"Uneksijat ovat edelläkävijöitä,
tiennäyttäjiä,
keksijöitä.
Kaikki maailman historian suurtyöt
ovat saaneet alkunsa
haaveesta."
Kirjoitin erään ystäväni syntymäpäiväkorttiin edellisen lainaamani runon. Uneksitko sinä? Unelmoitko? Haaveiletko?
Minä unelmoin. Olen hyvin kiitollinen siitä, että saan haaveilla. Tiedän, että se ei ole itsestäänselvää. Että kykenen haaveilemaan.
Erään ystäväni kanssa ruukaamme haaveilla tai ehkä jopa uskallan sanoa, että suunnittelemme tai visioimme tulevaisuutta. On oikeastaan samantekevää, toteutuuko suunnitelmamme, sillä elämme jo niitä haaveillessamme. Mitä? Hullua?
Ei minusta. Uskon, että haaveileva ihminen voi paremmin. Hän ei ajattele, että vasta toteuttaessaan haaveensa hän on onnellinen. Ei. Hän nauttii matkasta. Maisemista. Hän ei ajattele olevansa jotenkin parempi ihminen, toteuttaessaan haaveensa. Hän kulkee haavettaan kohti tietämättä sitä oikeastaan edes itse. Hän oikeastaan elää jo sitä nyt.
Kehotan ehdottomasti aloittamaan haaveilemisen juuri nyt, jos et ole aiemmin antanut siihen itsellesi lupaa. (Kokeile kirjoittaa aluksi vaikkapa paperille; Minä haaveilen...) Uskon, että jokaisella ihmisellä on oma kutsumuksensa, paikkansa, haaveensa, unelmansa. Uskallanko päästää irti ja antaa sen viedä?
Haaveilemisiin!
(P.S. Minäkään en kirjoittaisi tätä, jos en olisi uskaltanut koskaan haaveilla.)
torstai 25. helmikuuta 2016
keskiviikko 17. helmikuuta 2016
Mun todellisuus ei ole sun todellisuutta ja päinvastoin
Olen havahtunut siihen tosiasiaan, että jokaisella ihmisellä on omanlaisensa todellisuus. Erilaisuudeksikin sitä kutsutaan. Mietin, miten monelta törmäykseltä ihmislapsi välttyisikään, kun ymmärtäisi otsikon sanat teorian lisäksi käytännössä. On miltei huvittavaa katsoa itseään sivusta, kun Maikki pitää omastaan kiinni kynsin ja hampain. Niin hän tekee, vaikka voisi ihan hyvin olla niin tekemättäkin. Tiedäthän?
Ehkä se tekee elämästä mielenkiintoisen. Luo kipinää ja jännitettä. Joo. Voisin ehkä silti muistaa nuo sanat useammin. Mun todellisuus ei ole sun todellisuutta. Jokainen luomme omista lähtökohdistamme, eri aistein, yleistän, vääristäen ja poisjättäen, todellisuuttamme. Ei siis kanna maa päällään kahta samanlaista ihmistä. Huojentavaa ja ymmärrystä lisäävää.
Luin vasta Eeva Ahtisaaren elämäkerran. Marttia ja hänen työtään rauhanneuvotteluissa on saattanut hyvinkin auttaa otsikon sanat. Itsekin omassa pienessä piirissäni "rauhanneuvottelijana" olen saanut kokea, että tärkeintä on ymmärtää. Ymmärtää, että ihminen toimii aina tarkoituksenmukaisesti. Hänen käyttäytymisellään on selkeä tavoite. Hän tekee sen, minkä tekee juuri siksi, koska hän pyrkii toimimaan omia tarpeitaan täyttäen. Niin hullulta, kun se toisinaan kuulostaa ja näyttääkin.
Edellisen asian ymmärtäessäni en voi muuta kuin katsoa armollisesti tuota ilkeästi käyttäytyvää ja häiriköivää lasta tai puliukkoa tai vaikka läheistä vihankin keskellä. Mutta. Ei se ole aina niin helppoa. -Olenhan, edelleenkin, ihminen.
Ehkä se tekee elämästä mielenkiintoisen. Luo kipinää ja jännitettä. Joo. Voisin ehkä silti muistaa nuo sanat useammin. Mun todellisuus ei ole sun todellisuutta. Jokainen luomme omista lähtökohdistamme, eri aistein, yleistän, vääristäen ja poisjättäen, todellisuuttamme. Ei siis kanna maa päällään kahta samanlaista ihmistä. Huojentavaa ja ymmärrystä lisäävää.
