Näemmä saan aikaseksi vähän järkätä huushollin kaappeja usein alkuvuodesta. Katsella ja järjestää sekä heittää ylimääräistä pois. Venähti näin tämä joululoma täällä bloginkin puolella. Aina ei tiedä, antaako joku asia vai viekö se. Silloin saattaa tuumailla.
Blogin kirjoittamisessa olen jäänyt aina saamapuolelle, joten jatkettakoon tätä harrastusta verkalleen.
Kuulin, kun eräs ihminen puheli mielen "hyllyistä". Minä tartuin heti syöttiin. Että ne mielenkin asiat voivat olla ikään kuin hyllyssä tai kaapissa. Varsinkin ne asiat, jotka yöllä saattavat tulla mieleen. Vasta järjestelin paitsi noita fyysisiä kaappeja niin myös mieleni kaappeja minäkin. On helpottavaa laittaa asiat ikäänkuin mappiin tai sievästi kaappiin. Ajatuksena, että niitä voi katsella ja pohdiskella, mutta sitten myös nätisti laskea omalle hyllylleen.
Tuli mieleeni, että voisinko lokeroida myös tunteita, jotka usein seilaavat? Voisiko niilläkin olla oma paikkansa? Turvasatamansa? Mielikuvittelin itselleni polun tai käytävän ja sinne ympärille noita kaappeja, joihin voisin laittaa seilaavia tunteita ikään kuin huilimaan.Hmm.
Toki aavistelen, että nuo kaapit ovat mieleni ihanne, mutta käytäntö voi usein olla se sama kuin tässä kotosallakin, että tavarat tuppaa jäämään väärille paikoille ja vähän epämääräisinä varsinkin siihen odottelemaan, josko vaatisivat vielä lisätyöstöä tai aikaa? Ja tarvitsenko kohta tuota? - ajatuskin saattaa tulla mieleen. Mutta että niillä olisi oma paikkansa. Tarkottaisiko se siis, että lupaisin noille tunteille, että ne saavat asua meillä tai minussa? Kuulostaa aika armolliselta.
Aloittelin lukemaan Lehtosen Putkinotkoa eilettäin. Kyllä on ihminen osannut jo sata vuotta sitten kuvata luontoa kuin ihmismieltä. Kuvatessaan Käkriäisen asumuksia ja tienoota, ei voi kuin yhtyä siihen ajatukseen, että näyttääpä tuo asumus ympäristöineen eri näköiseltä eri suunnista katsottuina. Toisaalta se näkyy alakuloisena, jopa vihamielisen näköisenä tuo asumus. Toisaalta se näyttäytyy lempeänä ja rehvaana.
"Syksyiltoina auringonlaskussa kiiltävät sulkapetäjien kyljet kuin ohuet veriviirut, joltakin metsäiseltä töyryltä, joka kohoaa laaksosta. Ja koivuissa käy suruinen ja viluinen suhina. Myöhemmin, yön pimetessä, ovat niemet painuneet mustaan varjoon, mutta kajastus hohtaa kauan keltaisena taivaanrannalta, näyttäen nuo niemet varjokuvina, synkkinä ja uneksivina."
Jotakin "lääkitsevää" koen tuossa hitaudessa ja läsnäolossa, mitä Lehtonen kirjassaan tarjoaa luontoa ja ihmistä kuvaamalla. Että kaikki on niin kuin on. Kuten se töröttävä puu siellä joen rantatörmällä, tuulessa ja tuiverruksessa.
