Myötätunnosta, osa 2

"Nykyään tiedetäänkin rakkauden, ystävällisyyden ja myötätunnon vaikuttavan siihen, minkälaisia yhteyksiä aivoihimme muodostuu, ja miten aivomme järjestyvät, ja myös moniin kaikkein perustavanlaatuisimpiin fysiologisiin prosesseihimme. Mitä enemmän myötätuntoa pyrimme kehittämään ja mitä enemmän myötätuntoa arvostamme, sitä enemmän stimuloimme positiivisia tunteita tukevia neuronaalisia järjestelmiä - ja kuten tiedetään, neuronien välinen kytkös vahvistuu, kun ne aktivoituvat toistuvasti yhtä aikaa."

Edellä lainasin lukemaani kirjaa Myötätuntoinen mieli. Kirjan loppupuoliskolla keskitytään myötätunto-ominaisuuksiin ja myötätuntotaitoihin. Ymmärsin lukemani perusteella, että myötätuntoaan voi kehittää prosessinomaisesti lähtemällä liikkeelle läsnäolosta ja tarkkailusta. (Oma käytös ja ajatukset sekä tunteet.) Siitä voi edetä myötätuntoiseen ajatteluun. Tuota tarkkailua ja ajattelua voi harjoitella monin eri tavoin. Itse huomaan käyttäneeni päiväkirjanomaista selostusta nousevista ajatuksista ja tunteista, kuviteltujen kirjeiden kirjoittamista, myötätuntoisen hahmon luomista ja sen käyttöön ottamista avuksi (tsemppausvihkon muodossa), myötätuntoista kehomeditaatiota, rauhallista lempipaikkaa, mielikuvaharjoittelua jne. Oikeastaan olen saanut kokeilla useampaakin kirjassa ehdotettua menetelmää.☺Ja kirjassa noita harjoituksia löytyy lisääkin. Myötätuntotyöskentelyssä voi edetä kirjan mukaan harjoitusten jälkeen käytännön konkreettisiin toimiin. Eli tällöin on mahdollisuus hyödyntää opittuja taitoja sekä tietoja ja siirtää niitä armollisesti käytäntöön.Tähänkin kirja antaa loistavia apukeinoja.

Sana myötätunto saattaa herättää meissä ajatuksia kiltistä ihmisestä. Kirjan perusteella myötätuntoinen ihminen on kuitenkin myös rohkea ja jämäkkä, niin itseään kuin läheisiään kohtaan. Saatamme myös harhautua ajattelemaan, että tuo harjoittelu olisi jotenkin nopeasti tapahtuvaa ja helppoa. Sitä kirja ei lupaa. Esim.tunteen nimeltä viha takaa löytyy yleensä jokin pelko, joka on tunnistettava ja koettava, että pääsee etenemään harjoittelussaan. On inhimmillistä, että harjoittelu tyssää helposti noihin ikävän tuntuisiin matkalaisiin. Jospa ymmärtäisimme, että niin kuin mikä tahansa taito, myös myötätuntoisuuden harjoittelu vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä.

Miksi itse koen näin tärkeänä tämän myötätuntoasian? Vastaan, että siksi, koska olen saanut maistaa palan sitä helpotusta, mitä myötätuntoinen asenne itseä ja läheisiä kohtaan antaa. Kirjassa kerrotaankin, että myötätuntoinen asennoituminen vaikuttaa siihen, miten koemme ja suhtaudumme itseemme, tai miten olemme vuorovaikutuksessa muiden kanssa ja siihen, miten suhtaudumme oman elämämme ongelmiin sekä vastoinkäymisiin jne.

Minun ei tarvitse varmaan enää toistaa, miksi näen niin tärkeänä tunnetyöskentelyn jo varhaislapsuudessa. Olen vakuuttunut, että kaikenlainen myötätuntoinen harjoittelu auttaa meitä yksilöitä, mutta myös laajemmin eri yhteisöjä ja koko yhteiskuntaa. Sitä on vain vaikea uskoa, kun on ikäänkuin kasvanut tähän tehokkuutta ja tekemistä ihannoivaan yhteiskuntaan. Kyseisessä pelissä kyynärpäätaktiikka, kaikkitänneheti- sekä turpatukkoonmeininki vie usein voiton. Mutta. Ja onneksi. On mahdollisuus valita. Ja ennen kaikkea harjoitella! Valmista ei tarvitsekaan tulla. Kiitos.

Kuule kellot, joulun kellot soivat!

"Kuule kellot, rauhan kellot soivat!Melske mainen hetkeks hiljenee. Rauhan, riemun sanomaa ne toivat, jota ihmiskunta kaipailee.

On niin paljon riitaa, kademieltä, toinen toistaan vastaan kapinoi.Harvoin kuuleet rakkauden kieltä, joka elon onnen tuoda voi.

Kuule kellot, joulun kellot soivat! Rakkauden kellot kajahtaa! Parhainta, mi kansat unelmoivat joulunkellot heille toivottaa.

Tosi riemun ,tosi onnen tunne täyttäköön nyt kaikkein sydämet, kuljet linnaan. mökkiin, kuljet kunne pyhän rauhan sieltä löytänet.

Rauhan, jok' ei mailman melskehissä lailla harhakuvain häivy pois;onnen, joka elon vastuksissa vielä säilyy, kaikki voittaa vois.

Silloin, silloin vasta juhla meillä joulunkellot taas kun kumajaa. Missä kuljemmekin elon teillä taivas keskellämme kangastaa."

Rauhallista joulua ja kiitos lukijoille sekä kanssakulkijoille vuodesta 2016!

Myötätuntoinen mieli

Olen lueskellut viime aikoina kirjaa Myötätuntoinen mieli, Paul Gilbertiltä. En ole päässyt vielä teoriaosuutta pitemmälle (sitä riittääkin muutaman sataa sivua), mutta ehkä jonkun sanasen voisin kertoa jo lukemastani.

Ydinajatus tiivistettynä on jo meille monelle tuttu. Kaikista oleellisinta mielemme kannalta on se, kuinka suhtaudumme itseemme. Myötätunto sanana määritellään kirjassa seuraavasti: "Myötätunto on perusystävällisyyttä sekä syvällistä tietoisuutta omasta ja muiden elollisten olioiden kärsimyksestä yhdistettynä haluun ja pyrkimykseen vähentää sitä."

Teoriaosuudessa käydään läpi kyseistä asiaa monesta eri näkökulmasta. Ymmärrän (ja kirjassa myös mainitaan), että kuivakankin oloista teoriaa on tärkeää hahmottaa siksi, että se auttaa ja helpottaa itse käytännön toteutusta. (Esim. tilanteessa, kun haluaa kehittää myötätunnon taitoaan, mutta myös missä tahansa psyykeen harjoituksessa.)

Jos nostan pari asiaa teoriaosuudesta. Yksi oleellinen asia on huomata, että meidän geenimme ja varhaislapsuuden kokemuksemme eivät ole omaa valintaamme. Jo tämän ymmärtäminen syvällisesti kasvattaa myötätuntoa kokemuksiamme ja elämäämme kohtaan. (Kirjassa käydään mm.syvällisesti läpi, kuinka tunteemme ovat "jalostuneet" matkan varrella ja kuinka tietyt tunteet ovat vanhoja ja voimakkaita sekä pysyviä.)

Toisena mielenkiintoisena asiana teoriaosuudessa koin sen, että ihmisen aivoista on löydetty ainakin kolme erilaista, tärkeää tunteiden säätelyjärjestelmää. Nämä ovat: 1.Motivaatio, innostus, elinvoima. 2.Tyytyväisyys, turvallisuus, yhteisyys. 3.Viha, ahdistus, inho. Nuo järjestelmät ovat keskenään vuorovaikutuksessa. Kyseinen pelkistetty yleistys, todellisuudessa monimutkaisesta järjestelmästä, antaa osviittaa siitä, kuinka erilaiset tunteet syntyvät.Ymmärsin, että kullakin järjestelmällä on tärkeä rooli tunne-elämämme säätelijänä, mutta jotka tarvitsevat toinen toistaan. Esim.numero kakkonen eli tyytyväisyys, turvallisuus ja yhteisyys toimii tärkeänä tasapainottavana tekijänä tuossa kolmen tunnejärjestelmän liitossa.

En tiedä, saitko mitään irti referaatistani?! Ehkä tämä on lähinnä tällaista tiivistelmää itselleni juuri opitusta. Asia on vähän hankalaa, eikä tarkoitukseni olekaan käydä asiaa seikkaperäisesti läpi. Minua jo kovasti kiehtoo kirjan toinen puolisko eli käytännön harjoitukset. Palaan niihin mahdollisesti eri postauksessa.

