Hiljaa, hiljaa...

Istua alas,
kuulla enkelten laulu,
nähdä kynttilän liekin valo,
tuntea kodin lämpö,
koskettaa pientä kättäsi.
Kysyä,
saanko luonasi olla?
Halpana,
avutonna,
vailla suuria töitä,
näyttävyyttä.
Kuin tuo pieni lapsi.
Herttainen joulun lapsi.
Joulu,
tule sydämeeni.


Joulun rauhaa Maikille ja kanssakulkijoille!

Kosketus

Maikista jotenkin tuntuu, että meno meinaa kiihtyä näin joulun alla hänen ympärillään, ehkä hänenkin sisällään. Toiveita? Odotuksia? Väsyä vuoden uurastuksesta? Media muistuttamassa, mitä voisi leipoa tai kuinka hoitaa joulusiivoukset. Maikki välillä kyselee itseltään, kuka näin sanoo tai kuka käskee. Ehkä hän osaa jo ottaa vähän rennommin.  Silti. Hänen täytyy vähän väliä muistuttaa itseään pysähtymään.


Tänä aamuna herätessäni muistin sen heti. Ai niin. Kosketus. Kun sanat eivät riitä. Kun ja jos en jaksaisi tuottaa sanoja. Kun ja jos vastaanottaja ei tahdo vastaanottaa sanoja. Vain kosketus. Vain hipaisu. Vain tukan pörrötys. Ehkä halikin. Se on pienestä teosta ehkä kiinni, millaisen tunteen luon ympärilleni. Maikin täytyy muistuttaa itseään. Maikki unohtaa niin helposti. Hän saattaa ihmetellä, miksi "homma" ei toimi, vaikka kaikkeni yritän. Mutta. Ei tarvitsekaan yrittää kaikkea. Huokaus. Vain silittää ja tuntea, kuinka tulee itsekin silitetyksi.

Hiljaisuus.
Aamu.
Lumihiutaleet putoilevat.
Hengitän.
Minä.
Kuulen itseni.
Ja saan valtavasti voimaa.


Tervetuloa uusi päivä! Tervetuloa elämä! On se hyvä, jos Maikki voi jakaa pienen hetken päivässä itsensä kanssa. Se antaa voimaa. Onko sinulla tapana etsiä se hetki? Mitä silloin teet? Mitä silloin ajattelet? Maikki kokee, että tarvitsee määräajoin hetkensä. Hän pitää siitä kiinni kaksin käsin. Hän ymmärtää, että hän palvelee silloin paitsi itseään myös läheisiään.

Hallinnan tunne

Maikki joutuu tai saa tehdä töitä hallinnan tunteen kanssa. Mistä hallinnan tunne syntyy? Miksi Maikki tarvitsee sitä? Luoko se turvallisuutta? Onko se huono vai hyvä asia, molempia? Tunne sen täytyy olla. Samat asiat saattavat joskus luoda hallintaa, kun taas joskus ne eivät ole hallinnan tunteen tae.

Ihmisen ollessa pieni hän ei hallitse itseään, tunteitaan tai käyttäytymistään. Milloin ja miksi ihminen alkaa hallita tunteitaan? Hän yksinkertaisesti oppii, ettei kaikenlainen käyttäytyminen ole sopivaa. Oppiiko hän myös, että kaikenlaisten tunteiden kokeminen ei ole sopivaa? Oppiiko hän väistelemään tunteita, jotka eivät herätä positiivista signaalia ympäristössä? Oppiiko hän, että itkeminen on heikon ihmisen ominaisuus? Oppiiko hän, ettei vihaa saa näyttää tai kokea? Laitettiinko hänet omaan huoneeseen häpeämään? Yksin? Kuitattiinko hänen pelkonsa naurahduksella? Oppiko hän, että häntä ei oteta todesta? Oppiko hän, ettei hänenkään kannata ottaa itseään todesta?

Niin. Oppiko hän siis hallitsemaan tunteitaan? Ymmärrän lukemani perusteella, että tunteita ei tarvitse hallita. Totta. Ei tarvitse hallita. Pienen Maikin sisältä kuuluu syvä huokaus. Sinun ei siis pidäkään hallita tunteitasi. Jos teet niin, todellisuudessa sinä et hallitse tunteita vaan tunteesi hallitsevat sinua. Paradoksi!

Palataanpa alkuun ja siihen, miksi Maikilla nousi tällainen asia mieleen, kun hän luuttusi keittiön tahmaista lattiaa. Mistä Maikille tulisi sellainen vähän pysyvämpi hallinnan tunne tehdessään töitä lasten parissa? Ei, ei se tule siitä, että Maikki raivaa niska limassa paikkoja ja kieltää majojen ja kaiken hauskan tekemisen lapsilta. Silti, Maikki aina välillä luulee niin. Onneksi Maikki voi luulla. Onneksi Maikilla on mahdollisuus lukea, pohtia, kuunnella ja elää elämää lastensa kanssa. Onneksi Maikille on annettu niin paljon vastusta omaan kapasiteettiinsa nähden, että hän hoksaa ottaa ainakin välillä käyttöönsä ihmelasit.

