Tuli ajatus yön hiljaisina tunteina. Kuinkahan muotoilisin sen?
Minulla on asioita ja tilanteita, jotka herättävät tunteita, jotka puolestaan herättävät epämukavia ajatuksia ja edelleen tunteita. Voin ikäänkuin hidastaa noita tilanteita mielessäni ja saada näin ikäänkuin paremmin otteen noista tilanteista tai asioista. Lieköhän sinulla on sellaisia? Oletko hahmottanut noita tilanteita itsellesi vai oletko kenties torjunut nuo ei-kiinnostavina pois? Minäkin olen tehnyt niin joskus ja teen kai edelleenkin niin toisissa asioissa. Ymmärrettävää.
On kuitenkin asioita, jotka "sulkemalla pois" samalla kapeuttavat hurjasti elämisen vapautta ja keveyttä. Luulen, että kaikki ihmiset kokevat joka tapauksessa toisinaan epäkiitollisia tunteita. Miten noiden tuttujen seuralaisten kanssa pärjäisi parhaiten? Sinulla olisi varmasti hyviä neuvoja?
Niin se yöllinen väläykseni oli kai jonkinlainen mielikuvaharjoituksen tulos. (Huom.kehomeditaatioharjoitukset!) Ehkä voinkin kasvattaa lempeyttä noita tunteita kohtaan. Suhtautua niihin vastaanottavaisella mielellä, rauhasta käsin. Tuntuu jo heti paremmalta. Saan ikäänkuin etäisyyttä noihin joskus hyvinkin piinaaviin ja kehää kiertäviin tunteisiin ja ajatuksiin. Pyörä ikään kuin hidastuu. Tulee hengitystilaa. Tulee liikkumatilaa. Ei ollenkaan hassumpaa. Ymmärtää ja saada kokea, että nuo tunteet ja ajatukset ovat kuin perhosia, jotka lennähtävät yhtäkkiä paikalle, mutta lähtevät myös yhtä yllättäen pois. Kukaan ei ole käskenyt vangita niitä.
Vankilassa ei ole hyvä olla. Kaikkihan sen tietävät. Tuo mielen vankila, ei sekään ole hääppöinen paikka. Silti me ihmispolot joudumme siellä usein elelemään. Halusimmepa tai emme. Lohduttavaa vai lohdutonta. Lohduttavaa, sanoisin. Mitähän mieltä sinä olet?
tiistai 20. syyskuuta 2016
torstai 8. syyskuuta 2016
Pienestä kiinni
Rupesin taasen huoltohommiin. Eli päädyin tänne blogini pariin. Huomaan, että unohdan helposti kiireessä (itse tehdyssäkö vai miten se meni?) sen, mikä tekisi oikeasti hyvää minulle.
Olen saanut tehdä jälleen työtä tuolla kentällä lasten parissa. Mielestäni kumpuaa ajatuksia päivittäin, mutta en ole saanut vangittua niitä tekstiksi asti.
En tiedä, osaanko sitä nytkään tehdä, mutta kokeilen. Ihmettelen päivittäin, miten ihmeellinen tuo ihminen on. Siis minä, ja sinä. Tuo lapsi. Miten pienellä signaalilla voinkaan ilmaista hyväksyntää toista ihmistä kohtaan. Siihen ei tarvita edes sanoja. Eleetkin riittävät. Ja se, mitä tapahtuu, kun annan signaalin tuosta hyväksynnästä, on häkellyttävää. Saan tuon pienen tekoni kohta, ja korkojen kanssa, takaisin. Niin pieni, on ihminen. Niin tarvitseva. Niin hyväksyntää kaipaava. Suorastaan ihastuttavan poloinen. Hellyttävä.
Sitäkin mietin, kuinka ihanaa on saada tartuttaa iloa. Huomenna se saatat/saatan ollakin sinä tai minä, joka saat iloa. Ehkä juurikin silloin, kun sinä sitä eniten tarvitset. Voi, kun antaisin ilon näkyä, ystävällisyyden kukkia, auringon paistaa. Jakamalla oma ilonikin enentyy, koen.
Mitäs vielä? Eräänä päivänä sain keskustella lasten kanssa sukujuuriemme merkityksestä. En malta olla kertomatta, kuinka rohkeasti ja avoimesti nuo lapset osasivat lähestyä ihmiselämän syvempiäkin asioita. Saimme jutella siitä, mitä juuret merkitsevät kasville ja mitä ihmiselle sekä siitä, miten noita juuria voimme vahvistaa jatkuvasti. Ja voitteko uskoa, että nuo eläväiset lapset istuivat kuin "tatit"! He nyökkäilivät, hymyilivät ja silmin nähden nauttivat, kun saivat ymmärtää olevansa tärkeä osa oman sukupolvensa ketjua ja ylipäätään ihmisjoukkoa. Voi, miten paljon saankaan oppia lapselta!