Myötätuntoisin ajatuksin,
Maikki


P.S. Voimmehan vain kuvitella, millaiset eväät mahdollinen myötätuntoinen mieli antaa paitsi itsellemme myös läheisellemme? Huh, kun puhutaan tärkeästä asiasta.

Väräjää edelleen

Jatkan vielä edellisen postauksen aiheen (joka jäikin vähän raapaisuksi) pohdintaa anonyymin toiveesta.

Olin eräänä päivänä yksin liikenteessä, ns.vapaalla. Kävin lähinnä kauppa-asioilla ja tuuletin pääkoppaani kirjaa lukemalla sekä kirjoittamalla. Liikennevaloissa odotellessa valojen vaihtumista oivalsin kyseisen asian. Tai ehkä paremminkin tiedostin kyseisen asian. Että "väräjän". Suojatietä ylitti ihminen, joka herätti minussa jänniä tunteita. Huomasin, että edes kuulematta kyseistä ihmistä hänen ulkoinen olemuksensa sai aikaan minussa tunteita, jotka olivat siis yksin minun, eivätkä siis liittyneet häneen.

Jos kävisi niin, että olisin jostain syystä tavannut tuon ihmisen. Mitä meidän välillämme olisi tapahtunut? Olisiko minun väräjämiseni vaikuttanut tuohon toiseen ihmiseen? Luultavasti. Olisin tietysti saattanut yrittää piilottaa nuo tunteeni, mutta olisiko tuo toinen ihminen aistinut ne kuitenkin? Ehkä. Eli väräjämme, halusimme tai emme. Vai, eikös?

Mitä tuo väräjäminen tässä yhteydessä siis voisi olla? Olisiko se tunteita ja ajatuksia, jotka toinen ihminen vastaanottaa omien tunteiden ja ajatuksiensa suodattamana?

Miksi koen, että lapset väräjävät kauniisti? Varmaan siksi, että heidän tunteensa ja ajatuksensa eivät ole niin kerrostuneita ja pinttyneitä. He ovat huomattavasti aidompia kuin aikuiset.

Mietin vielä, että ja jos olemme ihmisinä tietoisia tunteistamme ja ajatuksistamme, eikö meidän ole helpompi olla tietoisia myös toisen mahdollisista vastaavista? Se olikin ehkä tuo välähdyksenomainen hetki, kun ymmärsin, että "väräjän", mutta samalla näin myös itseni vähän kuin ulkopuolelta ja tuo "väräjäminen" näkyi minulle itselleni. Vähän kaukaa haettua, ehkä. Enkä taida olla itsekään ihan kartalla vielä asiasta kokonaisuudessaan. Mutta ajattelin aloittaa jostakin, sinähän voisit jatkaa?

Väräjää

Koetan tuoda ihan lyhyesti aamun ajatukseni julki.On jotenkin mukava katsoa itseä ja huomata, kuinka erilaiset ihmiset väräjää minussa. Eli resonoi. Miksi se on niin mukavaa katsella? Ehkä siksi, että hetkittäin osaa päästä irti ja nähdä itsensä vähän kuin ulkoapäin. Siis mitä?

On jotenkin armollista huomata, että kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ihmiset elävät jatkuvassa liikkeessä, vuorovaikutuksessa. Jotenkin kaunista, kun hetkittäin saa ymmärtää, että tuo liike etenee niin loogisesti, niin ymmärrettävästi. En tiedä, resonoitko nyt kanssani? Värähteletkö samalla taajuudella vai aivan eri taajuudella?

Jotenkin vain huojentaa huomata, että väräjän joka tapauksessa, halusin tai en. Ehkä tätä pitäisi selittää enemmän. Mutta juuri nyt aika on vähissä ja saan lähteä väräjämään lasten joukkoon. Se on kuulkaa kaunista musiikkia se. Lapsi on yksi upeimmista instrumenteista, mielestäni. Kuulemisiin, ja väräjämisiin!

Hidastettua filmiä katsellessa

Olen maannut sairaana useamman päivän. Keho otti ja pysäytti. Oli kai liian kova vauhti päällä. Liikaa vaatimuksia itsellä, liian vähän armollisuutta. Nyt tunnen ja osaan sanoa sen, kun olen katsellut hidastettua filminauhaa useamman päivän.

On hyvä kokemus joutua hidastamaan tahtia juuri silloin, kun ratas tykkäisi rullata vinhaa vauhtia. Se on kohta, jossa voi oppia jotain. Niin. Jos vain haluaa ja uskoo siihen, että keho kertoo viestejä minulle.

Yön tunteina sain ajatuksen. Että katselen kuin mustavalkoista kaitafilmiä tätä elämääni juuri nyt. Yhtä varmasti, mutta hitaasti näen ympärilläni tapahtuvan toiminnan. Se selkeyttää. Kun huomaa, että tyttö tai poika tekee juuri siksi noin tai ei tee juuri siksi noin. Yhtä varmasti kuin akseli pyörittää pyörää tai ratas ratasta. Eli?

Sitä vain, että kaikella toiminnallamme on päämäärä. Kaikella käytöksellämme tarkoitus. Minusta sitä on vaikea huomata, jos on kovin kiirus. Siksi pidän hitaudesta. Että voisin ymmärtää. Paitsi lapsiani ja läheisiäni, mutta myös itseäni. Nyt näen, että halaus, lämmin katse tai pieni kaunis sana antavat ihmiselle paljon. Oikeastaan ihan tosi paljon. Oikeastaan janoamme niitä alati.

On muuten mielenkiintoista saada siepattua jokin oma ajatuksenjuoksu ja tunnekehä tuohon linssin alle ja kelata sitä edes ja taakse. Hoksaa, että moni asia onkin minun oman pienen pääni sisällä opittu malli. Malli, jota voi tehdä hyvä vähän ravistella. Miinuspuolena täytyy olla valmis vain hieman kokemaan epämukavia tunteita. Mutta parhaassa lykyssä saakin ympäriltä niin hyvää kannustusta, että uskaltaa. Kiitos, että sain.

Keho, olet viisas. Onneksi tiedän sen nyt. Siksi olen iloinen tiedostani, koska sen varassa on helpompi kulkea. Koettu tieto on vielä parempi, eikös? Tarvitsee enää harjoitella.

Kuoren rapsutushommia ja lentäviä syksyn lehtiä

Aah! Miten onkaan ihmisen hyvä tallustella lentävien värikkäiden lehtien keskellä raikkaassa syysilmassa! Miten on hyvä antaa tuulen heitellä tukkaa suuntaan ja toiseen! Miten onkaan hyvä antaa sisimmän levähtää kaiken kauneuden keskellä, itse vain tuossa luonnon leikissä ottavana osapuolena. Kaikkea tuota ja paljon muuta tarjoaa ihmeellinen luontomme, kiitos. Meidän tarvitsee vain nähdä, haistaa, tuntea ja kuulla. Aah, aah!

Niin. Kuinkahan päädyin aloittamaan tämän jutun syksyn ihanuutta kuvailemalla? Varmaan siksi, että tuo otsikon mukainen kuoren rapsutus tuottaa minulle vähän samanmoista oloa kuin tuo syystuuli lentävine lehtineen. Siis mitä? Että ihan kuoren rapsutus.😅 Tarkoitan sitä, kun oma pintakäsitelty kuoreni saa rapistua. Sitä, kun uskallan tehdä asioita, jota "standardit" kieltävät. Nuo standardit ovat meidän ihmisten keksintöä, eivät kuitenkan lakiasetuksia. Nehän kieltävät, ettei nyt ventovieraalle sentään ruveta juttelemaan. Ystävällinen sanakin on harkittava tarkkaan, ettei mokoma vain lipsahda väärälle ihmiselle, väärään aikaan. Nauru ja ilo on hyvä ilmaista säädellen, etteivät nyt vain pöpiksi luule. Virheitä ei kukaan järkevä näytä, ei, vaan niitä kuuluu piilotella. Itku on erittäin kyseenalaista, varsinkin vähemmän tutuissa piireissä. Vihainen ihminen. Hyi, hyi. Pelkoa tunteva, vähintäänkin raasu. Joo. Listaahan voisi jatkaa loputtomiin.

Edellinen kuvaus oli tietysti vähän ylimitoiteltua, mutta saitte varmaan langan päästä kiinni? Kylläpä me ihmiset hyväksynnästä pidetään ja se ajaa meidän käytöstämme usein yhdenmukaiseen suuntaan. Aika luonnollista. Useat noista kirjoittamattomista "säännöistä" vain saattavat alkaa elämään omaa elämäänsä omissa päissämme. Kasvavat ja sillai. Mikä tekee asian meille ihmisille vaikeaksi? Miksi rakennamme kuorikerrosta? Teflonia?