Nuo ihmelasit ovat sellaiset, että niillä ei näe ympäristöä kovin tarkkaan. Mutta kun niihin osuu ihminen, niillä näkee tarkasti. Ne aivan kuin kameran lailla hakee fokusta, kunnes kuva tarkentuu. Ne päässä Maikki näkee, että lapsi, jokainen, kaikkine tunteineen, saa olla ja kokea olevansa hyväksytty. Ne päässä voi kokea todellista hallinnan tunnetta. Ne ovat siitä erikoiset lasit, että sinun täytyy käyttää niitä ahkerasti alkaaksesi itsekin uskoa niiden tehoon. Sanotaanko kuitenkin, että parin tunnin pidolla saa jo ihmeitä aikaan. Eikä Maikkia naurata yhtään. Nyt puhutaan tärkeästä asiasta.

Uskonko hyvään?

Maikki on usein miettinyt, mitä voisimme tehdä, ettei niin paljon pahoja asioita tapahtuisi maailmassa. Olen myös miettinyt, mitä minä voisin tehdä, että ihmiset lähellä voisivat hyvin. Olen saanut laidasta tuntea, että paras tapa auttaa toista ihmistä on kysyä ensin itseltä, mitä minä voisin tehdä, että minä voin hyvin.


Niinkö? Että itsekö itseäni? Eikös nyt ollut kysymys toisesta ihmisestä ja hänen ongelmistaan? Maikki. Lohdutuksen sanoja. Sinun ei tarvitse ratkoa tuon toisen ihmisen ongelmia. Sinun ei tarvitse ratkoa lapsen ongelmakäyttäytymisen syitä tai hankalan esimiehen käyttäytymisen syitä. Oikeastaan sinun ei pidäkään tehdä niin. Sinun täytyisi nähdä ensin itsesi. Sen jälkeen näet kyllä toisenkin. Mitähän Maikki hautoo mielessään?


Maikki näkee usein kaiken mielikuvissaan. Nytkin hän visualisoi. Hän näkee tuon edellämainitun tilanteen edessään mielikuvina. Hän näkee ihmisen. Toisen. Kolmannenkin. Kaikilla on päässään jonkinlainen "häkkyrä". Tuo häkkyrä sisältää kaikenlaisia putkia tai kanavia. Toisella ne ovat vähän suoremmassa kuin toisella. Toisella ne saattavat muistuttaa vuoristorataa ja toisella ne ovat ehkä nätisti ojossa kuin urkupillit. Nuo kanavat ovat syntyneet ja rakentuneet ihmisen elämän aikana. Niiden syntyyn ovat vaikuttaneet monet asiat. Esimerkkeinä perimä, ympäristö, elintavat, kokemukset.


Miksi Maikki hahmottaa itselleen asiaa tällä tavalla? Maikki on saanut joitakin kokemuksia siitä, että näkemällä tuon häkkyrän taakse hän voi auttaa paitsi näkemään itseään myös toista tuon kanaviston taakse. Tuo häkkyrä tuottaa siis toisinaan riitasointuja, loukkaavia sanoja, rumia sanoja ja pahuutta.


Lasten kasvatuksesta tekee vaikean kai juuri tämä asia. Niin. Vaikka voihan kasvattaja ollakin juuri tuo pieni ihmisen alku. Hän luottaa. On armollinen. Ja uskoo minusta hyvää. Hän näkee tuon "häkkyränkin" taakse.

Aikoja

Aikoja.
Kausia.
Palasia palapelissä.
---
Tämäkin päivä,
yksi pala.
Etsimässä toista palaa,
johon kiinnittyä.
Kokonaisuus
tummia ja vaaleita värejä,
tasapainottamassa toisiaan.
Jotta elämän mielekkyys
säilyisi.

Maikin elämässä on aikoja. On työn, on levon. On itkun,  on naurun. On surun, on ilon. On huolen, on huolettomuuden. On rauhan, on rauhattomuuden. On luovuuden, on suorittamisen. Listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Maikki käy tunnekouluaan. Hän näkee katsoessaan taaksepäin, että koulu on sisältänyt erilaisia aikoja tai jaksoja. Mitä enemmän maikki on saanut kokea erilaisia aikoja sitä armollisemmin hän on saanut alkaa suhtautua itseen ja lähimmäisiinsä. Hän on saanut kokea, että ajat vaihtuvat, tunteet tulevat ja tunteet menevät, mutta hänen ei tarvitse itse niin paljon miettiä, mitä hän tekisi tai kuinka hän toimisi. Oikeastaan hänen ei tarvitsisi muuta kuin luottaa. Mutta kyllä hän tekee (ja tulee tekemäänkin) paljon muutakin. Hän on ihminen.

Räyh, räyh!

Maikkipa lukee seuraavaa listaa hitaasti:
-Vi-haan.
-Pel-kään.
-It-ken.
-Ka-deh-din.
-In-ho-an.

Maikkipa lukee seuraavaa listaa hitaasti:
-I-loit-sen.
-Us-kal-lan.
-Ra-kas-tan.
-Vä-li-tän.
-Nau-ran.

