Oikein kiltit

Olen kahlannut viime päivinä kirjaa nimeltä Oikein kiltit. Kirjan on kirjoittanut Anna-Liisa Valtavaara. Olen löytänyt itsestänikin aikoinaan kiltteyttä, jota olen voinut työstää myöhemmin. Nykyään ein sanominen sujuu jo kohtuullisen hyvin. Ja myös joonkin sanominen, kun niikseen sattuu.


Kirjassa oli yksi mainio kohta (monen muun lisäksi), jonka aion lainata tähän. "Tyytyväisyys ja kiitollisuus ovat kuin levähdyspaikka, jossa voi tankata itsensä kylläiseksi. Ne auttavat jaksamaan kiireenkin keskellä paremmin kuin tyytymättömyys. Kannattaa miettiä, miten voisi tarkentaa omaa vaatimustasoaan ja asenteitaan sellaisiksi, että pystyisi olemaan mahdollisimman usein tyytyväinen."


Täällä lukee myös: "Väärin kiltit ovat harvoin tyytyväisiä, vaikka tekisivät asioita miten paljon tai hyvin tahansa, puhumattakaan, että he olisivat tyytyväisiä omaan persoonaansa.Tyytymättömyyttä tuo erityisesti heitä riivaava täydellisyyden tavoittelu ja siitä johtuva loputon riittämättömyyden ja huonouden tunne."


Joo-o. Onpa siinä miettimistä. Kyllä. Kaivan kyllä taas kiitospäiväkirjan tuohon hollille. Voisiko sen kirjoittamisesta tulla tapa?

Syyttävä tai arvosteleva sormi

Rupesin ihan mielenkiinnosta tutkimaan tuota itselleni niin tuttua syyllisyyden tunnetta. Sattuipa niin, että sain kohdata mielenkiintoisen tilanteen, jossa aivan kuin sivusta pääsin seuraamaan, kuinka syyllisyyttä tunteva ihminen toimi. (Itse toimin varmasti ihan vastaavalla tavalla, mutta sitä onkin vaikea hahmottaa omalle kohdalle.) Tuon tapauksen innoittamana rupesin pilkkomaan tilannetta tunnetasolla.

Niin, juontaako ylipäätään ihmisen ns.ongelmat (pahat teot ja puheet, väkivalta, varastelu ym.) tuosta syyllisyys- nimisestä tunteesta (ja sen taakse kätkeytyvästä häpeästä) sekä siitä, ettei ihminen halua sitä kohdata? (Uskon kyllä, ettei kukaan ihminen kykene sitä täysin kohtaamaan tai ainakaan hyväksymään.)

Elikkä luomani kaavio näyttää hyvin yksinkertaiselta:
Olen oikeasti "syyllinen" (takana ehkä häpeällisiä tunteita). --->
Syytän tai arvostelen toista ihmistä, tahoa, auktoriteettia, säätä, kohtaloa jne. --->
Yritän näin päästä syyllisyydestä eli pyrin välttämään inhottavian tunteiden kohtaamista. (Syyllisyyttä ja sen takana piilevää häpeää.)

Entäs sitten tilanne, kun oletkin syytetyn tilassa? Sehän se vaikea tila onkin. On hyvin mielenkiintoista, miksi syyttäminen satuttaa joskus ja miksei aina? Osaatko sinä vastata? Riippuu varmasti tilanteesta ja asianomaisten suhteesta ainakin. Ehkä myös siitä, kuinka tasapainossa ihminen ylipäätään on sillä hetkellä, kun syyttävä sormi osoittaa häntä. Voisinko pohtia hieman asiaa?
Auttaisiko, jos pystyisin jäsentelemään asioita vähän pääkopassani? Okei. Jospa vähän juttelisin itseni kanssa siinä tilanteessa, kun huomaan tunteiden nousevan kehossani pintaan. Juu. No niin, nyt tuntuu pahalta. Tekisi mieli tehdä jotain. Sanoa vastaan, paeta, syödä, unohtaa, siirtää huomio muualle, arvostella jne. Tekisikö sinun?

Mitä tapahtuu, jos istun alas. Kirjoitan pari riviä tai porisen itselleni. Hyväksyn tunteen. Mulla tuntuu nyt pahalle. Piste. Tapahtuuko mitään? Lupaamalla itselleni tuon tunteen, kohtaan syyllisyyden ja sen, etten ole täydellinen. Olen vajaa. Olen haavoittuva. Luulen, että syyttävän sormen osoitus ei satuta, jos ei se satuta. Eli jos itselläni ei herää syyllisyyden tunne, jota yritän voimakkaasti väistää itsessäni. Toki tulee mieleen tilanteita, joissa kiukku voi nousta, vaikka ei syyllisyyttä väistelisikään. Sehän onkin ihan eri tunne. Tulee mieleen esim. valheiden puhuminen toisesta.

Sanotaan, että naiset ne tykkää juoruta. No, eikö miehet sitten? ;) Olisiko se yksi ns. ei niin kohti käyvä keino lievittää omaa syyllisyyttä. Sitä, että jollakin muullakin on yhtä huonosti kuin minulla.

Vielä tulee mieleeni, että onhan syytetyksi tuleminen aina uhka minuudelle. Eikö minua hyväksytäkään? Niin ja tulenko kuulluksi? Onko minun aina pakko voittaa? Voinko jäädä ns. tappiolle? Veikkaan, että se tappio voikin koitua pitkässä juoksussa voitoksi. Vaikka ei heti uskoisikaan.

Hyvää uutta vuotta ja muista huoltaa itseäsi!

Huolehtia, huolia, huoltaa...ihana äidinkielemme. Taivut moneksi. Olet monimerkityksellinen.


Luin joululomalla Juhani Tammisen selviytymistarinan ja opin jotain uutta. Tai ainakin sain muistutuksen. Työ, lepo ja huolto. Tammisen opit. Pätee kuulema muuhunkin elämään, ei ainoastaan jääkiekkoon. Työtä tulee tehtyä, levätäkin muistan aika hyvin. Huoltohommat sen sijaan tahtoo unohtua, aika ajoin.


No, nyt sitten rupesin taas huoltohommiin. Lukeminen ja kirjoittaminen ovat liikunnan ja läheisten sekä ystävien kanssa yhdessäolon lisäksi omia arjen huoltotoimenpiteitäni. Kuinka sinä huollat itseäsi?