Viha, joka ei saanut lupaa.

Olipa kerran poika, joka itki. Isä sanoi, ettei isot pojat itke.
Olipa kerran tyttö, joka pelkäsi. Äiti sanoi, ettei sinulla ole mitään pelättävää.
Olipa kerran koululainen, joka oli vihainen, kun hänen kaveri kiusasi häntä. Opettaja sanoi, ettet saa olla vihainen ja huutaa tuolla tavalla.

Nämä eivät olleet ainoat kerrat, kun näiltä lapsilta kiellettiin tunteet. Lapsi valitsee mieluummin vanhempiensa ja läheistensä turvan kuin omat tunteensa. Hän puolustaa omaa alkoholisoitunutta, mielialaongelmaista tai väkivaltaista vanhempaansa saadakseen "laumansa" turvan. Hän jopa kantaa vanhempiensa tunteet harteillaan saadakseen hyväksyntää.

Lapsi tarvitsee siis turvaa ja keksii kaikki keinot, etteivät omat vanhemmat hylkää häntä. Samalla hän kokee syyllisuyttä omista tunteistaan. Kun kätkettyä eli märehtivää syyllisyyttä kasaantuu riittävästi puhutaan häpeästä. Lapsi kasaa näin ei-sallitut tunteet mytyksi paitansa alle ja kantaa niitä mukanaan.

Lapsen varttuessa ja kohdatessa muita ihmisiä ja ehkä ns.vastuksia nämä piilotetut tunteet pyrkivät tietoisuuteen. Näin käy usein, kun lapsi saa omia lapsia. Eli se, kuinka sinun tunteisiisi suhtauduttiin lapsena näkyy siinä, kuinka sinä suhtaudut omien lastesi tunteisiin. Aika loogista!

Edellinen on tiivistelmää omin sanoin kirjasta Vahvaan vanhemmuuteen. (Irene Kristen) Kirjan takakannessa lukee: Vanhemmuutemme alkaa muuttua siitä hetkestä lähtien, jolloin uskallamme puhua asioistamme toiselle ihmiselle. Hyvä kuuntelija antaa sitä läsnäoloa, jota vaille lapsena jäimme. Hoitamalla itseämme autamme parhaiten lastamme eteenpäin.

Siitä, kuinka voimme hoitaa itseämme voisinkin kirjoittaa uuden postauksen. Lyhyesti totean, että turvallisen ihmisen läsnäollessa voimme muistella aikaa, kun olimme itse lapsia. Voimme miettiä, miltä näytimme, miten hän tulisi nyt luoksemme (suoraan syliin, pakoilevana, pelokkaana jne.), miten hän suhtautuisi, jos vanhempamme tulisivat tuon pienen lapsen luokse yllättäen jne. Sieltä voisi nousta vihaa, surua, pelkoa ja ehkä myös näiden vaiheiden jälkeen syvää rakkautta.

Huhuu, kärkäs kommentoija!

Vielä jaan pienen otteen Hellstenin kirjasta, joka osui ja upposi. "Mitä vähemmän on katsonut omaa syyllisyyttään, sitä helpompi on tuomita toinen. Vastaavasti, mitä enempi on kohdannut omaa rikkonaisuuttaan, sitä pienempi tarve on tuomita toinen."

Lukiessa (somemaailma ym.keskustelupalstat) ja kuunnellessa ihmisiä mietin usein, eikö hän tai hän hoksaa, että noin voimakkaasti, kärkkäästi ja tuomitsevasti reagoimalla tiettyyn asiaan ihminen kertoo oikeastaan suoraan ja ainoastaan hänestä itsestään. (Ja siitä, että jokin asia hiertää hänen itsensä sisällä.) No, enkö minä sitten tee niin? Teen todellakin. On niin helppo puhua vain toisesta ja huomata asioita toisessa ihmisessä.

Kyseinen kirja herätti paljon ajatuksia. Vielä yhden voisin jakaa niille, jotka ovat perehtyneet häpeän ja syyllisyyden tunteisiin. Minusta oli mielenkiintoista, että häpeätyöskentely liittyy menneeseen ja syyllisyystyöskentely tulevaan. Eli itse kukanenkin voi huomata omassa elämässään, jos sitä miettii vähän tarkemmin, onko jäänyt ikuiseksi toipujaksi ja häpeän kantajaksi vai onko päässyt jo syyllisyyden tunteisiin käsiksi. Moni itsetutkiskelun aloittanut saattaa jäädä ikuiseksi toipujaksi ja nauttia siitä. Mutta ihmisen omaksi parhaaksi koituu se, että pystyy käsittelemään nykyhetkeä ja omaa syyllisyyttään, pitkässä juoksussa. Näin siis Hellsteniä mukaillen.

Haavoittuvuuden riski

Olen lukenut Hellstenin kirjaa Ihminen tavattavissa, alusta jonkin matkaa. Jäin miettimään heikon ja vahvan ihmisen käsitettä. Heikko ihminen? Vahva ihminen? Kumpiko olisin mieluummin, jos voisin valita? Vahvahan kuulostaa hyvältä. Mutta. Miltä se vahvan ihmisen elämä tuntuu? Onko hänellä ihmisiä, joihin hän voi turvautua tiukassa paikassa? Vai yrittääkö hän selvitä usein yksin? Kumpi on arvostettavampaa? Kumpi on vaikeampaa? Olla vahva vaiko heikko?

Tajusin tässä pari viikkoa sitten, kun elin suru-nimisen tunteen kanssa aika tiiviisti, että onnekseni saan olla nykyään aika usein heikko. Saan tarvita toisia ihmisiä ja apua. Jossakin hetkessä tunsin ottaneeni haavoittuvuuden riskin. Mutta. Sitten mietin. Haluanko olla yksin? Yksin? Yksin turvassa kilpeni alla. Ja vieläpä alati? Kuoren paksuus vain kasvaisi aikaa myöten. Mullahan olisi jo fpian tekemistä kantaa tuota kilpeä selässäni. Alkaisiko selkä tai mahakin vihoitella?

Annetaan itselle lupa. Edes pienesti. Tarvita toistamme. Avata tunteitamme. Uskon, että kaikkia asioita oppii harjoittelemalla. Haavoittumisen riskin hallintaakin. Tai sitä, ettei hallitsekaan tunteita. Surukin voi olla jotenkin siedettävä tunne, kun sen saa tuntea. Sen piilossapitäminen on huomattavasti työläämpää. Ihan oikeasti. Usko vaan, Maikki.

P.S.On lisättävä, että haavoittuvuuden riski kannattaa. Katselen pianon päällä kaunista kukkaa, jonka ystävä toi, ja tunnen, että minusta välitetään. Vieläkö valitsisin toisin?