Kutsumus

Kutsumus. Aika hassu sana. Mutta hyvin kuvaava, ajattelen. Tässä taannoin joku vuosi sitten osallistuin harrastusfiiliksellä Oulu- lehden järjestämään kirjoituskilpailuun "Oululainen onni", seuraavalla tarinalla. (Näemmä toisinaan sitä on itsensä kanssa vähemmän "solmussa" ( ;) ) ja voi nähdä näin kirkkaammin oman kutsumuksensa.)


Herään puolivuotiaan pikku-ukkelin kälätykseen. Kello näyttää 5.30. Avatessani silmät poika aivan innostuu. Suupielet leviävät korviin.


Takkia, lakkia, pipoa. Luistimet, jumppavaatteet, kerhoeväät. Reppu
on hukassa. Jumppatie 9:ssä käy sutina. Kuusi lasta on lähdössä kouluun ja kaksi kerhoon. Yksi palaa takaisin, pyörä suttaa tyhjää. Itkukin on päästä, en ehdi kouluun.


Oi, kun tuttu sutina. Minä siinä mukana, liki nelikymppinen perheen äiti, Maire nimeltäni. Tänään on se aamu, jota kutsun mahdollisuudekseni. Suureksi mahdollisuudeksi. Olen aamuihminen, mikä tarkoittaa, että olen aamulla parhaimmillani.


Se kutkuttava hyvänolon tunne. Minä klaaraan tämän. Olen oppinut jotain. Olen harjoitellut ja hetkittäin saan kokea onnistumisen tunteita. Niin, eikä tarvitse edes hikoilla. Se on sitä, kun kutsumuksen kellot soivat ja minä vain kuuntelen.


Kutsumukseni. On yhtä kuin unelmani. Elän sitä tänään. Olemalla minä. Nauramalla rehevän naurun, kun on sen aika. Itkemällä itkun, kun on sen aika.


Kutsumukseni. On yhtä kuin kynä ja paperi. Kirjapino. Lapsen kiukku. Oma pelko. Haavan hoito. Se on sitä, mitä edessäni näen. Ja minä vain kuuntelen, alati.


Kutsumukseni. On itku, nauru, viha, rakkaus, pelko. Nuo tunteet menee ja tulee. Ovet paukkuu, raikuu nauru. Jostain kuuluu laulu.


Kutsumukseni. On luottamista. On toivoa. On uskoa. Heittäytymistä. Epämukavuusalueella liikkumista. Syleilyä. Kokemusta siitä, että minulla on jo kaikki. Minulta ei mitään puutu.


nimimerkillä,
onnenhipaisema

Samettisen pehmeää hiekkaa

Sain mahdollisuuden kävellä viikonvaihteessa meren rannalla tuntikaupalla. Ensin ajattelin pitää jalat "puhtaina" ja pysyä kuivalla hiekalla.(Mitä? Silkkaa aikuisen kaavoihin kangistunutta ajattelua!) Seurasin kaksivuotiasta, joka kävi tekemässä mutkia matalaan veteen. Hän nautti ilmiselvästi. Muutinkin mieltä ja otin hänestä mallia. Pian juoksentelimme ja kävelimme isolla porukalla rantahiekkaa pitkin.


Jos olet kokenut, tiedät mistä puhun. Tuo hiekka on hyvin erilaista eri kohdin. Paitsi että nautimme kuivasta täysin sileästä hiekasta, löysimme "löllyävää" hiekkaa, samettisen pehmeää hiekkaa, vähän tiiviimpää hiekkaa jne.


Se samettinen hiekka. Oli päästä itku. Kinesteettisena eli tunneherkkänä ihmisenä sain lähes kylmiä väreitä, kun kävelin hitaasti tuossa sametin pehmeässä hiekassa. Aijai! Hiekka, jossa lämmin vesi seisoi, antoi juuri sopivasti myöten jalkani alla. Pistin merkille, että kiirehtiessä en olisi sitä aistinut.


Maikki on vähän höpsö. Hän ei voinut olla vertaamatta tuota kävelyä elämään. Että miten monta kertaa kuljenkin aivan liian nopeasti. Tunnustelematta. Aistimatta. Antamatta edes mahdollisuutta itselleni aistia. Tehden liian montaa asiaa yhtäaikaa ja edellistä tehdessä jo eläen seuraavaa. Hienoa, että aina on mahdollisuus oppia lisää.


Ja saattaapi muuten hiekka kuin hiekka soljua sopivaa vauhtia varpaiden välistä, kun ei pidä kiirettä. Nii-in. Ne elämässä eteen ilmestyvät esteetkään eivät tunnu ehkä ylitsepääsemättömiltä, kun muistaa antaa itselleen aikaa ja armoa.

Helou!

Tyttö oli saanut uuden opettajan, joka oli kuulema tosi hyvä ja jännä. Jutustellessa tytön kanssa ilmeni, että opettaja oli erilainen kuin opettajat yleensä. Hän oli mm. sanonut, että luokassa voi istua, seistä tai maata. Luokan perällä on kuulema nurkkaus sitä varten, että sinne voi mennä venyttelemään ja verryttelemään tarvittaessa. Mielenkiintoni heräsi. Olisiko lapseni saanut rohkean opettajan, joka uskaltaa olla oma itsensä? Hän oli kuulema sanonut, että hän on kuitenkin se, joka määrää. Kuulostaa lupaavalta.

Miksi rupesin tällaista asiaa kertomaan? Kyseisen opettajan esimerkki sai minut tarttumaan "kynään". Olen hieman arkaillut jatkaa tätä blogia, aikaakaan ei ole muka oikein löytynyt. Nyt kuitenkin rupesin välittömästi toimimaan, jottei arkuus kerkeisi iskeä.

Mikä Maikkia arastuttaa? Mikä sinua arastuttaisi kirjoittaa vaikkapa blogia? Huomaan, että löydän moniakin syitä, miksi voisin unohtaa tämän. Ehkä kaikki palaute, mitä olen kuullut, ylipäätään blogien kirjoittajista, ei ole kovin mairittelevaa. Julkinen postaus ylipäätään vähän arastuttaa. Meneekö tässä maine ja kunnia? Saattahan niinkin käydä.

Muistan lukeneeni, että arvoa ei voi menettää kuin (periaatteessa) omissa silmissään. Se saa minut uskomaan, että voin jatkaa tätä harrastusta, ainakin toistaiseksi. Minun arvoasteikolla nämä tunneasiat ovat hyvin tärkeässä asemassa. Olen kokenut, että tämän tyyppiset asiat vaikuttavat omaan hyviinvointiini ja samalla myös lähipiirini hyvinvointiin. Miksi siis en jatkaisi intohimoni parissa?

Pikkulapsi sanoo sisälläni, että tee sitä, mitä rakastat. Haluttaa kuunnella häntä. Vähän pelottavistakin tunteista ja ajatuksista, mitä tämä herättää, huolimatta. Samalla rohkenen rohkaista sinuakin uskomaan unelmiisi. Menemään sitä kohti, mikä tuntuu hyvältä. En voi etukäteen tietää, mihin se johtaa. Se ei olekaan pääasia. Vaan matka. Tai ne maisemat, siinä matkan varrella. Tekisi mieli sanoa taas, ja sanonkin. Kiitos.