Maikissa nuo verbit herättävät monenlaisia tunteita ja ajatuksia. Mitä sinä tunsit tai ajattelit lukiessasi listaa? Voisinko valita millaisia verbejä suosin oman mieleni sisäisessä dialogissa?

Maikilla on ajatus, että noihin sanoihin tutustumalla ja niiden kanssa aikaa viettämällä hän voisi parantaa omaa oloaan. Jos lupaisin itseni tuntea noita tunteita enkä pidättelisi niitä ne eivät ehkä piiloutuisi tai ryöpsähtäisi niin helposti hallitsemattomina esiin.

Niin. Kuinka Maikki voisi harjoitella? Mietin, että olisi hyvä aloittaa aivan kuin varovasti, pikkuhiljaa edeten. Muistaen olla armollinen itselle. Eli silloin, kun takana ei ole montaa valvottua yötä tai ei ole kyseessä kaikista suurimpia tunteita herättävä tilanne. Miten harjoitus voisi mennä?

Samalla hetkellä, kun Maikin mielessä "läikähtää" kuuluisi ääni: Maikki, olet vihainen ja saat olla vihainen. Mitä Maikissa tapahtuu, kun hän kuulee nuo sanat neutraalilla, aikuisen rauhallisella äänellä lausuttuna? Vihan tunne häviää. Eihän siinä enää auta kuin keskittyä olennaiseen. Ruveta kuivaamaan toistamiseen kaatunutta maitolasia.

Ja tämä toimii lastenkin kohdalla. Maikki on testannut. Asia vaatii kuitenkin harjoittelua. Eikä valmista taida tulla. Maikista myöskin tuntuu joskus, ettei edes huvita kuunnella kenenkään aikuisen ääntä. Silti. Tästä on ollut minulle paljon apua, ehkä sinullekin?

Kiikkustuolissa

Kello raksuttaa. Maton hapsut ovat suorassa. Auringon valo siivilöityy verhon läpi lattiaan. Ei ole kiire. Kahvinkeitin porisee. Maikki istuu keinutuolissa. Mitähän hän ajattelee?

Olen kysellyt joskus vanhalta Maikilta neuvoja. Maikista on tuntunut vaikkapa siltä, että kodissa vallitsee kesyttämätön siivo. Tai hän on tuntenut olevansa niin kiireinen, ettei aika riitä alkuunkaan. Ehkä kysymykset lasten kasvatuksesta tai ylipäätään elo ihmisten kanssa on mietityttänyt Maikkia. Tai hän on ollut muuten vain solmussa ajatusten ja tunteidensa kanssa. Niin, onko vanhalla Maikilla ollut antaa neuvoja? Kyllä on, jos Maikki on  kyennyt kuuntelemaan.

Vanha Maikki on kehottanut minua istumaan. Istumaan. Ottamaan lapsen syliin. Syliin. Tekemään sitä, mikä tuntuu erittäin arvokkaalta. Arvokkaalta.

Usein ovat vanhan Maikin neuvot olleet kullankalliita!

On löytynyt pieni puhdas kolo pöydästä,
teekupille.
On hahmottunut eteisen kenkävuoren keskeltä polku,
juuri sopiva minulle.
On löytynyt sopivat lasit päähän,
katsella ikkunan tahmoja,
elämän varalle.
On löytynyt armollisuutta itseä kohtaan,
kiitos Korkeimmalle.

Silti Maikki ottaisi niin mieluusti tilanteen haltuun. Laittaisi paikat kuntoon ja näyttäisi muillekin parastaan. Semmoinen on ihmisen mieli. Mitä pontevammin haen hyväksyntää muualta, sitä varmemmin en sitä saa. Loppujen lopuksi. Senkö vuoksi kiikkustuoli-Maikki kehottaa istumaan? Kuuntelemaan? Ottamaan lapsen syliin? Kysymään, mitä asiaa hänellä on? Ja hänellä on.

Maltanko kuunnella?

-En. Maikilta vastaus tulee kuin piippuhyllyltä. Miksi Maikki vastaa nopeasti? Miksi Maikki suunnittelee jo toisen ihmisen puhuessa omaa vastaustaan?Mihin Maikilla on niin kiire?

Pelkäänkö, etten tule kuulluksi tai ymmärretyksi? Miksi puheeni on (varsinkin kotona) tunteiden sävyttämää? Jokin pakottaa. Kiiruhtamaan. Voinko valita, mitä puhun tai miten nopeasti vastaan? Onko olemassa vaara, ettei toinen ihminen jaksa odottaa, jos ensin vain kuuntelen ja sitten vasta vastaan? Mitä tapahtuu, jos oikeasti kuuntelen?Mitä tapahtuu minulle? Mitä tapahtuu kuunneltavalle?

Niin. Maikki voisi olla usein ihan vaiti. Kuunnella vain, mitä toisella on minulle sanottavaa.Maikki on joskus haaveillut vaikkapa vain päivästä perheessämme, jolloin emme puhuisi lainkaan toisille. Kuuntelemiseen ei tarvita sanoja. Ilmaisemisessakin kaivattaisiin usein petrausta, ainakin meillä. Usealta taholta kannustetaan puhumaan. Maikki ymmärtää, että vähintäänkin yhtä tärkeää olisi oppia kuuntelemaan.

