Hidastettua filmiä katsellessa

Olen maannut sairaana useamman päivän. Keho otti ja pysäytti. Oli kai liian kova vauhti päällä. Liikaa vaatimuksia itsellä, liian vähän armollisuutta. Nyt tunnen ja osaan sanoa sen, kun olen katsellut hidastettua filminauhaa useamman päivän.

On hyvä kokemus joutua hidastamaan tahtia juuri silloin, kun ratas tykkäisi rullata vinhaa vauhtia. Se on kohta, jossa voi oppia jotain. Niin. Jos vain haluaa ja uskoo siihen, että keho kertoo viestejä minulle.

Yön tunteina sain ajatuksen. Että katselen kuin mustavalkoista kaitafilmiä tätä elämääni juuri nyt. Yhtä varmasti, mutta hitaasti näen ympärilläni tapahtuvan toiminnan. Se selkeyttää. Kun huomaa, että tyttö tai poika tekee juuri siksi noin tai ei tee juuri siksi noin. Yhtä varmasti kuin akseli pyörittää pyörää tai ratas ratasta. Eli?

Sitä vain, että kaikella toiminnallamme on päämäärä. Kaikella käytöksellämme tarkoitus. Minusta sitä on vaikea huomata, jos on kovin kiirus. Siksi pidän hitaudesta. Että voisin ymmärtää. Paitsi lapsiani ja läheisiäni, mutta myös itseäni. Nyt näen, että halaus, lämmin katse tai pieni kaunis sana antavat ihmiselle paljon. Oikeastaan ihan tosi paljon. Oikeastaan janoamme niitä alati.

On muuten mielenkiintoista saada siepattua jokin oma ajatuksenjuoksu ja tunnekehä tuohon linssin alle ja kelata sitä edes ja taakse. Hoksaa, että moni asia onkin minun oman pienen pääni sisällä opittu malli. Malli, jota voi tehdä hyvä vähän ravistella. Miinuspuolena täytyy olla valmis vain hieman kokemaan epämukavia tunteita. Mutta parhaassa lykyssä saakin ympäriltä niin hyvää kannustusta, että uskaltaa. Kiitos, että sain.

Keho, olet viisas. Onneksi tiedän sen nyt. Siksi olen iloinen tiedostani, koska sen varassa on helpompi kulkea. Koettu tieto on vielä parempi, eikös? Tarvitsee enää harjoitella.

Kuoren rapsutushommia ja lentäviä syksyn lehtiä

Aah! Miten onkaan ihmisen hyvä tallustella lentävien värikkäiden lehtien keskellä raikkaassa syysilmassa! Miten on hyvä antaa tuulen heitellä tukkaa suuntaan ja toiseen! Miten onkaan hyvä antaa sisimmän levähtää kaiken kauneuden keskellä, itse vain tuossa luonnon leikissä ottavana osapuolena. Kaikkea tuota ja paljon muuta tarjoaa ihmeellinen luontomme, kiitos. Meidän tarvitsee vain nähdä, haistaa, tuntea ja kuulla. Aah, aah!

Niin. Kuinkahan päädyin aloittamaan tämän jutun syksyn ihanuutta kuvailemalla? Varmaan siksi, että tuo otsikon mukainen kuoren rapsutus tuottaa minulle vähän samanmoista oloa kuin tuo syystuuli lentävine lehtineen. Siis mitä? Että ihan kuoren rapsutus.😅 Tarkoitan sitä, kun oma pintakäsitelty kuoreni saa rapistua. Sitä, kun uskallan tehdä asioita, jota "standardit" kieltävät. Nuo standardit ovat meidän ihmisten keksintöä, eivät kuitenkan lakiasetuksia. Nehän kieltävät, ettei nyt ventovieraalle sentään ruveta juttelemaan. Ystävällinen sanakin on harkittava tarkkaan, ettei mokoma vain lipsahda väärälle ihmiselle, väärään aikaan. Nauru ja ilo on hyvä ilmaista säädellen, etteivät nyt vain pöpiksi luule. Virheitä ei kukaan järkevä näytä, ei, vaan niitä kuuluu piilotella. Itku on erittäin kyseenalaista, varsinkin vähemmän tutuissa piireissä. Vihainen ihminen. Hyi, hyi. Pelkoa tunteva, vähintäänkin raasu. Joo. Listaahan voisi jatkaa loputtomiin.

Edellinen kuvaus oli tietysti vähän ylimitoiteltua, mutta saitte varmaan langan päästä kiinni? Kylläpä me ihmiset hyväksynnästä pidetään ja se ajaa meidän käytöstämme usein yhdenmukaiseen suuntaan. Aika luonnollista. Useat noista kirjoittamattomista "säännöistä" vain saattavat alkaa elämään omaa elämäänsä omissa päissämme. Kasvavat ja sillai. Mikä tekee asian meille ihmisille vaikeaksi? Miksi rakennamme kuorikerrosta? Teflonia?

Kylmähän sen tekee. Tulee niin viluinen olo, kun paljastaa haavansa. Kun paljastaa omaa heikkoa sisintään. Epäonnistunutta. Epätäydellistä. Miten viisas ihminen onkaan, kun pukeutuu lisäkerroksiin vilun yllättäessä. Mutta. Oletko ajatellut, miltä tuntuu liikkua runsaasti vaatetettuna? Kankealta?

Joskus vain on valittava lämmin vaatekerros, eikös? On niin vilu. On niin rumat haavat näkösällä. Ei ole tottunut niitä katselemaan. Mutta. Tiedätkö? Tiedänkö? Rumuuttakin voi oppia katselemaan. Ihmismieli oppii sietämään paljon. Pienesti. Vähän kerrallaan. Ei tarvitse läväyttää heti ja koko vaatekerrosta lattialle. Eikä suurelle joukolle. Eikä ollenkaan, jos vain viluttaa niin kovasti.

Silti. Halusin kertoa, mitä itse olen saanut kokea, kun olen vähentänyt kerroksia, rapsuttanut kuorta. On kuulkaa kulku notkistunut. Askel keventynyt. On ollut mukavampi köpötellä siellä syystuulessa, tukan lennellessä sinne ja tänne. Kun on ollut niin paljon vähemmän tarvetta hallita, suorittaa ja päteä. Minulle, elämäni suorittajalle, se tekee hyvää.