Luovuuden lähteillä

Taitaa mennä nyt aivan kirjojen esittelyksi tämä blogi, mutta en malta olla sanomatta paria sanaa lukemastani kirjasta Luova lapsi. Tärkeimpiä lapsen luovuuden mahdollistajia ovat kirjan mukaan lapsen vapaus, kunnioitus, normaalit emotionaaliset suhteet, arvot (ei tarkat säännöt vaan opetus, mikä on oikein ja mikä väärin sekä kasvattajan oma malli),oppimisen painottaminen (ei arvosanojen), luovuuden arvostaminen ja huumori.

En rupea noita edellisiä asioita enempää avaamaan. Sen sijaan kehotan lukemaan kirjan. Kirjassa oli oivia esimerkkejä siitä, kuinka omaa luovuutta voi kasvattaa. Minua huvitti, kun tyttöni, joka on muuten kulkenut luovan toiminnan kerhossa tämän talven, pyysi tramppiksella ollessaan minulta, että anna yksi sana. Sanoin jonkin mieleen tulevan sanan ja kohta tyttöni siskonsa kanssa tekivät esityksen, joka sisälsi antamani sanan. Juuri kyseisen kaltaiset harjoitukset avaavat luovuuttamme. Kirjassa niitä oli useita.

Miksi olen niin innostunut luovuudesta? Koen, että luovan ihmisen elo on onnellisempaa. Koen myös kömpelyyttä itse tässä asiassa ja siksi haluan tietoa luovuudesta lisää. Tuntuu, että nykypäivänä on helpompi toimia työelämässäkin, jos on luova. Eli jos ja kun pystyy tekemään luovia ratkaisuja.

Tehdessä muutamia harjoituksia minua melkein oudostutti ja vähän naurattikin. Jopa kyseenalaistin vähän noita harjoituksia ja niiden tehoa. Kuitenkin joku "tulppa" aukesi sisältäni ja koin hyvää fiilistä. On muuten ihana tajuta, että vain virheiden (ja monien virheiden vieläpä) kautta voin oppia ja luoda jotain uutta. Kyllä. Niin tuolla kirjassa luki. ;) Anti mennä vaan.

Kehon viestit

Edellisessä postauksessa kehotin itseäni ja toisia tuntemaan ja kokemaan. Aamulla lukiessa tuota tekstiä tuli mieleeni, että osaisinpa ottaa oman kehoni viestit armollisesti vastaan. Tai voisinpa ainakin harjoitella ottamaan niitä kyselevällä ja lempeällä mielellä vastaan.

Tiedän omasta, lasteni sekä oppilaitteni kokemuksesta, että tehtävä ei ole helppo. Kukapa nyt mielellään ottaisi punastuksen ja vapinan iloisena vastaan. Tai päänsäryn tai vatsakivun. Tai yökötyksen, puristavan tunteen, huimauksen tms. Kuka meistä haluaisi ottaa lempeydellä tällaisen kehollisen viestin vastaan, joka tuntuu epämiellyttävältä? Monesti hoidamme tällaisia oireita lääkkeillä. Ja ne ovatkin hyviä apulaisia tarvittaessa.

Mutta. Luulen, että taistelemalla tuota epämiellyttävää tunnetta vastaan itseasiassa taidamme pahentaa tilannetta loppujen lopuksi. Emme lupaa tuntea tällöin sitä, mitä tunnemme ja tällöin tuon kokemuksen takainen viesti jää piiloon.

Mitä tapahtuu, jos lupaamme itsellemme kokea tuota tunnetta. Eräs teini piti esitelmää ja näin, kuinka hän koki epätoivoa, pelkoa ym.tehtävässä. Onnekseni sain luoda armollista ilmapiiriä tilanteeseen. Kerroin siitä, kuinka minäkin jännitän. Kerroin, miten saatan toimia peittääkseni jännityksen. Kerroin, että joku meistä tärisee, joku vispaa kättä, joku jalkaa. Ei haittaa, vaikka teemme niin. Ei haittaa vaikka jännitämme, pelkäämme tai vihaamme. Nuo tunteet ja kokemukset antavat tärkeitä viestejä meille ihmisille. Eihän viedä niiden antamaa mahdollisuutta itseltämme pois?