Se, miksi minusta olisi tärkeä oppia kuuntelemaan liittyy yksilön omaan hyvinvointiin ja sitä kautta läheisiimme. Yksi oiva keino oppia tuntemaan itseä on toisen ihmisen kuuntelu. Pienet vauvat ovat antaneet minulle tähän hyvän mahdollisuuden.Myöskin kaikki ihmiset, jotka herättävät tunteita suuntaan ja toiseen antavat hyvän mahdollisuuden oppia tuntemaan itseä paremmin. (Olen kuullut tutkimuksesta, jossa oltaisiin löydetty ihmisestä peilisoluja. Kuka tietää enemmän kertokoon.)

Maikki ajattelee, että jos ihminen olisi täysin sujut itsensä kanssa toisen ihmisen sanat eivät esim.loukkaisi häntä. (Huom.Jos.Sitä hän ei ole eikä tule olemaan koskaan.) Eli tällöin voisimme todella kuunnella tuota kanssakulkijaa. Olemme kuitenkin ihmisiä, jonka vuoksi kuulemamme saa meidät tuntemaan. Tässä kohdin Maikki näkeekin hyvän sauman oppia uutta itsestään. Nuo toisen sanomat sanat ja niiden tapa "asettua minuun" kertovat minulle paljon itsestäni. Ei tarvitse kuin kuunnella.

Äippäkoulussa

Epävarmuus.
Riittämättömyys.
Äänet ja tilanteiden nopeat käänteet.
Ylitsepursuava rakkaus.
Kiitollisuus.
Tylsyys.
Ailahtelu.
Ylpeys.
Ilmainen hupi.
Kärsivällisyys versus kärsimättömyys.
Hektisyys ja hetkessä elo.
Syvä onnen tunne.

Ja paljon muuta.
Ja kaikkea.

Olla äiti.


Siitäpä ne Maikki-äidin haasteet syntyvät! Haasteita Maikin elämään siis tuovat (yllätys, yllätys) erilaiset tunteet ja ajatukset, joita hänen aivonsa tuottavat aamusta iltaan. Niin, eikö ne haasteet muodostukaan päivän tekemisistä ja tekemättä jättämisistä tai kuormittavista ns.vaikeista asioista? Kai niinkin voi sanoa? Onko minulla kuitenkin mahdollisuus vaikuttaa siihen, kuinka noihin tekemisiin tai eteen tuleviin asioihin suhtaudun? Löytyvätkö omat haasteeni siis viime kädessä oman pääni sisältä? Mitä mieltä sinä olet? Maikkia ei aina huvittaisi ajatella noin.

Jänskää

Maikin elämässä tapahtuu paljon jännittäviä asioita. Oikeastaan jokainen päivä sisältää oman jännitysnäytelmänsä. Eikö kuulosta erikoiselta, että kotiäidin työ voisi olla jännittävää? Ymmärrän, että tässä yhteydessä puhun jännityksestä positiviisena asiana.

Jännitys on kyllä hyvin kuvaava sana asialle jännitys. Asioiden välillä vallitsee jännite. Milloin ja miten kauan voidaan puhua jännityksestä positiivisena asiana? Onko kokemus ihmisen omassa mielessä? Onko sama jännitys toiselle ihmiselle positiivinen kutina ja toiselle yhtä kuin pelko tai kauhu? Ja vaihteleeko kokemus ihmisen itsensäkin sisällä mielialojen mukaan?

Sopiva jännitys kuulema kuuluu esimerkiksi esiintyessä asiaan ja antaa usein esiintyjälle sopivaa valppautta. Voitaisiinko ajatella, että sopivat haasteet pitävät yllä mielekästä jännitystä elämässä? Onko sinulla sopivan haastava työ tai harrastus? Vai onko jokainen päivä samaa tylsää puurtamista? Vai sisältyykö siihen molempia tunteita?

Maikin polvet tärisevät toisinaan jännittävien asioiden edessä. Aina ei löydy jännityksen alta positiivista kutinaa. Se jännitys, josta nyt puhun näkyy ja tuntuu minulla niskan ja hartioiden seudulla. Toisilla ehkä jossain muualla. Toisinaan jännitys on jo vähän lattea sana kuvaamaan tuota olotilaa. Itse puhuisin jo pelosta. Niin tai pelottavista ajatuksista. Löydätkö ja kykenetkö sinä tunnistamaan sekä erittelemään itsessäsi erilaisia tunteita ja ajatuksia? Aina noita ikäviä tunteita ei haluaisi kohdata. Välttelemällä niitä vähennän mahdollisuuksia tuntea itseäni ja mahdollisuuksiani.