Luin vasta Eeva Ahtisaaren elämäkerran. Marttia ja hänen työtään rauhanneuvotteluissa on saattanut hyvinkin auttaa otsikon sanat. Itsekin omassa pienessä piirissäni "rauhanneuvottelijana" olen saanut kokea, että tärkeintä on ymmärtää. Ymmärtää, että ihminen toimii aina tarkoituksenmukaisesti. Hänen käyttäytymisellään on selkeä tavoite. Hän tekee sen, minkä tekee juuri siksi, koska hän pyrkii toimimaan omia tarpeitaan täyttäen. Niin hullulta, kun se toisinaan kuulostaa ja näyttääkin.
Edellisen asian ymmärtäessäni en voi muuta kuin katsoa armollisesti tuota ilkeästi käyttäytyvää ja häiriköivää lasta tai puliukkoa tai vaikka läheistä vihankin keskellä. Mutta. Ei se ole aina niin helppoa. -Olenhan, edelleenkin, ihminen.
maanantai 8. helmikuuta 2016
Tee Maikki se, mitä pystyt!
Minkälaista juttua sinä syötät itsellesi? Joka tapauksessa jotain ja jonkunlaista. Olen kirjoittanut varmaan kohta vuoden päivät tsemppivihkoa. Tsemppaan itseäni kirjoittamalla. Vihkon alkusivuilla lukee: "Ei ole yhdentekevää, mitä juttelet itsellesi. Jos puhut kuin vastuullinen aikuinen puhuisi sinulle, sillä on positiivinen kaiku. Uskon niin." Vielä jatkoa: "Tajuan, että ja jos suhtaudun armollisesti omiin tunteisiini ja ajatuksiini (esim.pelkoa, inhoa tai vihaa herättäviin), sillä on merkitystä juuri siihen, kuinka tunnen noita tunteita.Tunnenko, että nuo tunteet hallitsee minua tai ovatko ne viemässä minua johonkin."
Olenpa ollutkin aika positiivisella mielellä edellistä kirjoittaessani. Silti, tekee mieli palata yhäkin tuohon tsemppivihkoon ja saada kokea, että tsemppaus auttaa. Eihän se tunteita pois vie, ilkeitäkään, mutta niiden kanssa pääsee helpommin juttusille. Se on hienoa se.
Vasta kirjoitin tsemppivihkoon nuo otsikon sanat. Tee Maikki se, mitä pystyt. Enempää ei tarvitse. Tee sinäkin se, mitä kykenet, se riittää. Syvä huokaus ja iso kiitos.
Olenpa ollutkin aika positiivisella mielellä edellistä kirjoittaessani. Silti, tekee mieli palata yhäkin tuohon tsemppivihkoon ja saada kokea, että tsemppaus auttaa. Eihän se tunteita pois vie, ilkeitäkään, mutta niiden kanssa pääsee helpommin juttusille. Se on hienoa se.
Vasta kirjoitin tsemppivihkoon nuo otsikon sanat. Tee Maikki se, mitä pystyt. Enempää ei tarvitse. Tee sinäkin se, mitä kykenet, se riittää. Syvä huokaus ja iso kiitos.
maanantai 1. helmikuuta 2016
Irti päästämisen ihana riemu
Keveyttä askelissa. Luovien. Ikään kuin silmät hieman sirrillään. Minun ei tarvitsekaan nähdä kaikkea. Vähän pomppuuttaa. Mutta se ei haittaa. Villi kutitus vatsan pohjassa. Mis-tä-hän se Maikki nyt höpäjää?
Tunnistaakohan joku tuota samaa tunnetta? Mietin, onko se luovuuden prosessin jokin vaihe? Onko se sitä, että uskaltaa päästää irti? Löysätä. Olen kohdannut tuon tunteen joskus. Vastakin. Tänä aamuna. Ihan kuin olisi täytynyt tulla eteen jokin ongelma. Ongelma, jota en voi sormia napsauttamalla ratkaista. Ymmärrän nyt, että voin keksiä tuohon ongelmaan ihan omanlaiseni ratkaisun. Mutta se ratkaisu onkin vaatinut minulta sitä, että olen ollut valmis kohtaamaan ensin epämääräisiä tunteita. Ilkeitäkin. Onkohan kukaan enää kärryillä?
Yritän kai tuoda uskaliaasti ja spontaasti julki omia kokemuksiani siitä, kuinka olen voinut selvitä aluksi mahdottomalta tuntuvasta tilanteesta yllättäen, hyvinkin kevyesti. Irroittamalla otteen. Kyllä. Konkreettisestikin voisin ajatella päästäväni köyden päästä irti ja silti tuntea olevani turvassa. Veikkaan, että tämä Suomen maa kantaa sisällään muitakin kontrolliin taipuvaisia ihmisiä. Toki varmasti niitäkin, joita ei hallinnan tunteen hakeminen niin kovasti riivaa. Tai se vaivaa ehkä toisessa asiassa, niin kuin eräs läheinen viisaasti kertoi.