Kylmähän sen tekee. Tulee niin viluinen olo, kun paljastaa haavansa. Kun paljastaa omaa heikkoa sisintään. Epäonnistunutta. Epätäydellistä. Miten viisas ihminen onkaan, kun pukeutuu lisäkerroksiin vilun yllättäessä. Mutta. Oletko ajatellut, miltä tuntuu liikkua runsaasti vaatetettuna? Kankealta?

Joskus vain on valittava lämmin vaatekerros, eikös? On niin vilu. On niin rumat haavat näkösällä. Ei ole tottunut niitä katselemaan. Mutta. Tiedätkö? Tiedänkö? Rumuuttakin voi oppia katselemaan. Ihmismieli oppii sietämään paljon. Pienesti. Vähän kerrallaan. Ei tarvitse läväyttää heti ja koko vaatekerrosta lattialle. Eikä suurelle joukolle. Eikä ollenkaan, jos vain viluttaa niin kovasti.

Silti. Halusin kertoa, mitä itse olen saanut kokea, kun olen vähentänyt kerroksia, rapsuttanut kuorta. On kuulkaa kulku notkistunut. Askel keventynyt. On ollut mukavampi köpötellä siellä syystuulessa, tukan lennellessä sinne ja tänne. Kun on ollut niin paljon vähemmän tarvetta hallita, suorittaa ja päteä. Minulle, elämäni suorittajalle, se tekee hyvää.

Tunteita vastassa

Tuli ajatus yön hiljaisina tunteina. Kuinkahan muotoilisin sen?

Minulla on asioita ja tilanteita, jotka herättävät tunteita, jotka puolestaan herättävät epämukavia ajatuksia ja edelleen tunteita. Voin ikäänkuin hidastaa noita tilanteita mielessäni ja saada näin ikäänkuin paremmin otteen noista tilanteista tai asioista. Lieköhän sinulla on sellaisia? Oletko hahmottanut noita tilanteita itsellesi vai oletko kenties torjunut nuo ei-kiinnostavina pois? Minäkin olen tehnyt niin joskus ja teen kai edelleenkin niin toisissa asioissa. Ymmärrettävää.

On kuitenkin asioita, jotka "sulkemalla pois" samalla kapeuttavat hurjasti elämisen vapautta ja keveyttä. Luulen, että kaikki ihmiset kokevat joka tapauksessa toisinaan epäkiitollisia tunteita. Miten noiden tuttujen seuralaisten kanssa pärjäisi parhaiten? Sinulla olisi varmasti hyviä neuvoja?

Niin se yöllinen väläykseni oli kai jonkinlainen mielikuvaharjoituksen tulos. (Huom.kehomeditaatioharjoitukset!) Ehkä voinkin kasvattaa lempeyttä noita tunteita kohtaan. Suhtautua niihin vastaanottavaisella mielellä, rauhasta käsin. Tuntuu jo heti paremmalta. Saan ikäänkuin etäisyyttä noihin joskus hyvinkin  piinaaviin ja kehää kiertäviin tunteisiin ja ajatuksiin. Pyörä ikään kuin hidastuu. Tulee hengitystilaa. Tulee liikkumatilaa. Ei ollenkaan hassumpaa. Ymmärtää ja saada kokea, että nuo tunteet ja ajatukset ovat kuin perhosia, jotka lennähtävät yhtäkkiä paikalle, mutta lähtevät myös yhtä yllättäen pois. Kukaan ei ole käskenyt vangita niitä.

Vankilassa ei ole hyvä olla. Kaikkihan sen tietävät. Tuo mielen vankila, ei sekään ole hääppöinen paikka. Silti me ihmispolot joudumme siellä usein elelemään. Halusimmepa tai emme. Lohduttavaa vai lohdutonta. Lohduttavaa, sanoisin. Mitähän mieltä sinä olet?

Pienestä kiinni

Rupesin taasen huoltohommiin. Eli päädyin tänne blogini pariin. Huomaan, että unohdan helposti kiireessä (itse tehdyssäkö vai miten se meni?) sen, mikä tekisi oikeasti hyvää minulle.

Olen saanut tehdä jälleen työtä tuolla kentällä lasten parissa. Mielestäni kumpuaa ajatuksia päivittäin, mutta en ole saanut vangittua niitä tekstiksi asti.

En tiedä, osaanko sitä nytkään tehdä, mutta kokeilen. Ihmettelen päivittäin, miten ihmeellinen tuo ihminen on. Siis minä, ja sinä. Tuo lapsi. Miten pienellä signaalilla voinkaan ilmaista hyväksyntää toista ihmistä kohtaan. Siihen ei tarvita edes sanoja. Eleetkin riittävät. Ja se, mitä tapahtuu, kun annan signaalin tuosta hyväksynnästä, on häkellyttävää. Saan tuon pienen tekoni kohta, ja korkojen kanssa, takaisin. Niin pieni, on ihminen. Niin tarvitseva. Niin hyväksyntää kaipaava. Suorastaan ihastuttavan poloinen. Hellyttävä.

Sitäkin mietin, kuinka ihanaa on saada tartuttaa iloa. Huomenna se saatat/saatan ollakin sinä tai minä, joka saat iloa. Ehkä juurikin silloin, kun sinä sitä eniten tarvitset. Voi, kun antaisin ilon näkyä, ystävällisyyden kukkia, auringon paistaa. Jakamalla oma ilonikin enentyy, koen.

Mitäs vielä? Eräänä päivänä sain keskustella lasten kanssa sukujuuriemme merkityksestä. En malta olla kertomatta, kuinka rohkeasti ja avoimesti nuo lapset osasivat lähestyä ihmiselämän syvempiäkin asioita. Saimme jutella siitä, mitä juuret merkitsevät kasville ja mitä ihmiselle sekä siitä, miten noita juuria voimme vahvistaa jatkuvasti. Ja voitteko uskoa, että nuo eläväiset lapset istuivat kuin "tatit"! He nyökkäilivät, hymyilivät ja silmin nähden nauttivat, kun saivat ymmärtää olevansa tärkeä osa oman sukupolvensa ketjua ja ylipäätään ihmisjoukkoa. Voi, miten paljon saankaan oppia lapselta!

Ehkä eniten ajatuksiani herättävää on viime aikoina ollut tuo edellä mainitsemani ihmisen kaipuu hyväksyntään. Ehkä olen vain kiinnittänyt asiaan huomiota. Olen tavannut valtavasti uusia ihmisiä ja ja aina uuden ihmisen tavatessa ihminen usein vähän "arkailee". Tai ehkä päinvastoin ei edes arkaile, vaan saattaa jopa tuoda itseään esiin tarkoittamaansa enemmän, riippuen ihmisestä. On jotenkin melkein huvittavaa, että me ihmiset olemme lopulta aika samanlaisia. Saadessamme pienenkin hyväksyvän signaalin annamme usein heti "samalla mitalla" takaisin. Voipi käydä tietysti niin, ettei signaali purekaan heti, mutta oman kokemukseni perusteella uskon, että harva ihminen kykenee olemaan vastaanottamatta hyväksyntää. Varsinkin, kun sitä tarjotaan hieman jännittävässä, pelottavassa tai muita hieman epämiellyttäviä tunteita herättävässä tilanteessa. Niin, ja vaikka saatkin kuulla, että "nyt mun tekisi mieli kirota", niin silti tuo hyväksyntää huokuva viesti usein miten lävistää ihmispoloisen kuoren ja saa hänet jos ei nyt ihan sulamaan niin ainakin hänen kohmeisen kuorensa lämpenemään. Ja se, jos mikä, saa kyyneleet vierimään, toiselta poloiselta. Kiitos.

Myötätuntoinen kehomeditaatio

Tekkeepä metkaa vähän kuin ajelehtia pilven päällä.☺ Eli? Kysymys on siitä hyvästä olosta, kun olen voinut tehdä kehomeditaatioharjoituksen. Noita harjoituksia löytyy netistä roppakaupalla.

Olen tainnut aiemminkin hämmästellä ihmisen kehon ja mielen yhteyttä. Taaskin hämmästelen. Miten paljon voimmekaan saada hyvää mieltä sekä oloa kuuntelemalla kehomme eri kohtien viestiä lempeydellä ja myötätuntoisuudella. Ottamalla kehosta eri kohtia tuohon lämpöisen käden alle tai kuvitteellisen lämpöisen kääreen alle. Saamme suhtautua kipua, kireyttä, kovaakin työtä tekeviä kehon kohtia kohtaan kiitollisuudella.

Uskon, että psyykkeemme näkyy kehossamme. Hoitamalla kehoa hoidamme mieltämme ja päinvastoin. Miksi se sitten on niin vaikeaa ymmärtää? Tai miksi emme sitten aina muista hoitaa kehoamme? Edelleen uskon, että ihmisen pitää saada hyviä kokemuksia ja löytää se oma reitti tutustua omaan kehoonsa. Kukaan toinen ei voi tehdä sitä työtä puolestamme. Tähän liittynee myöskin ruoka, jolla vatsamme täytämme ja liikunta, jolla kehoamme huollamme.