Huomaan, että pienillä asioilla on merkitystä. Eli vaikkapa sillä, kuinka itse suhtaudun omiin tunteisiini ja ajatuksiini. Mietippä, miltä kuulostaa: Olen huolissani ja pelkään odottaa lääkärin vastauksia. Tai: Minulla on ajatus, että olen huolissani ja minulla on ajatus, että minua pelottaa odottaa lääkärin vastauksia. Edellisen harjoituksen voisin toteuttaa myös siten, että kirjoitan paperilapuille nuo ajatukset ja leikkaan ne yksitellen irti sekä laitan ne käsiveskaani. Siellä ne kulkevat mukavasti matkassa, mutta eivät ole niin liki minussa, että vaikuttaisivat matkantekooni liikaa. (Edelliset harjoitukset löytynee Joustava mieli -kirjasta, joita olen saattanut vähän tuunailla.)

Oman elämäni bussikuski

Olipa loistava kuvaus elosta itsemme kanssa tuossa Joustava mieli -kirjassa, josta viime postauksessa kirjoitin. Kerron lyhyesti omin sanoin, mitä minulle jäi tuosta mieleen.


Ajelemme kukin busseillamme oman elämämme bussikuskeina. Navigaattorissa lukee päätepysäkki, joka edustaa omia arvojamme. Vaikkapa toisista välittäminen. Mikäs siinä olisi sitten yksin puksutella eteenpäin. Vaan kyytiin tuppaa tulemaan toisinaan vähän hankaliakin asiakkaita. Nuo asiakkaat ovat siis omia ajatuksiamme ja tunteitamme. Ne saattavat sanoa minulle, että luuletko pääseväsi perille. Ne saattavat pitää kovaa meteliä. Ne saattavat säikytellä. Joskus minulla saattaa palaa käämit ja hyppään kuskin paikalta jopa ojentamaan tai patistamaan ulos noita asiakkaita. Mutta mitä vielä! Sieltä ne nousevat taas kyytiin seuraavalla pysäkillä.


Mikä olisi paras tapa suhtautua noihin matkalaisiin? Pitäisikö painaa vain kaasua ja vihellellä menemään? Entä jos melu käy sietämättömäksi? Entä jos asiakkaat kinastelevat keskenään? Entä jos kuski ei pysy enää reitillä sovitellessaan asiakkaiden riitoja? Maikki tajuaa, että hänen täytyy tulla juttuun noiden asiakkaiden kanssa. Muuten ajamisesta ei tule yhtään mitään. Tai Maikki löytää itsensä pian ihan jostain muualta, minne oli tarkoitus mennä.


Kuinka noiden asiakkaiden kanssa sitten oppisi tulemaan toimeen? Se onkin taas eri asia. Jos aluksi kuitenkin ymmärtäisin, että minun bussissani matkustaa monenmoista kulkijaa. Ajatukset tai tunteet eivät ole yhtä kuin minä. Niinkö?

Elänkö arvojeni mukaista elämää?

Olen lukenut viime aikoina kirjaa nimeltä Joustava mieli. (kirjoittanut Arto Pietikäinen) Huomaan, että kyseinen kirja ja muutkin ns. ammatin kasvuun liittyvät kirjat antavat mukavasti potkua arkiseen aherrukseeni lasten parissa. Vaikka luettujen sivujen määrä jää usein 10-20/pv, niin se riittää muistuttamaan minua siitä, miksi työni on tärkeää.


Joustava mieli- kirjan anti perustuu HOT- menetelmään. Menetelmän luoja on Steven C. Hayes. Tuo HOT-sana muodostuu sanoista hyväksymis-ja omistautumisterapia. Kyseinen menetelmä on koettu toimivaksi ja tuloksekkaaksi työstressin ja työhyvinvoinnin hoidossa.


En rupea kirjaa kokonaisuudessaan referoimaan, mutta muutaman kohdan nostan kirjasta esiin. Kyseisen menetelmän avulla voimme kehittää omaa psykologista joustavuutta. Kirjassa joustavuus on jaettu kuuteen osa-alueeseen. Nämä osa-alueet läpikäymällä ja niitä harjoittelemalla henkilö voi oppia psykologista joustavuutta.


Ensimmäisenä pyritään erittelemään ajatukset. Kun ihminen oppii eriyttämään ja tunnistamaan ajatuksensa, niin hän ymmärtää , että ajatukset eivät ole tosiasioita. Suhde omiin ajatuksiin muuttuu. Toisena asiana harjoitellaan hyväksyntää. Esimerkiksi omien tunteiden hyväksyntää ilman välttelyä tai pakenemista. Kolmantena tavoitteena on kytkeä elämä nykyhetkeen.Neljäntenä tutustutaan omaan pysyvään minään, tarkkailija-minään. Viidenneksi kirkastetaan omat arvot ja viimeisenä omistaudutaan arvojen mukaisiin tekoihin.


Helppoako? Ymmärsin kuitenkin kirjaa lukiessani, että vielä kovempaa työtä teemme, kun puskemme hampaat irvessä eteenpäin. Me Ikäänkuin taistelemme itseä vastaan, kun emme kuuntele itseämme. Maikkia mietityttää. Elänkö minä elämääni arvojeni suuntaisesti? Omistaudunko arvoilleni vai teenkö niin kuin vain kuuluu tehdä? Uskaltaisinko, vaikka se vilun väre hiipiikin? Sehän on vain tunne. Sen kanssa on ennenkin selvitty. Uskon, että elämä saattaa olla keveämpää, kun tekee, mistä oikeasti tykkää ja mitä pitää oikeasti tärkeänä.

