Erityinen erityisten joukossa

Siinä te kaikki.
Jokainen.
Erikseen ja yhdessä.
Sinäkin, jota hoivasin epävarmoin, pelon täyttämin käsivarsin,
nuoruuden kaikkivoipaisuudella,
elämänuskoisena.
Jokaisella oma elämänsä,
historiansa, vaiheensa.
Jokaista hoitanut,
omalla keskeneräisyydelläni.
Jokainen,
niin erityinen.
Täysi.


Maikki miettii lapsiaan ja sitä, kuinka hän näkee heidät. Näenkö heidät yksilöinä, erityisinä, mainioina ihmisinä? Hmm. Periaatteessa. Rehellisyyden nimissä on kerrottava, että tunnen epämääräistä oloa tuon kysymyksen edessä. Voisin muistaa useamminkin asian arjen pyörteissä.

Maikki katsoo tässä kohdin itseään peilistä. Kuinka näen itseni? Usein katson lapsiani kuin itseäni peilistä. Näenkö itseni erityisenä, mainiona tyyppinä? (Ei oikein istu suomalaiseen identiteettiin tuollaisen asian toteaminen.) Voisinko kuitenkin sanoa vastaavasti itselleni joskus mielessä. Heii, sä oot hyvä tyyppi! Tai jopa, että mää oon hyvä tyyppi! Miltä se kuulostaa? Että minä olisin erityinen. Toisten erityisten joukossa. Niin se kuitenkin on. Usko vaan Maikki! Kyllä se arki äkkiä normalisoi tilanteen, jos sattuu tuntumaan, että olisinkin jotenkin erityisempi kuin joku muu erityinen. Suurempi riski on kai kuvitella toiseen suuntaan? Että nuo muut ovat niin taitavia moniosaajia ja minä vain tämmöinen harmaavarpunen.

Minulle sopiva

Armollisuutta. Sitä Maikki haluaisi peräänkuuluttaa itselleen ja kaikille kanssakulkijoille. Niin monesti huomaan vaativani itseltäni aivan liikaa. Nuorempana ehkä vielä enempi kuin vanhempana.

Onko tämä minulle sopiva? Tarvitsenko minä tässä kohdin vähän hidastamista? Ehkä pysähtymistäkin? Mitä tapahtuu, jos en toimikaan, kuten minun odotetaan toimivan? Kuka odottaa? Onko odotukset minun kuvitelmia vai todellisia? Miten pystyn kohtaamaan ne tunteet, joita kohtaan itsessäni, kun en toimikaan odotetulla tavalla?

Maikki on saanut huomata, että hän on paljon onnellisempi, kun hän sallii itselleen luvan nähdä itsensä omien kokemusten ja ympäristön muokkaamana ihmisenä. Ei niinkään "standardi-ihmisenä". Millaisena sinä itsesi näet?

Käykö tätä pohtiessa niin, että saan lisää liikkumatilaa ajatuksille, tunteille ja kokemuksille? Luulen, että juuri se liikkumatila on meillä ihmisillä usein vähissä, kun päässämme pyörii stressaavia ajatuksia, tunnemme ahdistavia tunteita jne.

Muutama postaus sitten anonyymi mietti sitä, että eikö taipumuksemme ole pyristellä pahasta olosta pois? (Kylläpä lämmitti mieltä tämä keskustelun avaus.:)) Minulla ainakin on siihen taipumus.  Se on varmastikin normaali reaktio. Harmillista siinä jatkuvassa pois pyristelemisessä taitaa vain olla se, että se viesti, josta tunteet (hyvää tarkoittaen) kertovat jää meiltä huomaamatta. Näin alamme helposti tukahduttaa noita tunteita jollain muulla tavalla, kuten syömällä, juomalla, ylettömällä liikkumisella, kovalla työnteolla jne. Voisi kai sanoa, että ratkeaahan se tilanne noilla edellämainituillakin tavoilla. Kyllä. Aina ei vain löydy toista reittiä. Ja ihmisiähän me.

Paljon aikaa

Kuin kahleet,
jotka minua ympäröi.
Että minun pitää sanoa jotenkin,
tehdä jotakin,
tuntea jotakin muuta kuin tunnen,
että kelpaan.
Ymmärrän,
itseäni vain huijaan,
itselleni en kelpaa.

Maikin pitäisi tehdä vaikka ja mitä. En kehtaa edes ruveta listaamaan asioita, sillä listasta tulisi niin pitkä. Pitäisikö sinun tehdä paljon asioita ja kiireesti vielä? Maikkia melkein naurattaa. Hänelle tekee ihan "höpöä" ymmärtäessään, kuinka hänen on mahdollista unohtaa tuollaiset sanat kuin pitäisi tai täytyisi. Unohtaa. Niin, kenen ääntä kuuntelenkaan?

Maikki vain hengittää. Sisään ja ulos. Ottaa askeleen. Tekee sen, mitä tekee. Asian kerrallaan arvottaen tekemänsä tärkeysjärjestykseen. Enempää Maikin ei tarvitse. Kenenkään ei tarvitse. Onpas Maikilla yhtäkkiä paljon aikaa ja valinnan mahdollisuuksia. Ihan tyhjä sivu edessään. Naurattaa.

Ja ainahan voin aloittaa alusta. Matkallahan sitä ollaan!:)

Pajun köyttäkö?

-Ei tästä mitään tuu. Aina sama juttu! Sellainenhan mää oon.

-Hyvä, Maikki! Sinä uskalsit. Joo, ymmärrän sua. Tunnet, ettet onnistunut. Eipä se ole ihme, että niin tunnet. Olet matkalla. Mennään pikkuhiljaa eteenpäin. Olen tukenasi.

Tässä pieni kuvitelma, millaisen kaverin kanssa Maikki voisi päivänsä viettää. Maikki huomaa, että on aivan ratkaisevaa hänen hyvinvointinsa kannalta, millä tavalla hän keskustelee itsensä kanssa. Eipä sitä kannata mitä tahansa pajun köyttä syöttää niin läheiselle ihmiselle kuin itselleen. Hänen kanssaan kun täytyisi elellä lopun elämää. Nii-in, millaisia ääniä siis kuuntelenkaan ja kuuluuko niissä sen vastuullisen aikuisen ääni, jonka soisi kuuluvan? Jaaa-a. Hmmm.