Silti. Toisinaan en muista, että se sokeri ei tee hyvää keholleni. Ihan oikeasti. Tai että sen makuuasennon parempi vaihtoehto voisi olla liikunta. Siksi, ja se juuri kasvattaa minussa armollisuutta itseäni kohtaan. Edelleenkään, minun ei tarvitse olla ihmistä kummempi. Enkä ole, vaikka haluaisinkin. Saan ajelehtia sen pilven päällä. Ja luottaa. Niin kuin tuo pikkupoika. Onnellista.

Eloa puuttuvan palasen kanssa

Siltä se tuntuu. Tämä elämä. Ihan rehellisesti. Toisinaan.

Tiedäthän? Sitten kun. Sitten kun. Sitku. Sitku.

Viinimarjoja poimiessa sen huomasin. Poimin niitä hätäisesti,vilkuillen vielä poimimattomien määrää. Noin paljon vielä. Kerkeänkö kerätä? Keskeyttääkö joku? Paljonko vielä olisi jäljellä?

Voi, pieni Maikki. Oikaiseppa ryhtisi. Hengitäppä syvään. Mitä jos eläisitkin tätä hetkeä? Ottaisitkin rauhassa ja sievästi marjoja käteesi? Kukaan ei vie aikaasi. Sinulla ei ole mihinkään kiire. Huijaat vain itseäsi. Aikaa on yhtä paljon. Aina.

Ihmispolo. Pyöritkö oravanpyörässä? Huomaamatta sitä edes itse. Kuka se tuota pyörää pyörittää? Ihanko minä itse?

Uskallatko? Uskallanko? Hidastaa. Tuntea. Tuntea eläväni puuttuvan palasen kanssa. Voisinko? Elää senkin kanssa.

Mitähän horisen? Ehkä sitä, että voisinko sanoa itselleni seuraavaa: En olekaan niin aikaansaava. En niin tehokas. En niin pätevä. En niin täydellinen. En niin jaksava. En niin hyvä kuin itse haluaisin itseni olevan.

Olenkin vain pieni ihmispoloinen. Joka vetää itse maton itsensä alta. Joka saa elää omien heikkouksiensa kanssa. Puuttuvan puolensa kanssa. Niin kuin vain voi. Vaikka syyttäisikin siitä jotakin muuta. Elämää, toista ihmistä, kohtaloa jne.

Onhan se kiitoksen aihe, että saan olla vain ihminen ja tuntea sen. Alhaalta näkee, niin paljon paremmin.

Iso kiitos ja kaunista kesää!

"Heti kun hyväksymme ajatuksen, että jopa läheisimpien ihmisten välille kasvaa loputtomia välimatkoja, voivat ihmiset kasvattaa ihmeellisen elämän rinta rinnan, jos he pystyvät rakastamaan tätä heidät erottavaa matkaa, joka suo heidän nähdä toisensa kokonaisena taivasta vasten." -Rainer Maria Rilke

Tällaisen viisauden löysin kirjasta nimeltä Jokapäiväiset ilonaiheet. Ei ollenkaan hassumpi. Kaunista kesää minulle ja sinulle!  

Intuitio apuna

Minulle tapahtui kerran työtilanteessa seuraavaa. Murrosikäiset pojat nahistelivat, painivat, hyppivät ja kiroilivat keskenään koulussa ja pienemmät oppilaat seurasivat kauhistuneina sivusta tilannetta. Hengittelin muutaman kerran ja katsoin hetken tilannetta sivusta. Sitten päätin vain mennä tilanteeseen oikeastaan mitään päätöstä omasta reagointitavastani tekemättä etukäteen. Laskin vain käden erän pojan hartioille ja olin hiljaa. Kohta tuo lauma poikia istui hiljaa paikoillaan. Myöhemmin tajusin, että toimin täysin intuitioni varassa. Intuition? Mitä se sellainen on?

Olen vasta lukenut kirjan nimeltä Käytä intuitiotasi, hyödynnä mielesi mahtava voima, Tony Dunderfeltiltä. Kirjassa sanotaan: "Intuitio on Kleinin mukaan ennen kaikkea havaitsemaan oppimista. Sen avulla opitaan havainnoimaan, mitä ympärillä tapahtuu ja toimimaan askel askeleelta ilman, että tarvitsee pysähtyä ja tutkimalla tutkia, mitä menneisyyden mallit kertovat.(P.S. Me usein tarraudutaan menneisyyden malleihin.) Intuitiivinen toiminta on tilanteen kokonaishahmon näkemistä ja luottamista siihen, että oma alitajunta tuottaa tilanteeseen nähden oikean toimintamallin."

Voipi kuulostaa vähän hankalalta, jos ei ole perehtynyt kirjaan. Itselleni jäi kirjasta tunne, että intuitio on suuri mahdollisuus, kun sen saa avuksi ja käyttöönsä. Kirja sisälsi harjoituksia, joita itse tajuan tekeväni jonkin verran luonnostaan. Ehkäpä sinäkin? Kaikenlaiset läsnäolo-harjoitukset, rentoutuminen ja kehon kuunteleminen mahdollistavat intuition kehittymistä.

Intuitiohan on tavallaan alitajunnan tai tiedostomattoman ottamista avuksi ja rinnalle rationaalisen ajattelun kanssa. Itse käytän alitajunnan mahdollisuuksia tilanteissa, jotka tuntuvat vaikeilta käsitellä tai ratkaista. Annan tavallaan alitajunnalle käskyn, että tuollaista ja tällaista asiaa haluaisin työstää, tee sinä osuutesi. Usein vaikka unet sitten antavat vastauksia tai muuten vain kärsivällisesti odottamalla alitajunta antaa tarvittavaa tukea asiaan. Aika vaikeaa ja herkkyytäkin vaativaa, mutta toisaalta usealle hyvin luontaista. Vähän niin kuin kuudes aisti siis, tuo intuitio. Olisiko sinulla jotain kokemuksia intuition voimasta?

Anna minun tehdä virheitä!

Tyttöni tiputti vehnäjauhot leipoessaan muovailuvahataikinaa. Hän tuhahti jotain itselleen, jolloin toinen tyttöni totesi, että virheistä oppii. Tilanteesta syntyi mukava keskustelu. Toinen tytöistä kysyi, miksi opettajat hermostuvat niin usein, jos epäonnistuu. Hyvä kysymys! Vastasin kysymykseen, että ehkeivät opetkaan ole saaneet epäonnistua lapsena, joten heidän on vaikea hyväksyä toisen epäonnistumista.

Pelkäänkö minä epäonnistumista? Pelkäätkö sinä? Onko mukavampaa liikkua tutuilla vesillä? Mitä tapahtuu, jos mokaan? Uskon, että pelkään vain ja ainoastaan omaa itseäni ja omia tunteita. Vaikka uskottelenkin ehkä itselleni, että muiden tunteet ja suhtautuminen pelottavat. Viime kädessä pelkään, että en kelpaa. Kenelle? No, itselleni. Eikös?

Sain tavata vasta ihmisen, joka ei tuntunut pelkäävän virheitä. Ihmettelin, ihailin ja innostuin. Sain valtavasti lisää uskoa itseeni. Ajauduin kai siksi tännekin. Miksi? Koska tämä on tällä hetkellä minun paikkani luoda uutta. Oppia. Epäonnistua. Jäsentää. Rohkaistua. Liikkua viluisillakin vesillä.

Tiedätkö mitä, Maikki? Kun kuljet silmät auki ja uskot itseesi, saat sen, mitä haluat. Elämä kuljettaa sinua vääjäämättä sitä kohti, minkä näet tärkeänä. (Oikeastaan elät sitä jo nyt.) Sinun ei tarvitse kulkea hampaat irvessä. Ei puskea. Sinä saat soljua. Saat luovia. Saat hengittää. Saat nauraa. Ja katsoa, kun elämä vie. Sinä, vain kyytipoikana. :)

-Luottamusta, sinulle ja minulle!

Luovuuden lähteillä

Taitaa mennä nyt aivan kirjojen esittelyksi tämä blogi, mutta en malta olla sanomatta paria sanaa lukemastani kirjasta Luova lapsi. Tärkeimpiä lapsen luovuuden mahdollistajia ovat kirjan mukaan lapsen vapaus, kunnioitus, normaalit emotionaaliset suhteet, arvot (ei tarkat säännöt vaan opetus, mikä on oikein ja mikä väärin sekä kasvattajan oma malli),oppimisen painottaminen (ei arvosanojen), luovuuden arvostaminen ja huumori.