Tasapainoilua

Minulla palautui viikonloppuna sairastellessa mieleen vanhan lukioaikaisen psykologian opettajan piirtoheitinkalvolle heijastama kuva, joka esitti pyramidia. Se oli jaettu kolmeen osaan. Ylinnä saattoi lukea sosiaaliset tarpeet ja alhaalla fyysiset ja psyykkiset tarpeet. Muistan, että Matti-ope kehoitti painamaan tuon kuvan muistiin. Sitä tarvittaisiin kuulema kokeessa, mutta myös elämässä. Ja on tarvittu! Ja olisi tarvittu!

Maikki käy edelleen kouluaan. Aika harmillista, mutta kai luonnollistakin, ettei oppi tahdo mennä perille tai sen muistaa vasta sitten, kun joku kulma tuosta pyramidista alkaa antamaan periksi. Ei sillä, ettei se koskaan ole Maikilla niin nätisti suorassa maannutkaan kuin Matti-opella. :)

Nyt tajuan, kuinka tärkeää se Maikin jankuttavaltakin kuulostava puhe lapsilleen riittävästä yöunesta, ruuasta ja liikunnasta on. Maikkihan on oikein kehittänyt toimintamallin itselleen, jota käyttää varsinkin silloin, kun siitä ei ole enää juuri tilanteen kannalta apua. Eli litania kuuluu: montakotuntianukuitkaan, oletkosyönyt, onkohuolia. Asiaa. Vielä kun puhuisi itselleenkin.

Vauvelin opissa

Vaviskoot,
nuo isot ja pätevät.
Minä,
haparoivalla kädelläni,
näytän elämän suunnan.
Olen niin täysi,
niin avuton.
Rakkaus.


Maikilla on ollut monta mahdollisuutta katsoa elämää silmiin. Maikki on siitä hyvin kiitollinen. Kiitos.

Mistä sinä olet kiitollinen? Kirjoitatko sinä kiitospäiväkirjaa? Maikki meinaa aina välillä unohtaa sen. Ja tunnen, että juuri siitä olisi hyvä aloittaa. Joka aamu.

Nalleleikkejä

Jos minä olisin lapsi. Jos minulla olisi monta nallea. Jos minulla olisi äiti, joka keksisi nalleille kanssani nimet. Nimet voisivat olla jotain sen tapaista kuin Pete-pettymys, Olli-Onni, Kalle-kateus, Ilona-ilo, Paavo-pelko jne. Jos ne roikkuisivat minun paidassani, vaikkapa hakaneuloilla. Jos ne olisivat ihan tuttuja minulle. Jos me juteltaisiin äidin kanssa niille aina välillä. Kysyttäisiin, mitä niille kuuluu ja onko niillä asiaa. Jos minä oppisin luottamaan niihin. Jos minä kunnioittaisin niitä ja ne minua. Jos ne pitäisi minun puolta ja minä niiden. Jos.

Niin. Voisinko minä vielä oppia noiden nallejen nimiä? Voisinko minä oppia luottamaan vielä noihin nalleihin? Voisinko minä oppia tuntemaan noita nalleja niin, että ne tuntuvat turvallisilta? Ehkä se ei ole helppoa. Ehkä tarvitsen jonkun apua. Ehkä tarvitsen aikaa.

Joku nallereppana saattaa olla aivan liiskassa. Joku saattaa tuntea itsensä niin vihatuksi, ettei suostu tulemaan esiin. Eihän sitä vihamiehellekään pysty heti antamaan anteeksi. Joskus saattaa tuntua siltä, että on vain parempi lääkitä tuota nallea. Sekin voi olla hyvä ja oikea vaihtoehto, jossakin tilanteessa. Jospa silti muistaisin, että tunteet ja ajatukset ovat kuin pilviä, jotka leijailee taivaalla. Jos ne saavat vapauden tehdä niin. Jos.

Arvoja tarkistamassa

Mitä suurempi mahdollisuus ihmisellä on saada arvostusta ulkoapäin,
(materiaalinen pääoma, asema, koulutus, läheisten ihmisten ihailu ja kannustus),
sitä helpompi hänen on huijata itseään olevansa arvokas,
juuri noiden edellämainittujen asioiden vuoksi.

Milaisia asioita pidän tärkeinä? Milaisia asioita arvostan? Miksi? Maikki on  joutunut päivittämään omia arvojaan useasti. Nuorena äitinä arvostin erilaisia asioita kuin nyt vanhempana. Miksi? Maikki on huomannut ja huomaa vieläkin petkuttavansa itseään. Mitä enemmän ja pontevammin hän hakee arvostusta toisen ihmisen kautta, sitä suuremmalla todennäköisyydellä hän ei näe itseään , juuri sellaisenaan, arvokkaana.