Nappasin vasta kirjastoreissulla mukaani kirjan, Luovan prosessin tunteet ja voin suositella. Kirjailija jakaa luovan prosessin vaiheet kolmeen eri vaiheeseen ja edelleen kunkin vaiheen erilaisiin tunteisiin. Luettelenpa ne itsellenikin muistin virkistykseksi:
TEHTÄVÄ:
1.Kaipaus
2.Kiihko
3.Epäröinti
4.Tyhjyys
IDEOINTI:
5.Innostus
6.Turhautuminen
7.Pelko
8.
Ahdistus
9.Halu
TOTEUTUS:
10.Ilo
12.Rauha
Eipä kannata ihmetellä, jos jokin luova työ ei ota heti onnistuakseen. Kirjassa kerrotaan, että jos olet heti varma onnistumisesta et ole luovassa tehtävässä. Luovia tehtäviä voi olla siis hyvinkin monenlaisia, talon rakentamisesta kiukkuavan lapsen kanssa elosteluun. Kirjassa puhutaan ulkoisista ja sisäisistä vastustajista. Itse löysin oman luovuuteni tukkeeksi oman minäkuvani, jota joudun muuttamaan, mikäli tahdon edetä luovuuteni tiellä. Sehän se ilkeältä tuntuukin, jos ei ole se sama vanha itse, jonka perusteella on itsensä hyväksynyt ja olettanut muidenkin hyväksyvän. Joutuupi työstämään sellaisia tunteita, joita on mielellään painanut paidan alle piiloon.
Minun luova prosessini tunteiden parissa on tällä hetkellä kirjojen lukemista ja lukemani heijastamista arkiseen elämääni. Konkreettisesti työstän sitä kirjoittamalla. Ehkä minulla on muitakin luovia prosesseja meneillään. En kai edes hahmota aina minkälaisia ne ovat. Olen hyvin iloinen, että voin pitää silmiä ikään kuin sirrillään. Ainakin välillä. Voin siis vähän kuin ajelehtia. Heittää koukkuja sinne ja tänne. Tehdä konkreettista työtä samalla lasten parissa.
En malta olla kertomatta, kuinka sain menneellä viikolla kokea tuota luovuuden ihanaa tunnetta opettaessani neljäsluokkalaisia innokkaita lapsia. Uskonnon tunnin aihe oli Elämä on yhteispeliä. Nopealla valmistautumisella tunnin pitoon jouduin tai sain turvautua omaan luovuuteeni. Eipä mennyt aikaakaan kun kuljin kyyryssä pelkonallet kainalossa pitkin luokkaa ja lapset miettivät, mikä minua vaivaa. Kerroin, että minua pelottaa. Kerroin, että minulla on pelkonallet täällä kainalossa. Pelotti niin kovasti tulla vieraaseen kouluun ja vieraiden lasten eteen nopealla valmistautumisella. Kyselin lapsilta, mikä minun oloani helpottaisi. Kannattaisi kuulema kaivaa pelkonallet ensitöikseen kainalosta. Siliteltiin sitten niitä ja kyseltiin noilta hiljaisella äänellä piipittäviltä nalleilta, mitä niillä on asiaa. Ja kertoihan ne. Hartiat laskeutuivat, opella nääs. Niinhän me sitten vielä mietittiin, minkälaisia nalleja meiltä ihmisiltä löytyy. Ja sitäkin, että oikeastiko saan olla vihainen. Oikeastiko, ope? Joo-o. Kertokaahan kotiin terveisiä. Ei se vihanalle mitään tee, kun otatte sen tuohon syliin ja silittelette sitä. Ja tulttin siihen tulokseen, että tarvitsemme toisiamme. Jokainen on tärkeä. Jokainen on arvokas. Jokainen tarvitsee toista ihmistä ja joku meitä. Voitte vaan arvata, miltä minusta tuntui, kun lapset sanoivat: Tätä lisää! Sanoivat minulle niin rohkaisevasti, että jaksan yhäkin uskoa olevani tärkeän asian parissa. Kiitos ja aamen. (Taisin vähän innostua...mutta eikö sitä juuri niin pidäkin.;))
Tunnistaakohan joku tuota samaa tunnetta? Mietin, onko se luovuuden prosessin jokin vaihe? Onko se sitä, että uskaltaa päästää irti? Löysätä. Olen kohdannut tuon tunteen joskus. Vastakin. Tänä aamuna. Ihan kuin olisi täytynyt tulla eteen jokin ongelma. Ongelma, jota en voi sormia napsauttamalla ratkaista. Ymmärrän nyt, että voin keksiä tuohon ongelmaan ihan omanlaiseni ratkaisun. Mutta se ratkaisu onkin vaatinut minulta sitä, että olen ollut valmis kohtaamaan ensin epämääräisiä tunteita. Ilkeitäkin. Onkohan kukaan enää kärryillä?
