Valoa eli varjoja

Valo


Siellä, missä on valo,
siellä on varjo.
Ei ole valoa ilman varjoa,
ei varjoa ilman valoa.
Kunpa aina näkisin valon,
eli varjon.
Silloin minulta ei mitään puutu.


Mitähän Maikki miettii? Sitä, että on niin helppo ottaa ja vaikea antaa. Kevään valossa näkee. Syksyn pimeys lamaannuttaa. Niin, onko niin kauan hyvä, kun on hyvä? Entä kun on huono, onko aina huono? Sitä Maikki vain miettii, että pahalla olollakin on paikkansa. Ei siitäkään tarvitse pyristellä pois. Kuin ei hyvästäkään olosta. Olla vain. Kiitos. Kaikella on aikansa.

Samanlaista erilaista

Aamulla avaan verhot.
Aurinko nousee.
Lintuset laulavat,
huolettomina.
Ruokaa, lämpöä, syliä,
vaatetta ja rajoja.
Koko päivän.
Ja taasen
aloitan alusta.
Joka päivä,
uudelleen.
Tärkeää.

Kuitenkin,
joka hetki uusi,
erilainen.
Täynnä mahdollisuuksia tuntea elävänsä,
juuri sitä hetkeä,
joka silloin on.
Nyt.


Maikilla syttyi lamppu solmiessa kengän nauhoja. Olin lähdössä viemään roskapussia ja tunsin voimakasta hyvän olon tunnetta. Hetken mietin, miksi minulla oli hyvä mieli, kunnes ymmärsin. Tajusin, että elin juuri sitä hetkeä, jossa olin. Heureka!

Rupesin miettimään tilanteita, joissa koin hyvän olon tunteita ja tajusin, että ne usein liittyivät siihen hetkessä olemisen kokemiseen, jota tuossa edelläkin koin. Aloin epäillä jopa sellaista, että se suklaapatukan hyvälle maistumisen mysteerikin liittyy tähän samaan asiaan. Siinä maistellessahan minulla on yksi aistikanava auki enempi ja näin saan varmemmin tunteen hetkessä elosta. Nyt Maikki ymmärtää, mikä siinä lähtemisessä ja tulemisessa on niin hienoa. Silloin saan elää sitä hetkeä varmimmin, mitä elän. Tai mikä siinä flow-tilassa on niin rentouttavaa? Se sen täytyy olla, että silloin elän juuri sitä hetkeä, jota elän. Hmm. Niinkö?

Päädyn jälleen siihen syvään viisauteen, että ei ole niinkään merkitystä, mitä teen tai mitä ympärilläni tapahtuu. Paljon merkityksellisempää on se, kuinka suhtauduin kaikkeen ympärilläni olevaan. Omaan suhtautumistapaan pystyn vaikuttamaan ainakin jonkin verran, ympäristöä ja elämän kulkua en voi hallita.

Vanhoja ja uusia polkuja

Ihmisellä on päässään omat juttunsa, rakennelmansa,
polkunsa.
Ei pysyvinä
vaan elävinä.
Ihanasti elämän virta tekee suistoja,
vuolaampia virtoja,
oikopolkuja.
Kiitos,
kun voin tuntea näin.

Meillä on kullakin karttamme, NLP:tä lainatakseni. Aamupäivällä seurasin kohta 2-vuotiaamme karttaa ulkoillessamme. Hänen karttansa on hyvin "reitikäs" ja vaihtoehtoja täynnä oleva omaani verrattuna. Maikki voi hyvin opetella asiaa päivittäin ja todeta yhä ja yhä uudelleen, että se minun karttani ei ole todellakaan yhtä kuin maasto. Niin kuin ei sinunkaan, kanssakulkija. Olen oppinut kyseistä NLP:tä opiskellessa, että me vääristämme, yleistämme ja poisjätämme paljon informaatiota jatkuvasti. Hyvä niin, muuten aivomme kuormittuisivat liikaa. Mutta on erittäin havahduttavaa huomata, että kukin elelemme oman "sabluunamme" kanssa tätä elämää. Ja vieläkin helpottavampaa on ymmärtää, että minä voin muuttua ja muuttaa näin omaa karttaani eli tuota sabluunaa.

Se, mihin pystyn vaikuttamaan ovat omat mielikuvani, jotka ovat muodostuneet viiden eri aistikanavan avulla. Jos ja ja kun ymmärrän, kuinka tuo mielikuva syntyy ja miltä se näyttää voin alkaa hommiin. Eipä näytäkään niin houkuttelevalta se sininen fazerin patukka, kun pienennän sitä, muutan värit siitä mustavalkoisiksi ja laitan sen rautatiekiskoja pitkän menemään jne.Tilalle nappaankin lennosta jonkun toisen hyvän ja terveellisen vaihtoehdon, josta saan samoja hyviä fiiliksiä. Suurennan vaikkapa sen appelsiinin jättimäiseksi, meheväksi, raikkaaksi, mehukkaaksi jne. Tässäpä hieman referointia oppimastani eli NLP:stä, josta jo aiemmin olen jotain kirjoittanut. Ei muuta kuin oppimisen riemua tähänkin päivään! Yritetään muistaa, että ne oppimisen esteet ovat palautteita. Joka päivä on mahdollista valita toisin.

Arvostelu

Miten usein ihminen löytää itsensä arvioimasta toista?
Miksi?
 - Itseään hän etsii.