Kuitenkin. Ihminen kaipaa hyväksyntää. Herää kysymys, mistäpä hän sitä saa, jos ei toiselta ihmiseltä? Puhuuko Maikki nyt sitten eri asioista? Eikö hyväksyntä ole viime kädessä sitä, että kelpaan tällaisena? Eikö se ole sitä, että toinen ihminen näkee sinut heikkona ja pitää sinusta kuitenkin?

Olen lukenut, että meillä ihmisillä on kaikilla sataprosenttinen ihmisarvo. Eli tuo ostarin pussia pyörän sarvessaan kiikuttava juoppo, tiilenpäitä laskeva vankilakundi, mustaan liituraitapukuun pukeutunut liikemies, valkotakkinen kirurgi, sairaalan sänkyyn sidottu vanhus tai moniraajavammainen lapsi omaavat jokainen täyden sataprosenttisen ihmisarvon. Luulen, että yksi suurimpia syitä ihmisten pahoinvointiin on peräisin juuri siitä, että emme pysty näkemään kaikkia ihmisiä yhtä arvokkaina ja hyväksyttyinä. Mitä sinun mielessäsi liikkuu, kun näet tuon juopon Lidlin kulmalla hoippumassa?

Maltin menetyksiä

Tuulee.
Nurkissa ulvoo.
Sielujen syvyyksistä
huutaa se pieni tyttö.
Ota minut syliin,
vaikka olin tuhma.

Oletko sinä ollut ilkeä? Oletko kiukutellut? Oletko saanut kiukutella? Miten sinuun on suhtauduttu, kun olet kiukutellut?

Maikki harjoittelee jatkuvasti koulussaan malttien menetysten kanssa olemista ja työskentelyä. Eikä valmista tunnu tulevan. Maikki ymmärtää jo sen verran laidasta asiaa, että Maikilla itsellään on myös maltti, jonka kanssa hän pääasiassa työskentelee. Usein hän kyllä turvautuu tekosyihin. Kun on lapsia, unettomia öitä ja kiirettä. Mitä milloinkin.

En voi sille mitään, mutta hienosti käyttäytyvät lapset tuovat iloa ja rauhaa minulle. Olen kuitenkin välillä, aivan hetkittäin, oppinut pitämään itkusta, huudosta ja itkupotkuraivareista. Olen jopa yllyttänyt lasta tulemaan viereeni sängyn päälle yhdessä itkemään. Pieni lapsi saattaa lopettaa itkunsa aivan yhtäkkiä, kun hänelle antaa luvan itkeä.

Sitä Maikki yhäkin miettii, miksi huuto, riidat ja itku on niin vaikeaa kohdata? Pelottaako Maikkia? Vaikkapa se, että häneltä itseltään menee pian maltti? Kätkenkö vihan taakse pelkoni? Vai kuuluuko sieltä jostain oman vanhemman, opettajan, oppikirjan ääni? ("Olet jotenkin pahasti epäonnistunut ja hävettävä ihminen, kun et hillitse omia tunteitasi.") Kalvaako syyllisyys, olenko epäonnistunut työssäni näin pahasti?

Miksi en vain voisi sanoa, että olen vihainen? Ilman ylimääräistä latinkia. Maikilla on onneksi vielä paljon mahdollisuuksia harjoitella asiaa.

Lähellä

Kun katson sinua .
Pieni.
Näen paljon enemmän.
Pysähdyn,
sinä pysäytät.
Maailma on suuri,
sinä suurempi,
kaikki.

Usea ihminen ei ole saanut kokea huomatuksi tulemista. Vasta luin muistaakseni Kalevasta kirjoituksen, jossa pohdittiin nykypäivän pahojen tekojen syitä. Kirjoitus nostaa minusta tärkeän näkökulman esiin : Viestitänkö läheiselle ihmisille välittäväni, ottavani hänet todesta? Elämme verkostuneina virtuaalisesti, mutta olemmeko henkisesti verkostuneita? Yksikin ymmärtävä sana, katse tai teko voi merkitä jollekin ihmiselle toivoa ja uskoa elämään. Miksi en tekisi sitä?

Epämukavuusalueella

Merkillinen.
Tuo ihminen.
Siis minä.
Kun kohtaa tunteen,
joka on epämiellyttävä,
niin laittaa sen mieluummin sivuun
kuin kohtaa sen.
Ja siinä se tunne on
sitten aina vastassa,
kun aamulla herää.

Miksi? Miksi Maikki ei halua liikkua epämukavuusalueella? Jokin häntä estää. Se jokin tekee hänet niin paljaaksi, että rupeaa viluttamaan. Hänellä on pelko, että hän paljastuu. Kenelle? Itselleenkö? Mieluummin kulkee tuulitakissaan,  tietämättä, mitä menettää. Hän on loppujenkin lopuksi vain ihminen.

Kätköilyä

Ihmisellä.
Puheensa, laulunsa.
Omansa,
turvansa.