En rupea noita edellisiä asioita enempää avaamaan. Sen sijaan kehotan lukemaan kirjan. Kirjassa oli oivia esimerkkejä siitä, kuinka omaa luovuutta voi kasvattaa. Minua huvitti, kun tyttöni, joka on muuten kulkenut luovan toiminnan kerhossa tämän talven, pyysi tramppiksella ollessaan minulta, että anna yksi sana. Sanoin jonkin mieleen tulevan sanan ja kohta tyttöni siskonsa kanssa tekivät esityksen, joka sisälsi antamani sanan. Juuri kyseisen kaltaiset harjoitukset avaavat luovuuttamme. Kirjassa niitä oli useita.

Miksi olen niin innostunut luovuudesta? Koen, että luovan ihmisen elo on onnellisempaa. Koen myös kömpelyyttä itse tässä asiassa ja siksi haluan tietoa luovuudesta lisää. Tuntuu, että nykypäivänä on helpompi toimia työelämässäkin, jos on luova. Eli jos ja kun pystyy tekemään luovia ratkaisuja.

Tehdessä muutamia harjoituksia minua melkein oudostutti ja vähän naurattikin. Jopa kyseenalaistin vähän noita harjoituksia ja niiden tehoa. Kuitenkin joku "tulppa" aukesi sisältäni ja koin hyvää fiilistä. On muuten ihana tajuta, että vain virheiden (ja monien virheiden vieläpä) kautta voin oppia ja luoda jotain uutta. Kyllä. Niin tuolla kirjassa luki. ;) Anti mennä vaan.

Kehon viestit

Edellisessä postauksessa kehotin itseäni ja toisia tuntemaan ja kokemaan. Aamulla lukiessa tuota tekstiä tuli mieleeni, että osaisinpa ottaa oman kehoni viestit armollisesti vastaan. Tai voisinpa ainakin harjoitella ottamaan niitä kyselevällä ja lempeällä mielellä vastaan.

Tiedän omasta, lasteni sekä oppilaitteni kokemuksesta, että tehtävä ei ole helppo. Kukapa nyt mielellään ottaisi punastuksen ja vapinan iloisena vastaan. Tai päänsäryn tai vatsakivun. Tai yökötyksen, puristavan tunteen, huimauksen tms. Kuka meistä haluaisi ottaa lempeydellä tällaisen kehollisen viestin vastaan, joka tuntuu epämiellyttävältä? Monesti hoidamme tällaisia oireita lääkkeillä. Ja ne ovatkin hyviä apulaisia tarvittaessa.

Mutta. Luulen, että taistelemalla tuota epämiellyttävää tunnetta vastaan itseasiassa taidamme pahentaa tilannetta loppujen lopuksi. Emme lupaa tuntea tällöin sitä, mitä tunnemme ja tällöin tuon kokemuksen takainen viesti jää piiloon.

Mitä tapahtuu, jos lupaamme itsellemme kokea tuota tunnetta. Eräs teini piti esitelmää ja näin, kuinka hän koki epätoivoa, pelkoa ym.tehtävässä. Onnekseni sain luoda armollista ilmapiiriä tilanteeseen. Kerroin siitä, kuinka minäkin jännitän. Kerroin, miten saatan toimia peittääkseni jännityksen. Kerroin, että joku meistä tärisee, joku vispaa kättä, joku jalkaa. Ei haittaa, vaikka teemme niin. Ei haittaa vaikka jännitämme, pelkäämme tai vihaamme. Nuo tunteet ja kokemukset antavat tärkeitä viestejä meille ihmisille. Eihän viedä niiden antamaa mahdollisuutta itseltämme pois?

Niin. Se jännitys-Janne ei ole mikään tyhmä tyyppi. (Ja mitä niitä nyt onkaan? Viha-Villejä, Kateus-Kalleja, Pelko-Pirkkoja, Inho-Inkereitä, Turvattomuus-Teppoja jne.) Ei! Mikäli otamme hänet tosissaan niin ei hänkään rupea pitämään ääntä itsestään. Kyllä. Usko vaan, Maikki! Harjoittelemisiin!

Tietynlainen

Olen yllättänyt itseni nykyään yhä useammin tilanteesta, jossa ennen olisin tuntenut häpeää tai ainakin katumusta tai noloutta itseäni kohtaan. Niin. Uskon, että elämä ja ikäkin tuovat armollisuutta itseä kohtaan. Luulen, että myös jonkinlainen itsensä tsemppaus ja työstö antavat tähän lisää mahdollisuuksia.

On melko surullista, että me ihmiset niin usein vaaditaan itseltämme ja siinä samalla kanssaihmisiltä tietynlaista käytöstä. Lapsiakin helposti raamitamme samaan muottiin. Jos ujo lapsi kokee olevansa outo ja vasta reippaana hyvä, niin minusta lähipiiri ja kasvattajat saisivat katsoa peiliin.

Nii-in, etten painaisi niitä tuntevia lapsia ja itseäni lyttyyn. Siinä käy meinaan liikkumatila vähäiseksi siinä. Voi, kun niin mielelläni kehottaisin minua ja sinua nauramaan, itkemään, pelkäämään, vihaamaan ja inhoamaan. Kehottaisin jopa nolostumaan, tärisemään, vapisemaan, yökkimään ja vääntelehtimään.😉 Ja mitä vielä? Mitä nyt kukanenkin keksisi tehdä, joka olisi hyyyy-vin noloa tai jota emme itselle soisi.

Sallitaan itsellemme mahdollisuus elää ja vielä kerran elää. Ja eläähän ei voi, jos ei tee virheitä koskaan.

Eli. Anna palaa Maikki, anna palaa sinä! Ja hyvä me!:)

Uskallanko?

Vielä haluttaa jatkaa edellisestä aiheesta. Minun on vaikea huomata, että pyrin usein pääsemään äkkiä pälkähästä lasteni kanssa. Ai miten? Nykyään lahjon tai uhkailen (vähän!) harvemmin kuin ennen. Mutta. Edelleenkin sorrun vaikkapa lohduttamaan jonkun tunteen pois. (Tästä kerrottu enemmän edellisessä postauksessa mainitussa Vahvaan vanhemmuuteen kirjassa.) Pyrin siis ratkaisemaan vaikkapa yksinäisyyttä potevan lapsen ongelman, kirjan esimerkin tapaan, nopsaan tyyliin "mennään tekemään yhdessä jotain" tai "onhan se ja se sun kaveri" sen sijaan, että pysähtyisin ja olisin hetken läsnä tuossa tunteessa. Vaikeaa.

Tajuan, että ja jos lapsi saa kokea tuon tunteen hän kohta ratkaisee itse ongelmansa. Minun ei tarvitse ratkaista siis lapsen vihaa, pelkoa tai surua. Riittää, että olen läsnä, kun hän tuntee tuon tunteen. Läsnäolo vaikkapa pelon tunteessa voi muuten olla aika vaikeaa. Väittäisin, ettei sitä voi oikein tehdäkään, jos ei itse ole saanut kokea lapsena noita tunteita (luvan kanssa) tai ei ole työstänyt niitä vanhempana.

Silläpä kehotan yhäkin tutustumaan omiin tunteisiin. Uskon, että koskaan ei ole liian myöhäistä. Samalla tulee tehneeksi ison palveluksen paitsi itselleen myös läheisilleen. Vaikka ihan pienesti. Armollisesti. Kuin vain voi.

Viha, joka ei saanut lupaa.

Olipa kerran poika, joka itki. Isä sanoi, ettei isot pojat itke.
Olipa kerran tyttö, joka pelkäsi. Äiti sanoi, ettei sinulla ole mitään pelättävää.
Olipa kerran koululainen, joka oli vihainen, kun hänen kaveri kiusasi häntä. Opettaja sanoi, ettet saa olla vihainen ja huutaa tuolla tavalla.

Nämä eivät olleet ainoat kerrat, kun näiltä lapsilta kiellettiin tunteet. Lapsi valitsee mieluummin vanhempiensa ja läheistensä turvan kuin omat tunteensa. Hän puolustaa omaa alkoholisoitunutta, mielialaongelmaista tai väkivaltaista vanhempaansa saadakseen "laumansa" turvan. Hän jopa kantaa vanhempiensa tunteet harteillaan saadakseen hyväksyntää.

Lapsi tarvitsee siis turvaa ja keksii kaikki keinot, etteivät omat vanhemmat hylkää häntä. Samalla hän kokee syyllisuyttä omista tunteistaan. Kun kätkettyä eli märehtivää syyllisyyttä kasaantuu riittävästi puhutaan häpeästä. Lapsi kasaa näin ei-sallitut tunteet mytyksi paitansa alle ja kantaa niitä mukanaan.

