Lempeyden tiellä

Tein ihanan pienen mielikuvaharjoituksen herättyäni. Menin sohvalle makaamaan muutamien venyttelyjen jälkeen. Lähdin käymään kehoani läpi käsilläni painaen kädet hellästi kunkin kehon osan päälle ja puhuin näille osille myötätuntoisesti. "Sinä lonkka olet kantanut pienintä aarretta kyljelläsi...sinä hartia olet yrittänyt kovasti kantaa selälläsi päivän kuormia..sinä pää olet ajatellut, yrittänyt selvittää, hallita, ajatella asioita kovasti..sinä polvinivel olet monenlaista kulkua ja askelta taittanut..jalanpohja, miten hyvää tekee sinua silittää, hoitaa ja helliä jne. Luettelin ihan asioita, joita mikäkin kehonosa oli kantanut, missä oli joutunut koville jne.

Olipa ihana huomata, miten keho pehmeni, lämpeni ja muuttui joustavammaksi. Koskaan ei tarvitse olla niin kiirus, ettei jouda kuuntelemaan omaa kehoaan, suhtautumaan siihen lämmöllä ja kiitollisuudella.

Kiitos, että kannat tämänkin päivän minua. Otat tunteita ja ajatuksia vastaan, huolehdit minusta viestittämällä keholla eli itselläsi, milloin on hyvä aika pysähtyä, milloin liikkua, milloin syödä, milloin koskettaa, milloin loitota, milloin puhua, milloin vaieta jne.

Ihana, ihmeellinen Luojan luoma keho. 😍
Suhtaudu minuun lämmöllä, lempeydellä ja myötämielisesti. Sen sinä olet ansainnut nyt ja aina, ilman tekoja tai tekojen kanssa.

Lapsuuden arvo

Olen lukenut kirjaa Olipa kerran lapsuus (Tuula Tamminen) ja tiivistänkin jotain oppimastani muistiin.

Kirjassa pohditaan vanhemmaksi kasvamista ja lapsuutta.Tällaista kokonaisuuksien hahmottamisesta pitävää ihmistä kiehtoi jakso, jossa kerrotaan, mitä lapsi tarvitsisi kasvaakseen ja kehittyäkseen ihanteellisesti. Noita tarpeita ovat kirjan mukaan kiintymys ja sitoutuminen, perushoiva, haavoittuvuus ja turva, tunteiden jakaminen ja säätely, oppiminen ja opettaminen, leikkivä ihminen sekä säännöt, rajat ja rangaistukset.Kutakin jaksoa käydään kirjassa tarkemmin läpi.

Kiintymys tarkoittaa toisen huomioimista, sen tietämistä mikä toisesta tuntuu hyvältä tai pahalta.Se on iloa toisen olemassaolosta, halimista, taputtamista, kiireetöntä ja nautinnollista yhdessäoloa. Ihminen kaipaa lapsena mahdollisuutta kiintyä aikuiseen.

Perushoivaan liittyy muutakin kuin se, mitä lapsi tarvitsee. Siinä on tärkeää myös, että aikuinen tunnistaa, tulkitsee ja hyväksyy nämä tarpeet.

Haavoittuvuus ja turva ovat yksi lapsen perustarpeista. Esimerkiksi pelkäävä, vihainen tai levoton lapsi tarvitsee aikuisen lohdutusta ja suojaa.

Tunteiden jakaminen on yksi tärkeä lapsen tarve. Kirjassa sanotaan, että aikamme korostaa niin paljon tietoa, oppimista ja suorittamista, etteivät edes vanhemmat osaa antaa arvoa tunteille ja niiden jakamiselle. (Kirjan painovuosi 2004) Uskon, että tämä on nykypäiväänkin liittyvä ongelma tai haaste.

Oppimisen tarve kirjan mukaan on kaiken kasvun edellytys. Tuo tarve rakentuu osin tiedollisesta oppimisesta. Hyvin tärkeää on kuitenkin ihmissuhteiden kautta oppia kokonaisvaltaisesti, mitä elämä on.

Kuudes perustarve on leikkimisen tarve.Kirjassa kerrotaan, että lapsi näyttää paremmin ymmärtävän, sietävän ja kestävän myös kovaakin todellisuutta, mitä enemmän hänellä on mahdollisuuksia leikkiä.Leikki on yksityistä, oman mielen lainalaisuuksien rakentamista, jossa voi työstää mennyttä ja tulevaa, oppia vuorovaikutus- ja tunnetaitoja jne.

Viimeisen perustarpeen eli sääntöjen, rajojen ja rangaistusten asettaminen on kirjan mukaan välttämätöntä lapselle, jotta yksilöllinen olemassaolo ja toiminta voi hahmottua hänelle.