Ehkä eniten ajatuksiani herättävää on viime aikoina ollut tuo edellä mainitsemani ihmisen kaipuu hyväksyntään. Ehkä olen vain kiinnittänyt asiaan huomiota. Olen tavannut valtavasti uusia ihmisiä ja ja aina uuden ihmisen tavatessa ihminen usein vähän "arkailee". Tai ehkä päinvastoin ei edes arkaile, vaan saattaa jopa tuoda itseään esiin tarkoittamaansa enemmän, riippuen ihmisestä. On jotenkin melkein huvittavaa, että me ihmiset olemme lopulta aika samanlaisia. Saadessamme pienenkin hyväksyvän signaalin annamme usein heti "samalla mitalla" takaisin. Voipi käydä tietysti niin, ettei signaali purekaan heti, mutta oman kokemukseni perusteella uskon, että harva ihminen kykenee olemaan vastaanottamatta hyväksyntää. Varsinkin, kun sitä tarjotaan hieman jännittävässä, pelottavassa tai muita hieman epämiellyttäviä tunteita herättävässä tilanteessa. Niin, ja vaikka saatkin kuulla, että "nyt mun tekisi mieli kirota", niin silti tuo hyväksyntää huokuva viesti usein miten lävistää ihmispoloisen kuoren ja saa hänet jos ei nyt ihan sulamaan niin ainakin hänen kohmeisen kuorensa lämpenemään. Ja se, jos mikä, saa kyyneleet vierimään, toiselta poloiselta. Kiitos.
Olen saanut tehdä jälleen työtä tuolla kentällä lasten parissa. Mielestäni kumpuaa ajatuksia päivittäin, mutta en ole saanut vangittua niitä tekstiksi asti.
En tiedä, osaanko sitä nytkään tehdä, mutta kokeilen. Ihmettelen päivittäin, miten ihmeellinen tuo ihminen on. Siis minä, ja sinä. Tuo lapsi. Miten pienellä signaalilla voinkaan ilmaista hyväksyntää toista ihmistä kohtaan. Siihen ei tarvita edes sanoja. Eleetkin riittävät. Ja se, mitä tapahtuu, kun annan signaalin tuosta hyväksynnästä, on häkellyttävää. Saan tuon pienen tekoni kohta, ja korkojen kanssa, takaisin. Niin pieni, on ihminen. Niin tarvitseva. Niin hyväksyntää kaipaava. Suorastaan ihastuttavan poloinen. Hellyttävä.
Sitäkin mietin, kuinka ihanaa on saada tartuttaa iloa. Huomenna se saatat/saatan ollakin sinä tai minä, joka saat iloa. Ehkä juurikin silloin, kun sinä sitä eniten tarvitset. Voi, kun antaisin ilon näkyä, ystävällisyyden kukkia, auringon paistaa. Jakamalla oma ilonikin enentyy, koen.
Mitäs vielä? Eräänä päivänä sain keskustella lasten kanssa sukujuuriemme merkityksestä. En malta olla kertomatta, kuinka rohkeasti ja avoimesti nuo lapset osasivat lähestyä ihmiselämän syvempiäkin asioita. Saimme jutella siitä, mitä juuret merkitsevät kasville ja mitä ihmiselle sekä siitä, miten noita juuria voimme vahvistaa jatkuvasti. Ja voitteko uskoa, että nuo eläväiset lapset istuivat kuin "tatit"! He nyökkäilivät, hymyilivät ja silmin nähden nauttivat, kun saivat ymmärtää olevansa tärkeä osa oman sukupolvensa ketjua ja ylipäätään ihmisjoukkoa. Voi, miten paljon saankaan oppia lapselta!
Ehkä eniten ajatuksiani herättävää on viime aikoina ollut tuo edellä mainitsemani ihmisen kaipuu hyväksyntään. Ehkä olen vain kiinnittänyt asiaan huomiota. Olen tavannut valtavasti uusia ihmisiä ja ja aina uuden ihmisen tavatessa ihminen usein vähän "arkailee". Tai ehkä päinvastoin ei edes arkaile, vaan saattaa jopa tuoda itseään esiin tarkoittamaansa enemmän, riippuen ihmisestä. On jotenkin melkein huvittavaa, että me ihmiset olemme lopulta aika samanlaisia. Saadessamme pienenkin hyväksyvän signaalin annamme usein heti "samalla mitalla" takaisin. Voipi käydä tietysti niin, ettei signaali purekaan heti, mutta oman kokemukseni perusteella uskon, että harva ihminen kykenee olemaan vastaanottamatta hyväksyntää. Varsinkin, kun sitä tarjotaan hieman jännittävässä, pelottavassa tai muita hieman epämiellyttäviä tunteita herättävässä tilanteessa. Niin, ja vaikka saatkin kuulla, että "nyt mun tekisi mieli kirota", niin silti tuo hyväksyntää huokuva viesti usein miten lävistää ihmispoloisen kuoren ja saa hänet jos ei nyt ihan sulamaan niin ainakin hänen kohmeisen kuorensa lämpenemään. Ja se, jos mikä, saa kyyneleet vierimään, toiselta poloiselta. Kiitos.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)