Lapsen varttuessa ja kohdatessa muita ihmisiä ja ehkä ns.vastuksia nämä piilotetut tunteet pyrkivät tietoisuuteen. Näin käy usein, kun lapsi saa omia lapsia. Eli se, kuinka sinun tunteisiisi suhtauduttiin lapsena näkyy siinä, kuinka sinä suhtaudut omien lastesi tunteisiin. Aika loogista!

Edellinen on tiivistelmää omin sanoin kirjasta Vahvaan vanhemmuuteen. (Irene Kristen) Kirjan takakannessa lukee: Vanhemmuutemme alkaa muuttua siitä hetkestä lähtien, jolloin uskallamme puhua asioistamme toiselle ihmiselle. Hyvä kuuntelija antaa sitä läsnäoloa, jota vaille lapsena jäimme. Hoitamalla itseämme autamme parhaiten lastamme eteenpäin.

Siitä, kuinka voimme hoitaa itseämme voisinkin kirjoittaa uuden postauksen. Lyhyesti totean, että turvallisen ihmisen läsnäollessa voimme muistella aikaa, kun olimme itse lapsia. Voimme miettiä, miltä näytimme, miten hän tulisi nyt luoksemme (suoraan syliin, pakoilevana, pelokkaana jne.), miten hän suhtautuisi, jos vanhempamme tulisivat tuon pienen lapsen luokse yllättäen jne. Sieltä voisi nousta vihaa, surua, pelkoa ja ehkä myös näiden vaiheiden jälkeen syvää rakkautta.

Huhuu, kärkäs kommentoija!

Vielä jaan pienen otteen Hellstenin kirjasta, joka osui ja upposi. "Mitä vähemmän on katsonut omaa syyllisyyttään, sitä helpompi on tuomita toinen. Vastaavasti, mitä enempi on kohdannut omaa rikkonaisuuttaan, sitä pienempi tarve on tuomita toinen."

Lukiessa (somemaailma ym.keskustelupalstat) ja kuunnellessa ihmisiä mietin usein, eikö hän tai hän hoksaa, että noin voimakkaasti, kärkkäästi ja tuomitsevasti reagoimalla tiettyyn asiaan ihminen kertoo oikeastaan suoraan ja ainoastaan hänestä itsestään. (Ja siitä, että jokin asia hiertää hänen itsensä sisällä.) No, enkö minä sitten tee niin? Teen todellakin. On niin helppo puhua vain toisesta ja huomata asioita toisessa ihmisessä.

Kyseinen kirja herätti paljon ajatuksia. Vielä yhden voisin jakaa niille, jotka ovat perehtyneet häpeän ja syyllisyyden tunteisiin. Minusta oli mielenkiintoista, että häpeätyöskentely liittyy menneeseen ja syyllisyystyöskentely tulevaan. Eli itse kukanenkin voi huomata omassa elämässään, jos sitä miettii vähän tarkemmin, onko jäänyt ikuiseksi toipujaksi ja häpeän kantajaksi vai onko päässyt jo syyllisyyden tunteisiin käsiksi. Moni itsetutkiskelun aloittanut saattaa jäädä ikuiseksi toipujaksi ja nauttia siitä. Mutta ihmisen omaksi parhaaksi koituu se, että pystyy käsittelemään nykyhetkeä ja omaa syyllisyyttään, pitkässä juoksussa. Näin siis Hellsteniä mukaillen.

Haavoittuvuuden riski

Olen lukenut Hellstenin kirjaa Ihminen tavattavissa, alusta jonkin matkaa. Jäin miettimään heikon ja vahvan ihmisen käsitettä. Heikko ihminen? Vahva ihminen? Kumpiko olisin mieluummin, jos voisin valita? Vahvahan kuulostaa hyvältä. Mutta. Miltä se vahvan ihmisen elämä tuntuu? Onko hänellä ihmisiä, joihin hän voi turvautua tiukassa paikassa? Vai yrittääkö hän selvitä usein yksin? Kumpi on arvostettavampaa? Kumpi on vaikeampaa? Olla vahva vaiko heikko?

Tajusin tässä pari viikkoa sitten, kun elin suru-nimisen tunteen kanssa aika tiiviisti, että onnekseni saan olla nykyään aika usein heikko. Saan tarvita toisia ihmisiä ja apua. Jossakin hetkessä tunsin ottaneeni haavoittuvuuden riskin. Mutta. Sitten mietin. Haluanko olla yksin? Yksin? Yksin turvassa kilpeni alla. Ja vieläpä alati? Kuoren paksuus vain kasvaisi aikaa myöten. Mullahan olisi jo fpian tekemistä kantaa tuota kilpeä selässäni. Alkaisiko selkä tai mahakin vihoitella?

Annetaan itselle lupa. Edes pienesti. Tarvita toistamme. Avata tunteitamme. Uskon, että kaikkia asioita oppii harjoittelemalla. Haavoittumisen riskin hallintaakin. Tai sitä, ettei hallitsekaan tunteita. Surukin voi olla jotenkin siedettävä tunne, kun sen saa tuntea. Sen piilossapitäminen on huomattavasti työläämpää. Ihan oikeasti. Usko vaan, Maikki.

P.S.On lisättävä, että haavoittuvuuden riski kannattaa. Katselen pianon päällä kaunista kukkaa, jonka ystävä toi, ja tunnen, että minusta välitetään. Vieläkö valitsisin toisin?

Liikkumatila

Mietin arkisen aherrukseni lomassa, annanko aikaa itselleni reagoida, ajatella ja tuntea. Vai ohjaako elämääni sanat pitää, on pakko, täytyy jne. Varmasti sekä että.


Onko minulla tai sinulla sitten vara valita? Hih. Juuri siitähän tässä on kyse. Valinnasta. Helppoako? Ei minusta. Ehkä useampi valitsisi toisin, jos se olisi helppoa.


Onkohan se niin, että niin kauan kuin ihmisen elo sujuu ns.vaivatta tuota valinta-asiaa ei tarvitse niin kovasti miettiä? Sitten kun vastaan tulee asioita, jotka eivät sormia napsauttamalla ratkea onkin valinnan paikka. Ja omalla kohdallani voisin puhua harjoittelun paikasta.


Onhan se ihmeellistä, että siellä pakolaiskeskuksessa se vanha nainen laulaa ripustaessaan pyykkiä narulle. Kaiken epävarmuuden ja kaaoksenkin keskellä. On pojat kertynyt liikkumatilaa naiselle. Mielen liikkumatilaa. Siitä siis yritin kertoa. Että onhan se ihmeellistä. Ihminen voipi tuskailla yhden inisevän itikan kanssa. Tai löytää iloa vaikkapa sodan runtelemassa maassa. Laittaa miettimään. Että valintaako? ;)

"Äiti, elä huoli!"

Avasin kustin kuljettaman postin ja luin sitä ilmeisesti hieman otsa kurtussa ja keskittyneenä. 2,5 vuotias tuli luokseni ja sanoi: "Elä huoli paperitta." Minä siihen hymähdin ja sanoin, "Etteikö äidin tarvi huolehtia paperista?". Poika jatkoi, "Ei, kun elä huoli paperitta."


Ihana pieni matkaoppaani. Sinua minä tarvitsen. Näyttämään suunnan. Opettamaan, mitä on luottamus, usko, rakkaus ja toivo. Muuta en tarvitsekaan. Kiitos.

Myötätunto

Lukaisin helppolukuisen ja arvokasta asiaa sisältävän kirjan nimeltä Toimiva yhteys. Kirjasta jäi mieleeni otsikon sana myötätunto. Hyvin kuvaava sana, jonka voisin kirjoittaa muistutukseksi itselleni seinälle. (Luin jostakin, että kirjoitettu teksti voi vaikkapa päiväkirjan muodossa vahvistaa asioiden toimivuutta todellisuudessa.)


Olisi tärkeää muistaa suhtautua läheisiin ja yhtäkaikki itseen myötätuntoisesti. Aika yksinkertainen ajatus, mutta hankala muistaa arjessa. Kuulema se toisen näkötorniin kiipeäminen voi olla ihan ratkaisevaa vaikeassa vuorovaikutustilanteessa. Yhtä vaikeaa voi olla siellä omassa näkötornissa pysyminenkin. Varsinkin, jos se on hataralla perustuksella. Kirjassa kehoitettiin ottamaan tunteet todesta. Ne eivät valehtele. Ja jos ei ole pienenä taitoa oppinut, niin asiaa voi harjoitella. Tunnistamalla, nimeämällä jne. Se näkötornin vankkuus on juurikin siitä kiinni, kuinka omien tunteidensa kanssa tulee juttuun. Millä tavalla niihin suhtautuu. Myötätunnolla, väheksynnällä, armottomuudella, kieltämisellä?


Olishan se hulppeaa katsella vähän korkeammalta ja toisenlaisiakin maisemia. Harjoittelemisiin!

