelle, syliin? Olehan siinä ja mitähän asiaa sulla olikaan? - Vieläkö tekee mieli tirvaista? ;)

Metsään, metsään!

Metsä,
Luojan syli.
Avoin, yön kyynelille.


Olen lukenut lehdistä ja netistä siitä, kuinka luonto rauhoittaa levotonta ihmismieltä. Asiasta on tehty ihan tutkimustakin. Syke ja verenpaine laskevat, lihasjännitys ja stressihormonien määrä vähenee. Mieliala kohenee 20 minuutissa ja jo toipuminen alkaa viidessä minuutissa. Ajatella!


Itselläni on jonkin verran kokemusta tuosta luonnon omasta lääkkeestä, mutta enempikin voisin hyödyntää sitä. Huomaan, että luonnossa liikkuminen on opeteltavissa oleva asia. Kun sen tarjoamaa hyvää oloa saa kerran maistaa, niin tietää, mitä sieltä on mahdollista saada. Noin niinku vinkkinä.;-)


Ja ne tunteet. Juurikin metsässä ne saavat virrata vapaasti! Aaah ja kiitos.

Oravanpyörässä

Olipa kerran mies. Ahkera ja kiireinen, toimissaan. Tärkeän oloinen. Vimmatusti hän hämmensikin, keitostaan. Välillä hikeä,  paidanhelmaan pyyhkien.


Pyörä, mikä pyörä. Oravako sitä pyöritti? Kainalot hiessä. Päämäärä selvänä. "Elämän tarkoitus, ei ole ikävän karkoitus."


Samaa keittoa. Aamua iltaa. Iltaa aamua. Tuttua ja turvallista. Hampaat irvessä. Pakko, mikä pakko. "Jaksaa, jaksaa. Elämä on lainaa, kohta olet vainaa."


Toisinaan ukkoa harmitti. Harmitti, niin vietävästi. Kun naapurin mahakas herra laiskotteli. Nautti elämästään. Mokomakin, liekö yhteiskunnan elätti? Käväisi vain työmaalla. Pirssillään. Illat kalasteli ja savusteli, saalistaan. Vihelteli kulkiessaan. Pihakiikussa kiikutteli, ruhoaan.


Mies eikä mikään. Joka ei kaadu saappaat jalassa. Niin hän oli oppinut. Ja oppi oli syvään juurtunut. Hän, historiansa vanki.


Niin kaatui mies, miehenä. Saapikkaat jalassa. Lakkasi pyörä pyörimästä, ukko itseään jahtaamasta.


P.S. Tässä yksi harjoitus luovan kirjoittamisen kurssilta. Niin vaikeaa, mutta hauskaa kokeilla jotain ihan uutta. (Tämä pakinan tekele.)

Päivänpaistetta

Että on ihmisen hyvä olla, kun häntä muistetaan. Merkkipäivää viettäessäni olen saanut paljon onnitteluja ja muistamisia. Olen otettu. Tuntuu hyvälle!


Mieleeni tuli ajatus. Ehkä aika yksinkertainen, mutta jotenkin niin mullistava, että sen toistaminen ja muistaminen yhä uudelleen tekee ihmeitä. Tarvitsen huomioimista ja hyväksyntää. Sinäkin tarvitset. Presidenttikin tarvitsee. Pultsari tarvitsee. Siivooja tarvitsee. Pieni lapsi tarvitsee. Iso lapsi tarvitsee. Vanhus tarvitsee. Syrjäytynyt tarvitsee. Uraohjus tarvitsee. Pappi tarvitsee. Kaikki. Me kaikki tarvitsemme.


Mitä jos pitäisimme ohjenuoranamme ajatusta; "Jokainen ihminen tarvitsee hyväksyntää."? Onko paha? Onko liian vaikea ajatus? Ehkä. Ihmismielelle. Mutta. Jos edes teoriassa, huoneen tauluna? Muistolauseena?


Huomaan, että tuo raamatun kaksoiskäskyäkin muistuttava ohjenuora pitää suuren viisauden sisällään. Huomaan myös, että ihminen on hyvin pieni ja avuton kaikessa ihmeellisyydessäänkin.