Niin. Se jännitys-Janne ei ole mikään tyhmä tyyppi. (Ja mitä niitä nyt onkaan? Viha-Villejä, Kateus-Kalleja, Pelko-Pirkkoja, Inho-Inkereitä, Turvattomuus-Teppoja jne.) Ei! Mikäli otamme hänet tosissaan niin ei hänkään rupea pitämään ääntä itsestään. Kyllä. Usko vaan, Maikki! Harjoittelemisiin!

Tietynlainen

Olen yllättänyt itseni nykyään yhä useammin tilanteesta, jossa ennen olisin tuntenut häpeää tai ainakin katumusta tai noloutta itseäni kohtaan. Niin. Uskon, että elämä ja ikäkin tuovat armollisuutta itseä kohtaan. Luulen, että myös jonkinlainen itsensä tsemppaus ja työstö antavat tähän lisää mahdollisuuksia.

On melko surullista, että me ihmiset niin usein vaaditaan itseltämme ja siinä samalla kanssaihmisiltä tietynlaista käytöstä. Lapsiakin helposti raamitamme samaan muottiin. Jos ujo lapsi kokee olevansa outo ja vasta reippaana hyvä, niin minusta lähipiiri ja kasvattajat saisivat katsoa peiliin.

Nii-in, etten painaisi niitä tuntevia lapsia ja itseäni lyttyyn. Siinä käy meinaan liikkumatila vähäiseksi siinä. Voi, kun niin mielelläni kehottaisin minua ja sinua nauramaan, itkemään, pelkäämään, vihaamaan ja inhoamaan. Kehottaisin jopa nolostumaan, tärisemään, vapisemaan, yökkimään ja vääntelehtimään.😉 Ja mitä vielä? Mitä nyt kukanenkin keksisi tehdä, joka olisi hyyyy-vin noloa tai jota emme itselle soisi.

Sallitaan itsellemme mahdollisuus elää ja vielä kerran elää. Ja eläähän ei voi, jos ei tee virheitä koskaan.

Eli. Anna palaa Maikki, anna palaa sinä! Ja hyvä me!:)

Uskallanko?

Vielä haluttaa jatkaa edellisestä aiheesta. Minun on vaikea huomata, että pyrin usein pääsemään äkkiä pälkähästä lasteni kanssa. Ai miten? Nykyään lahjon tai uhkailen (vähän!) harvemmin kuin ennen. Mutta. Edelleenkin sorrun vaikkapa lohduttamaan jonkun tunteen pois. (Tästä kerrottu enemmän edellisessä postauksessa mainitussa Vahvaan vanhemmuuteen kirjassa.) Pyrin siis ratkaisemaan vaikkapa yksinäisyyttä potevan lapsen ongelman, kirjan esimerkin tapaan, nopsaan tyyliin "mennään tekemään yhdessä jotain" tai "onhan se ja se sun kaveri" sen sijaan, että pysähtyisin ja olisin hetken läsnä tuossa tunteessa. Vaikeaa.

Tajuan, että ja jos lapsi saa kokea tuon tunteen hän kohta ratkaisee itse ongelmansa. Minun ei tarvitse ratkaista siis lapsen vihaa, pelkoa tai surua. Riittää, että olen läsnä, kun hän tuntee tuon tunteen. Läsnäolo vaikkapa pelon tunteessa voi muuten olla aika vaikeaa. Väittäisin, ettei sitä voi oikein tehdäkään, jos ei itse ole saanut kokea lapsena noita tunteita (luvan kanssa) tai ei ole työstänyt niitä vanhempana.

Silläpä kehotan yhäkin tutustumaan omiin tunteisiin. Uskon, että koskaan ei ole liian myöhäistä. Samalla tulee tehneeksi ison palveluksen paitsi itselleen myös läheisilleen. Vaikka ihan pienesti. Armollisesti. Kuin vain voi.