Uneksijoita

"Uneksijat ovat edelläkävijöitä,
tiennäyttäjiä,
keksijöitä.
Kaikki maailman historian suurtyöt
ovat saaneet alkunsa
haaveesta."


Kirjoitin erään ystäväni syntymäpäiväkorttiin edellisen lainaamani runon. Uneksitko sinä? Unelmoitko? Haaveiletko?


Minä unelmoin. Olen hyvin kiitollinen siitä, että saan haaveilla. Tiedän, että se ei ole itsestäänselvää. Että kykenen haaveilemaan.


Erään ystäväni kanssa ruukaamme haaveilla tai ehkä jopa uskallan sanoa, että suunnittelemme tai visioimme tulevaisuutta. On oikeastaan samantekevää, toteutuuko suunnitelmamme, sillä elämme jo niitä haaveillessamme. Mitä? Hullua?


Ei minusta. Uskon, että haaveileva ihminen voi paremmin. Hän ei ajattele, että vasta toteuttaessaan haaveensa hän on onnellinen. Ei. Hän nauttii matkasta. Maisemista. Hän ei ajattele olevansa jotenkin parempi ihminen, toteuttaessaan haaveensa. Hän kulkee haavettaan kohti tietämättä sitä oikeastaan edes itse. Hän oikeastaan elää jo sitä nyt.


Kehotan ehdottomasti aloittamaan haaveilemisen juuri nyt, jos et ole aiemmin antanut siihen itsellesi lupaa. (Kokeile kirjoittaa aluksi vaikkapa paperille; Minä haaveilen...) Uskon, että jokaisella ihmisellä on oma kutsumuksensa, paikkansa, haaveensa, unelmansa. Uskallanko päästää irti ja antaa sen viedä?


Haaveilemisiin!
(P.S. Minäkään en kirjoittaisi tätä, jos en olisi uskaltanut koskaan haaveilla.)

Mun todellisuus ei ole sun todellisuutta ja päinvastoin

Olen havahtunut siihen tosiasiaan, että jokaisella ihmisellä on omanlaisensa todellisuus. Erilaisuudeksikin sitä kutsutaan. Mietin, miten monelta törmäykseltä ihmislapsi välttyisikään, kun ymmärtäisi otsikon sanat teorian lisäksi käytännössä. On miltei huvittavaa katsoa itseään sivusta, kun Maikki pitää omastaan kiinni kynsin ja hampain. Niin hän tekee, vaikka voisi ihan hyvin olla niin tekemättäkin. Tiedäthän?


Ehkä se tekee elämästä mielenkiintoisen. Luo kipinää ja jännitettä. Joo. Voisin ehkä silti muistaa nuo sanat useammin. Mun todellisuus ei ole sun todellisuutta. Jokainen luomme omista lähtökohdistamme, eri aistein, yleistän, vääristäen ja poisjättäen, todellisuuttamme. Ei siis kanna maa päällään kahta samanlaista ihmistä. Huojentavaa ja ymmärrystä lisäävää.


Luin vasta Eeva Ahtisaaren elämäkerran. Marttia ja hänen työtään rauhanneuvotteluissa on saattanut hyvinkin auttaa otsikon sanat. Itsekin omassa pienessä piirissäni "rauhanneuvottelijana" olen saanut kokea, että tärkeintä on ymmärtää. Ymmärtää, että ihminen toimii aina tarkoituksenmukaisesti. Hänen käyttäytymisellään on selkeä tavoite. Hän tekee sen, minkä tekee juuri siksi, koska hän pyrkii toimimaan omia tarpeitaan täyttäen. Niin hullulta, kun se toisinaan kuulostaa ja näyttääkin.


Edellisen asian ymmärtäessäni en voi muuta kuin katsoa armollisesti tuota ilkeästi käyttäytyvää ja häiriköivää lasta tai puliukkoa tai vaikka läheistä vihankin keskellä. Mutta. Ei se ole aina niin helppoa. -Olenhan, edelleenkin, ihminen.

Tee Maikki se, mitä pystyt!

Minkälaista juttua sinä syötät itsellesi? Joka tapauksessa jotain ja jonkunlaista. Olen kirjoittanut varmaan kohta vuoden päivät tsemppivihkoa. Tsemppaan itseäni kirjoittamalla. Vihkon alkusivuilla lukee: "Ei ole yhdentekevää, mitä juttelet itsellesi. Jos puhut kuin vastuullinen aikuinen puhuisi sinulle, sillä on positiivinen kaiku. Uskon niin." Vielä jatkoa: "Tajuan, että ja jos suhtaudun armollisesti omiin tunteisiini ja ajatuksiini (esim.pelkoa, inhoa tai vihaa herättäviin), sillä on merkitystä juuri siihen, kuinka tunnen noita tunteita.Tunnenko, että nuo tunteet hallitsee minua tai ovatko ne viemässä minua johonkin."

Olenpa ollutkin aika positiivisella mielellä edellistä kirjoittaessani. Silti, tekee mieli palata yhäkin tuohon tsemppivihkoon ja saada kokea, että tsemppaus auttaa. Eihän se tunteita pois vie, ilkeitäkään, mutta niiden kanssa pääsee helpommin juttusille. Se on hienoa se.

Vasta kirjoitin tsemppivihkoon nuo otsikon sanat. Tee Maikki se, mitä pystyt. Enempää ei tarvitse. Tee sinäkin se, mitä kykenet, se riittää. Syvä huokaus ja iso kiitos.

Irti päästämisen ihana riemu

Keveyttä askelissa. Luovien. Ikään kuin silmät hieman sirrillään. Minun ei tarvitsekaan nähdä kaikkea. Vähän pomppuuttaa. Mutta se ei haittaa. Villi kutitus vatsan pohjassa. Mis-tä-hän se Maikki nyt höpäjää?

Tunnistaakohan joku tuota samaa tunnetta? Mietin, onko se luovuuden prosessin jokin vaihe? Onko se sitä, että uskaltaa päästää irti? Löysätä. Olen kohdannut tuon tunteen joskus. Vastakin. Tänä aamuna. Ihan kuin olisi täytynyt tulla eteen jokin ongelma. Ongelma, jota en voi sormia napsauttamalla ratkaista. Ymmärrän nyt, että voin keksiä tuohon ongelmaan ihan omanlaiseni ratkaisun. Mutta se ratkaisu onkin vaatinut minulta sitä, että olen ollut valmis kohtaamaan ensin epämääräisiä tunteita. Ilkeitäkin. Onkohan kukaan enää kärryillä?

Yritän kai tuoda uskaliaasti ja spontaasti julki omia kokemuksiani siitä, kuinka olen voinut selvitä aluksi mahdottomalta tuntuvasta tilanteesta yllättäen, hyvinkin kevyesti. Irroittamalla otteen. Kyllä. Konkreettisestikin voisin ajatella päästäväni köyden päästä irti ja silti tuntea olevani turvassa. Veikkaan, että tämä Suomen maa kantaa sisällään muitakin kontrolliin taipuvaisia ihmisiä. Toki varmasti niitäkin, joita ei hallinnan tunteen hakeminen niin kovasti riivaa. Tai se vaivaa ehkä toisessa asiassa, niin kuin eräs läheinen viisaasti kertoi.

Nappasin vasta kirjastoreissulla mukaani kirjan, Luovan prosessin tunteet ja voin suositella. Kirjailija jakaa luovan prosessin vaiheet kolmeen eri vaiheeseen ja edelleen kunkin vaiheen erilaisiin tunteisiin. Luettelenpa ne itsellenikin muistin virkistykseksi:

 TEHTÄVÄ:
1.Kaipaus
2.Kiihko
3.Epäröinti
4.Tyhjyys

IDEOINTI:
5.Innostus
6.Turhautuminen
7.Pelko
8.
Ahdistus
9.Halu

TOTEUTUS:
10.Ilo
12.Rauha

Eipä kannata ihmetellä, jos jokin luova työ ei ota heti onnistuakseen. Kirjassa kerrotaan, että jos olet heti varma onnistumisesta et ole luovassa tehtävässä. Luovia tehtäviä voi olla siis hyvinkin monenlaisia, talon rakentamisesta kiukkuavan lapsen kanssa elosteluun. Kirjassa puhutaan ulkoisista ja sisäisistä vastustajista. Itse löysin oman luovuuteni tukkeeksi oman minäkuvani, jota joudun muuttamaan, mikäli tahdon edetä luovuuteni tiellä. Sehän se ilkeältä tuntuukin, jos ei ole se sama vanha itse, jonka perusteella on itsensä hyväksynyt ja olettanut muidenkin hyväksyvän. Joutuupi työstämään sellaisia tunteita, joita on mielellään painanut paidan alle piiloon.