Maikki nauttii ihanasta äidinkielestään. Sana arvostelu kertoo hyvin ytimekkäästi sen, mitä se merkitsee. Eikö se olekin vähän niin kuin arvon laittamista tai asettamista ihmistä tai jotain asiaa kohtaan?

Maikilla on ollut oppimista sellaisenkin asian kanssa kuin arvostelu. On vieläkin. Maikki osaa arvostella itseään ja muitakin. Mutta Maikki harjoittelee kaikenlaista. On ilahduttavaa, jos Maikki kuulee sellaista "piippausta" juuri silloin kun Maikin suusta alkaa tulemaan sanoja, jotka taitavat olla ensisijaisesti apukeinoja välttää Maikkia kohtaamasta itseään tai jotain vastaavaa. Tai että tuo "piippaus" alkaa ainakin häiritä niin, että Maikki nielaisee ja hengittelee ensiksi muutaman kerran ennen kuin tekee tai sanoo mitään.

Voi, tässä nään suuren mahdollisuuden oppia ymmärtämään ja tuntemaan itseä lisää sekä suorastaan mahdollisuuden auttaa meitä ihmisiä toimimaan hiukan ymmärtäväisemmin toisiamme kohtaan. Saisinkohan yhtään kannattajaa, jos perustettaisiin sellainen yhteinen kamppania? Arvostelenko ja ketä? -nimeltään. Kiinnitettäisiin edes päivän ajan huomioita siihen, kuinka arvostelemme toisia, itseä tai asioita. Tässä visioidessa tuli mieleeni, että luvattaisiin vieläpä sanoa toiselle "piip piip piip", kun huomattaisiin arvostelua toisen puheessa. Luulen, että sen kuulee ja erottaa paremmin toisen puheesta.

Miksiköhän arvostelen? Onko se aivan luonnollistakin pään sisäistä ns.palikoiden järjestelyä? Eikös arvot vaikuta luonnollisestikin siihen, mitä teemme ja kuinka elämme? Voinko arvioida arvostelun sijaan? Voinko tehdä sitä yhä useammin itseni kanssa vai tarvitsenko siihen toista ihmistä? Maikilla on sellainen kutina, että ylimääräisten juoruilujen jäädessä vähemmälle saavat elämää rakentavat ja eteenpäin vievät asiat enemmän tilaa. Elämästä saattaapi tulla mielekkäämpää ja helpompaakin pitkässä juoksussa. Mitä sanoo hän, joka tätä lukee? Alatko kanssani piippailemaan? ;)

Pettymys

Maikki mietti eräänä päivänä syytä omalle hieman epäselvälle, huonolle ololleen. Olipas vaikea aluksi tunnistaa, mistä asia kiikastaa. Pyörittelin asiaa suuntaan ja toiseen, kunnes yhtäkkiä välähti. Minähän olen pettynyt. Odotukseni ja tavoitteeni eivät kohdanneet todellisuuden kanssa. Syntyi pettymyksen tunne. Samalla hetkellä, kun lupasin itseni tuntea tuon tunteen se menettikin otteensa minusta. Aika ihmeellistä!

Oikeastaan asia taitaa olla aika yksinkertainen. Ihmisen psyyke kertoo tunteilla siitä, jos tavoitteet eivät ole sopusoinnussa sen hetkisen psyykeen tilan kanssa. Eli jos tavoittelen ja vaadin enempi itseltäni kuin silloiset resurssit mahdollistavat niin tuloksena on jokin tunne. Esim.pettymys. Okei, kuinkahan Maikin kannattaisi sitten toimia? Lakata tavoittelemasta? Oppia elämään pettymysten tunteiden kanssa? Heeelp?

Äkkiseltään tuntuisi, että kokeilisin kompromissia. En tavoittelisikaan kovin suuria. Harjoittelisin hyväksymään pettymyksiä. Hmmm.

Taitaapi olla tavoitteet Maikilla toisinaan niin tiedostamattomia, ettei pää kerkeä mukaan prosessiin. Ehkäpä olisi hyvä välillä hoksata myös, onko tavoitteet minun omia ja arvomaailmaltaan ns. puhtaita, ettei niissä kuuluisi vanhempien, opettajien jne. ääni. Joo, eli eipä tämä ollutkaan ihan simppeliä.

Joku ääni sanoo kuitenkin vahvasti sisälläni, että pettymykset kuuluvat asiaan. Ihan kuin tavoitteetkin. Voisiko olla niin ihanasti, että luonto hoitaa tämänkin asian puolestamme? Välillä vain jotenkin pienesti haistan ja tunnen, että moni asia on ajan saatossa muuttunut. Ihan kuin vain mieli olisi alkanut itsekseen työstämään tämän suuntaisia asioita oikeaan suuntaan. Jotenkin tavoitteet itsessään eivät olekaan niin tärkeitä enää. Voisiko sanoa, että epämukavuusalueella liikkuminen antaakin ihmeellisesti mahdollisuuden itsessään vain olla ja vähän kuin "lillua"? En tiedä. Hoksaakohan kukaan, mitä mietin? Se on kai vain fiilis, että vaikka kaikki ei olekaan hallittua ja kaunista, (oman mieleni mukaista),niin silti voin tuntea, ettei minulta mitään puutu. Saan luottaa. Kiitos. Iso kiitos.