Kirjassa pohditaan myös elämän kipupisteitä ja niistä selviytymistä. Noiden kipupisteiden ymmärtäminen voi lisätä myötätuntoa omaakin vanhemmuutta kohtaan.

Itselle kirjan parasta antia oli se, että siinä nähdään lapsuuden arvo ja merkitys myös omalle vanhemmuudelle. Kirja antoi lisäuskoa omaan työhöni lasten parissa.

"Pienen lapsen hoitaminen, vanhempana toimiminen, merkitsee sitä, että aikuinen elää äärimmäisen kompleksista arkipäivää. Pukemisen, pesemisen ja pyllyn pyyhkimisen lomassa on koko ajan kasvotusten elämän suurten kysymysten kanssa. Me olemme pienen lapsen silmien edessä paljaampia kuin omissa ajatuksissamme, suojattomampia kuin omassa tietoisuudessamme."

Voimia, ymmärrystä ja armollisuutta meille vanhemmille ja kasvattajille tähän tärkeään tehtävään!💕

Kaappien järkkäystä

Näemmä saan aikaseksi vähän järkätä huushollin kaappeja usein alkuvuodesta. Katsella ja järjestää sekä heittää ylimääräistä pois. Venähti näin tämä joululoma täällä bloginkin puolella. Aina ei tiedä, antaako joku asia vai viekö se. Silloin saattaa tuumailla.

Blogin kirjoittamisessa olen jäänyt aina saamapuolelle, joten jatkettakoon tätä harrastusta verkalleen.

Kuulin, kun eräs ihminen puheli mielen "hyllyistä". Minä tartuin heti syöttiin. Että ne mielenkin asiat voivat olla ikään kuin hyllyssä tai kaapissa. Varsinkin ne asiat, jotka yöllä saattavat tulla mieleen. Vasta järjestelin paitsi noita fyysisiä kaappeja niin myös mieleni kaappeja minäkin. On helpottavaa laittaa asiat ikäänkuin mappiin tai sievästi kaappiin. Ajatuksena, että niitä voi katsella ja pohdiskella, mutta sitten myös nätisti laskea omalle hyllylleen.

Tuli mieleeni, että voisinko lokeroida myös tunteita, jotka usein seilaavat? Voisiko niilläkin olla oma paikkansa? Turvasatamansa? Mielikuvittelin itselleni polun tai käytävän ja sinne ympärille noita kaappeja, joihin voisin laittaa seilaavia tunteita ikään kuin huilimaan.Hmm.

Toki aavistelen, että nuo kaapit ovat mieleni ihanne, mutta käytäntö voi usein olla se sama kuin tässä kotosallakin, että tavarat tuppaa jäämään väärille paikoille ja vähän epämääräisinä varsinkin siihen odottelemaan, josko vaatisivat vielä lisätyöstöä tai aikaa? Ja tarvitsenko kohta tuota? - ajatuskin saattaa tulla mieleen. Mutta että niillä olisi oma paikkansa. Tarkottaisiko se siis, että lupaisin noille tunteille, että ne saavat asua meillä tai minussa? Kuulostaa aika armolliselta.

Aloittelin lukemaan Lehtosen Putkinotkoa eilettäin. Kyllä on ihminen osannut jo sata vuotta sitten kuvata luontoa kuin ihmismieltä. Kuvatessaan Käkriäisen asumuksia ja tienoota, ei voi kuin yhtyä siihen ajatukseen, että näyttääpä tuo asumus ympäristöineen eri näköiseltä eri suunnista katsottuina. Toisaalta se näkyy alakuloisena, jopa vihamielisen näköisenä tuo asumus. Toisaalta se näyttäytyy lempeänä ja rehvaana.

"Syksyiltoina auringonlaskussa kiiltävät sulkapetäjien kyljet kuin ohuet veriviirut, joltakin metsäiseltä töyryltä, joka kohoaa laaksosta. Ja koivuissa käy suruinen ja viluinen suhina. Myöhemmin, yön pimetessä, ovat niemet painuneet mustaan varjoon, mutta kajastus hohtaa kauan keltaisena taivaanrannalta, näyttäen nuo niemet varjokuvina, synkkinä ja uneksivina."

Jotakin "lääkitsevää" koen tuossa hitaudessa ja läsnäolossa, mitä  Lehtonen kirjassaan tarjoaa luontoa ja ihmistä kuvaamalla. Että kaikki on niin kuin on. Kuten se töröttävä puu siellä joen rantatörmällä, tuulessa ja tuiverruksessa.