Minun luova prosessini tunteiden parissa on tällä hetkellä kirjojen lukemista ja lukemani heijastamista arkiseen elämääni. Konkreettisesti työstän sitä kirjoittamalla. Ehkä minulla on muitakin luovia prosesseja meneillään. En kai edes hahmota aina minkälaisia ne ovat. Olen hyvin iloinen, että voin pitää silmiä ikään kuin sirrillään. Ainakin välillä. Voin siis vähän kuin ajelehtia. Heittää koukkuja sinne ja tänne. Tehdä konkreettista työtä samalla lasten parissa.

En malta olla kertomatta, kuinka sain menneellä viikolla kokea tuota luovuuden ihanaa tunnetta opettaessani neljäsluokkalaisia innokkaita lapsia. Uskonnon tunnin aihe oli Elämä on yhteispeliä. Nopealla valmistautumisella tunnin pitoon jouduin tai sain turvautua omaan luovuuteeni. Eipä mennyt aikaakaan kun kuljin kyyryssä pelkonallet kainalossa pitkin luokkaa ja lapset miettivät, mikä minua vaivaa. Kerroin, että minua pelottaa. Kerroin, että minulla on pelkonallet täällä kainalossa. Pelotti niin kovasti tulla vieraaseen kouluun ja vieraiden lasten eteen nopealla valmistautumisella. Kyselin lapsilta, mikä minun oloani helpottaisi. Kannattaisi kuulema kaivaa pelkonallet ensitöikseen kainalosta. Siliteltiin sitten niitä ja kyseltiin noilta hiljaisella äänellä piipittäviltä nalleilta, mitä niillä on asiaa. Ja kertoihan ne. Hartiat laskeutuivat, opella nääs. Niinhän me sitten vielä mietittiin, minkälaisia nalleja meiltä ihmisiltä löytyy. Ja sitäkin, että oikeastiko saan olla vihainen. Oikeastiko, ope? Joo-o. Kertokaahan kotiin terveisiä. Ei se vihanalle mitään tee, kun otatte sen tuohon syliin ja silittelette sitä. Ja tulttin siihen tulokseen, että tarvitsemme toisiamme. Jokainen on tärkeä. Jokainen on arvokas. Jokainen tarvitsee toista ihmistä ja joku meitä. Voitte vaan arvata, miltä minusta tuntui, kun lapset sanoivat: Tätä lisää! Sanoivat minulle niin rohkaisevasti, että jaksan yhäkin uskoa olevani tärkeän asian parissa. Kiitos ja aamen. (Taisin vähän innostua...mutta eikö sitä juuri niin pidäkin.;))

Oikein kiltit

Olen kahlannut viime päivinä kirjaa nimeltä Oikein kiltit. Kirjan on kirjoittanut Anna-Liisa Valtavaara. Olen löytänyt itsestänikin aikoinaan kiltteyttä, jota olen voinut työstää myöhemmin. Nykyään ein sanominen sujuu jo kohtuullisen hyvin. Ja myös joonkin sanominen, kun niikseen sattuu.


Kirjassa oli yksi mainio kohta (monen muun lisäksi), jonka aion lainata tähän. "Tyytyväisyys ja kiitollisuus ovat kuin levähdyspaikka, jossa voi tankata itsensä kylläiseksi. Ne auttavat jaksamaan kiireenkin keskellä paremmin kuin tyytymättömyys. Kannattaa miettiä, miten voisi tarkentaa omaa vaatimustasoaan ja asenteitaan sellaisiksi, että pystyisi olemaan mahdollisimman usein tyytyväinen."


Täällä lukee myös: "Väärin kiltit ovat harvoin tyytyväisiä, vaikka tekisivät asioita miten paljon tai hyvin tahansa, puhumattakaan, että he olisivat tyytyväisiä omaan persoonaansa.Tyytymättömyyttä tuo erityisesti heitä riivaava täydellisyyden tavoittelu ja siitä johtuva loputon riittämättömyyden ja huonouden tunne."


Joo-o. Onpa siinä miettimistä. Kyllä. Kaivan kyllä taas kiitospäiväkirjan tuohon hollille. Voisiko sen kirjoittamisesta tulla tapa?

Syyttävä tai arvosteleva sormi

Rupesin ihan mielenkiinnosta tutkimaan tuota itselleni niin tuttua syyllisyyden tunnetta. Sattuipa niin, että sain kohdata mielenkiintoisen tilanteen, jossa aivan kuin sivusta pääsin seuraamaan, kuinka syyllisyyttä tunteva ihminen toimi. (Itse toimin varmasti ihan vastaavalla tavalla, mutta sitä onkin vaikea hahmottaa omalle kohdalle.) Tuon tapauksen innoittamana rupesin pilkkomaan tilannetta tunnetasolla.

Niin, juontaako ylipäätään ihmisen ns.ongelmat (pahat teot ja puheet, väkivalta, varastelu ym.) tuosta syyllisyys- nimisestä tunteesta (ja sen taakse kätkeytyvästä häpeästä) sekä siitä, ettei ihminen halua sitä kohdata? (Uskon kyllä, ettei kukaan ihminen kykene sitä täysin kohtaamaan tai ainakaan hyväksymään.)

Elikkä luomani kaavio näyttää hyvin yksinkertaiselta:
Olen oikeasti "syyllinen" (takana ehkä häpeällisiä tunteita). --->
Syytän tai arvostelen toista ihmistä, tahoa, auktoriteettia, säätä, kohtaloa jne. --->
Yritän näin päästä syyllisyydestä eli pyrin välttämään inhottavian tunteiden kohtaamista. (Syyllisyyttä ja sen takana piilevää häpeää.)

Entäs sitten tilanne, kun oletkin syytetyn tilassa? Sehän se vaikea tila onkin. On hyvin mielenkiintoista, miksi syyttäminen satuttaa joskus ja miksei aina? Osaatko sinä vastata? Riippuu varmasti tilanteesta ja asianomaisten suhteesta ainakin. Ehkä myös siitä, kuinka tasapainossa ihminen ylipäätään on sillä hetkellä, kun syyttävä sormi osoittaa häntä. Voisinko pohtia hieman asiaa?
Auttaisiko, jos pystyisin jäsentelemään asioita vähän pääkopassani? Okei. Jospa vähän juttelisin itseni kanssa siinä tilanteessa, kun huomaan tunteiden nousevan kehossani pintaan. Juu. No niin, nyt tuntuu pahalta. Tekisi mieli tehdä jotain. Sanoa vastaan, paeta, syödä, unohtaa, siirtää huomio muualle, arvostella jne. Tekisikö sinun?

Mitä tapahtuu, jos istun alas. Kirjoitan pari riviä tai porisen itselleni. Hyväksyn tunteen. Mulla tuntuu nyt pahalle. Piste. Tapahtuuko mitään? Lupaamalla itselleni tuon tunteen, kohtaan syyllisyyden ja sen, etten ole täydellinen. Olen vajaa. Olen haavoittuva. Luulen, että syyttävän sormen osoitus ei satuta, jos ei se satuta. Eli jos itselläni ei herää syyllisyyden tunne, jota yritän voimakkaasti väistää itsessäni. Toki tulee mieleen tilanteita, joissa kiukku voi nousta, vaikka ei syyllisyyttä väistelisikään. Sehän onkin ihan eri tunne. Tulee mieleen esim. valheiden puhuminen toisesta.

Sanotaan, että naiset ne tykkää juoruta. No, eikö miehet sitten? ;) Olisiko se yksi ns. ei niin kohti käyvä keino lievittää omaa syyllisyyttä. Sitä, että jollakin muullakin on yhtä huonosti kuin minulla.

Vielä tulee mieleeni, että onhan syytetyksi tuleminen aina uhka minuudelle. Eikö minua hyväksytäkään? Niin ja tulenko kuulluksi? Onko minun aina pakko voittaa? Voinko jäädä ns. tappiolle? Veikkaan, että se tappio voikin koitua pitkässä juoksussa voitoksi. Vaikka ei heti uskoisikaan.

Hyvää uutta vuotta ja muista huoltaa itseäsi!

Huolehtia, huolia, huoltaa...ihana äidinkielemme. Taivut moneksi. Olet monimerkityksellinen.


Luin joululomalla Juhani Tammisen selviytymistarinan ja opin jotain uutta. Tai ainakin sain muistutuksen. Työ, lepo ja huolto. Tammisen opit. Pätee kuulema muuhunkin elämään, ei ainoastaan jääkiekkoon. Työtä tulee tehtyä, levätäkin muistan aika hyvin. Huoltohommat sen sijaan tahtoo unohtua, aika ajoin.


No, nyt sitten rupesin taas huoltohommiin. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat liikunnan ja läheisten sekä ystävien kanssa yhdessäolon lisäksi omia arjen huoltotoimenpiteitäni. Kuinka sinä huollat itseäsi?