Yritän kai tuoda uskaliaasti ja spontaasti julki omia kokemuksiani siitä, kuinka olen voinut selvitä aluksi mahdottomalta tuntuvasta tilanteesta yllättäen, hyvinkin kevyesti. Irroittamalla otteen. Kyllä. Konkreettisestikin voisin ajatella päästäväni köyden päästä irti ja silti tuntea olevani turvassa. Veikkaan, että tämä Suomen maa kantaa sisällään muitakin kontrolliin taipuvaisia ihmisiä. Toki varmasti niitäkin, joita ei hallinnan tunteen hakeminen niin kovasti riivaa. Tai se vaivaa ehkä toisessa asiassa, niin kuin eräs läheinen viisaasti kertoi.
Nappasin vasta kirjastoreissulla mukaani kirjan, Luovan prosessin tunteet ja voin suositella. Kirjailija jakaa luovan prosessin vaiheet kolmeen eri vaiheeseen ja edelleen kunkin vaiheen erilaisiin tunteisiin. Luettelenpa ne itsellenikin muistin virkistykseksi:
TEHTÄVÄ:
1.Kaipaus
2.Kiihko
3.Epäröinti
4.Tyhjyys
IDEOINTI:
5.Innostus
6.Turhautuminen
7.Pelko
8.
Ahdistus
9.Halu
TOTEUTUS:
10.Ilo
12.Rauha
Eipä kannata ihmetellä, jos jokin luova työ ei ota heti onnistuakseen. Kirjassa kerrotaan, että jos olet heti varma onnistumisesta et ole luovassa tehtävässä. Luovia tehtäviä voi olla siis hyvinkin monenlaisia, talon rakentamisesta kiukkuavan lapsen kanssa elosteluun. Kirjassa puhutaan ulkoisista ja sisäisistä vastustajista. Itse löysin oman luovuuteni tukkeeksi oman minäkuvani, jota joudun muuttamaan, mikäli tahdon edetä luovuuteni tiellä. Sehän se ilkeältä tuntuukin, jos ei ole se sama vanha itse, jonka perusteella on itsensä hyväksynyt ja olettanut muidenkin hyväksyvän. Joutuupi työstämään sellaisia tunteita, joita on mielellään painanut paidan alle piiloon.
Minun luova prosessini tunteiden parissa on tällä hetkellä kirjojen lukemista ja lukemani heijastamista arkiseen elämääni. Konkreettisesti työstän sitä kirjoittamalla. Ehkä minulla on muitakin luovia prosesseja meneillään. En kai edes hahmota aina minkälaisia ne ovat. Olen hyvin iloinen, että voin pitää silmiä ikään kuin sirrillään. Ainakin välillä. Voin siis vähän kuin ajelehtia. Heittää koukkuja sinne ja tänne. Tehdä konkreettista työtä samalla lasten parissa.
En malta olla kertomatta, kuinka sain menneellä viikolla kokea tuota luovuuden ihanaa tunnetta opettaessani neljäsluokkalaisia innokkaita lapsia. Uskonnon tunnin aihe oli Elämä on yhteispeliä. Nopealla valmistautumisella tunnin pitoon jouduin tai sain turvautua omaan luovuuteeni. Eipä mennyt aikaakaan kun kuljin kyyryssä pelkonallet kainalossa pitkin luokkaa ja lapset miettivät, mikä minua vaivaa. Kerroin, että minua pelottaa. Kerroin, että minulla on pelkonallet täällä kainalossa. Pelotti niin kovasti tulla vieraaseen kouluun ja vieraiden lasten eteen nopealla valmistautumisella. Kyselin lapsilta, mikä minun oloani helpottaisi. Kannattaisi kuulema kaivaa pelkonallet ensitöikseen kainalosta. Siliteltiin sitten niitä ja kyseltiin noilta hiljaisella äänellä piipittäviltä nalleilta, mitä niillä on asiaa. Ja kertoihan ne. Hartiat laskeutuivat, opella nääs. Niinhän me sitten vielä mietittiin, minkälaisia nalleja meiltä ihmisiltä löytyy. Ja sitäkin, että oikeastiko saan olla vihainen. Oikeastiko, ope? Joo-o. Kertokaahan kotiin terveisiä. Ei se vihanalle mitään tee, kun otatte sen tuohon syliin ja silittelette sitä. Ja tulttin siihen tulokseen, että tarvitsemme toisiamme. Jokainen on tärkeä. Jokainen on arvokas. Jokainen tarvitsee toista ihmistä ja joku meitä. Voitte vaan arvata, miltä minusta tuntui, kun lapset sanoivat: Tätä lisää! Sanoivat minulle niin rohkaisevasti, että jaksan yhäkin uskoa olevani tärkeän asian parissa. Kiitos ja aamen. (Taisin vähän innostua...mutta eikö sitä juuri niin pidäkin.;))
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)