Olen harjoitellut koulussani joskus lasten kanssa leikkiä, jonka nimi voisi olla kätköily. Leikissä piilotetaan jokin tavara tai esine paidan alle ja kuljetaan sen kanssa, kunnes joku luovuttaa. Voittaja on yllättäen se, joka ensimmäisenä luovuttaa. Leikin jälkeen olemme yhdessä keksineet tunne-merkkisiä nimiä tavaroille. Paidan alta on löytynyt Paavo-Pelkoa, Kasper-Kateutta, Oiva-Noloa, Ville-Vihaa jne. Olemme miettineet, miksi nuo vekkulit ovat menneet paidan alle. Ja uskokaa, että lapsi kyllä tietää!

Tiedätkö sinä Maikki?Maikki on jo aikuinen eikä aina tiedä. Maikki ei edes huomaa kantavansa ylimääräisiä tavaroita matkassaan ennen kuin Maikin selkä, hartiat, pää tai masu alkaa ilmoittamaan asiasta. Keho on viisas, mutta onko Maikki? Kuunteleeko hän kehonsa viestejä? Vaiko vasta sitten, kun enää ei ole muita vaihtoehtoja jäljellä?

Ottaa todesta

Että minut otettaisiin todesta,
oli iloni, vaikka kuinka pieni.
Että minut otettaisiin todesta,
oli suruni, vaikka kuinka pieni.

Otanko läheisen ihmisen tunteet todesta?
Otanko omat tunteeni todesta?
Miksi vertaan, väheksyn, korostan?

Syypää

Luin jostakin, että ihminen katselee maailmaa samanlaisin silmin kuin hänen vanhempansa ovat häntä katselleet. Kanssakulkijani totesi, että siinäpä on taas hyvä mahdollisuus syyllistää itseään.

Minulla on monta lasta. Jo tämän vuoksi joudun tai saan kohdata jatkuvasti tunteen nimeltä syyllisyys. Onko se sinulle tuttu tunne? Olen joutunut miettimään koulussani usein, että kuka minua syyttää? Lukemani (Tunne lukkosi, Kimmo Takanen) ja kokemani perusteella ymmärrän, että syyttävä ääni on usein jonkun tahon ääni. Tällaisia tahoja voivat edustaa vanhemmat, opettajat, kaverit, yhteisöt, media jne. Lisäksi sieltä sielun sopukoista saattaa kuulua hyvinkin voimakkaana sen pienen lapsen ääni, joka ei saanut aina luonnollisestikaan kaikkia tarpeitaan täytetyksi. Kolmas ääni kuuluu vastuulliselle aikuiselle, joka ikäänkuin kuuntelee kahta aiempaa ja jonka ääntä kyseinen kirja ohjaa kuuntelemaan. Tunne lukkosi-kirja ohjaa etsimään ja kuuntelemaan noita kolmea eri ääntä: sisäisen lapsen, sisäistetyn vanhemman ja vastuullisen aikuisen. Kenen ääntä sinä kuuntelet?

Muitakin nalleja

Olen onnellinen, koska...
Olen vihainen, koska...
Olen surullinen, koska...
Olen kateellinen, koska...
Olen pettynyt, koska...
Olen iloinen, koska...
Olen nolo, koska...
Olen pelokas, koska...

Maikki harjoittelee tunteiden tunnistamista ja sanoittamista. Maikki tekisi ison palvelukseen lapsilleen, jos hän oppisi ja rohkaistuisi sanomaan ääneen omat tunteensa. Maikin pitää harjoitella. Maikki haluaa harjoitella. Se on aika vaikeaa.

Pelkonallen syleilyssä

-Äiti, mää en halua mennä hammaslääkäriin.
-Okei, sää et halua mennä hammaslääkäriin?
-Mua pelottaa.
-Sua pelottaa.
-Kun mää en tiiä, mitä ne tekee.
-Niin, kun ei voi tietää, mitä ne tekee.
-Äiti, mua ei pelota enää.

Onko sulla omaa "pelkonallea"? Mulla on. Sen kanssa on kiva leikkiä. Sitä voi silittää, halia ja vaikka vähän ravistella. Mun pelkonalle tykkää olla piilosilla. Välillä sitä saa etsiä kauan. Joskus se pölähtää paikalle ilman lupaa ja säikäyttää. Joskus se istuu sylissä ja meillä on silloin kivaa. Tai oikeastaan aika tavallista. Silloin minä huomaan olevani minä, enkä se toinen, joka yrittää pitää nallerukkaa kainalossa piilossa.Eikä se ole mikään kiltti nalle se, vaan semmoinen rimpuileva nalle, joka on väkisin puserrettu pieneen koloon. Silloin ei ole hyvä olla mulla, eikä nallella.

Peilausta

Olipa kerran tyttö.
Tyttö näytti kiiruhtavan jonnekin.
Minne lie matkalla?
Kovin kulki etukumarassa.
Mikä lie painoi hartioita?
Katse alaspäin suunnattuna.
Mitä lie näki edessään?
Ei ainakaan minua.
Itseni näen toisen ihmisen kautta.

Ihanassa koulussa.
Lasteni kanssa.
Minä olen se, jota kasvatetaan.
Koulutetaan.
Puetaan. Riisutaan.
Että olisin kyllin hyvä,
äidiksi.