Tulla humpsahti ajatus, kuinka tunteet, nuo kuvainnolliset tunnenallet tykkäävät ottaa vieruskaveria kädestä kiinni ja mennä piiloon kaverinsa kanssa.Sinne kainaloon, pyllyn alle, paidan alle tai mistä nyt hyvän kolon löytävätkään.Siellä ne sitten piileskelevät hädissään, kunnes hoksaamme niitä maanitella näkyviin. Tulevat ehkä tassu kerrallaan esiin. Vaativat silitystä ja turvallista syliä uskaltaakseen paljastua näkyviin.
Voi minua ihminen, kuinka vaikeaa voikaan olla hahmottaa, mikä tunne sinne piiloon on juuri mennyt.Minkä kaverin on mukaansa vienyt. Luulen hoksaavani, että ainakin viha ja rakkaus ovat melko tiivis parivaljakko.Jos viha ei saa kertoa asiaansa rakkaudelle, niin rakkaus sen kuin karkailee piilosille. Kun viha saa toimittaa asiansa, niin rakkauskin rupeaa soittamaan liirumlaarumeitaan. Ihmeellistä ja samalla ihan yksinkertaista.
Tässä eräänä päivänä huomasin alakuloni piiloutuneen.Oli ottanut kaverikseen pettymyksen. Pettymys surun, suru vihan jne. Sieltä se kuitenkin löytyi nurkasta kyyhöttämästä tuo rakkaus. Reppana vaan vilkuili. Että onko mahdollista tulla näkyviin vai hylätäänkö piankin. Ei muuten ota riskejä, viisas kai sisimmältään. Ja kun sen pienen ajan saa olla valokeilassa, niin johan on säteilevä. Niin kirkas, ettei tahdo ihmisen katse sitä kestää.
