Kello raksuttaa. Maton hapsut ovat suorassa. Auringon valo siivilöityy verhon läpi lattiaan. Ei ole kiire. Kahvinkeitin porisee. Maikki istuu keinutuolissa. Mitähän hän ajattelee?
Olen kysellyt joskus vanhalta Maikilta neuvoja. Maikista on tuntunut vaikkapa siltä, että kodissa vallitsee kesyttämätön siivo. Tai hän on tuntenut olevansa niin kiireinen, ettei aika riitä alkuunkaan. Ehkä kysymykset lasten kasvatuksesta tai ylipäätään elo ihmisten kanssa on mietityttänyt Maikkia. Tai hän on ollut muuten vain solmussa ajatusten ja tunteidensa kanssa. Niin, onko vanhalla Maikilla ollut antaa neuvoja? Kyllä on, jos Maikki on kyennyt kuuntelemaan.
Vanha Maikki on kehottanut minua istumaan. Istumaan. Ottamaan lapsen syliin. Syliin. Tekemään sitä, mikä tuntuu erittäin arvokkaalta. Arvokkaalta.
Usein ovat vanhan Maikin neuvot olleet kullankalliita!
On löytynyt pieni puhdas kolo pöydästä,
teekupille.
On hahmottunut eteisen kenkävuoren keskeltä polku,
juuri sopiva minulle.
On löytynyt sopivat lasit päähän,
katsella ikkunan tahmoja,
elämän varalle.
On löytynyt armollisuutta itseä kohtaan,
kiitos Korkeimmalle.
Silti Maikki ottaisi niin mieluusti tilanteen haltuun. Laittaisi paikat kuntoon ja näyttäisi muillekin parastaan. Semmoinen on ihmisen mieli. Mitä pontevammin haen hyväksyntää muualta, sitä varmemmin en sitä saa. Loppujen lopuksi. Senkö vuoksi kiikkustuoli-Maikki kehottaa istumaan? Kuuntelemaan? Ottamaan lapsen syliin? Kysymään, mitä asiaa hänellä on? Ja hänellä on.
torstai 27. marraskuuta 2014
maanantai 24. marraskuuta 2014
Maltanko kuunnella?
-En. Maikilta vastaus tulee kuin piippuhyllyltä. Miksi Maikki vastaa nopeasti? Miksi Maikki suunnittelee jo toisen ihmisen puhuessa omaa vastaustaan?Mihin Maikilla on niin kiire?
Pelkäänkö, etten tule kuulluksi tai ymmärretyksi? Miksi puheeni on (varsinkin kotona) tunteiden sävyttämää? Jokin pakottaa. Kiiruhtamaan. Voinko valita, mitä puhun tai miten nopeasti vastaan? Onko olemassa vaara, ettei toinen ihminen jaksa odottaa, jos ensin vain kuuntelen ja sitten vasta vastaan? Mitä tapahtuu, jos oikeasti kuuntelen?Mitä tapahtuu minulle? Mitä tapahtuu kuunneltavalle?
Niin. Maikki voisi olla usein ihan vaiti. Kuunnella vain, mitä toisella on minulle sanottavaa.Maikki on joskus haaveillut vaikkapa vain päivästä perheessämme, jolloin emme puhuisi lainkaan toisille. Kuuntelemiseen ei tarvita sanoja. Ilmaisemisessakin kaivattaisiin usein petrausta, ainakin meillä. Usealta taholta kannustetaan puhumaan. Maikki ymmärtää, että vähintäänkin yhtä tärkeää olisi oppia kuuntelemaan.
Se, miksi minusta olisi tärkeä oppia kuuntelemaan liittyy yksilön omaan hyvinvointiin ja sitä kautta läheisiimme. Yksi oiva keino oppia tuntemaan itseä on toisen ihmisen kuuntelu. Pienet vauvat ovat antaneet minulle tähän hyvän mahdollisuuden.Myöskin kaikki ihmiset, jotka herättävät tunteita suuntaan ja toiseen antavat hyvän mahdollisuuden oppia tuntemaan itseä paremmin. (Olen kuullut tutkimuksesta, jossa oltaisiin löydetty ihmisestä peilisoluja. Kuka tietää enemmän kertokoon.)
Maikki ajattelee, että jos ihminen olisi täysin sujut itsensä kanssa toisen ihmisen sanat eivät esim.loukkaisi häntä. (Huom.Jos.Sitä hän ei ole eikä tule olemaan koskaan.) Eli tällöin voisimme todella kuunnella tuota kanssakulkijaa. Olemme kuitenkin ihmisiä, jonka vuoksi kuulemamme saa meidät tuntemaan. Tässä kohdin Maikki näkeekin hyvän sauman oppia uutta itsestään. Nuo toisen sanomat sanat ja niiden tapa "asettua minuun" kertovat minulle paljon itsestäni. Ei tarvitse kuin kuunnella.
Pelkäänkö, etten tule kuulluksi tai ymmärretyksi? Miksi puheeni on (varsinkin kotona) tunteiden sävyttämää? Jokin pakottaa. Kiiruhtamaan. Voinko valita, mitä puhun tai miten nopeasti vastaan? Onko olemassa vaara, ettei toinen ihminen jaksa odottaa, jos ensin vain kuuntelen ja sitten vasta vastaan? Mitä tapahtuu, jos oikeasti kuuntelen?Mitä tapahtuu minulle? Mitä tapahtuu kuunneltavalle?
Niin. Maikki voisi olla usein ihan vaiti. Kuunnella vain, mitä toisella on minulle sanottavaa.Maikki on joskus haaveillut vaikkapa vain päivästä perheessämme, jolloin emme puhuisi lainkaan toisille. Kuuntelemiseen ei tarvita sanoja. Ilmaisemisessakin kaivattaisiin usein petrausta, ainakin meillä. Usealta taholta kannustetaan puhumaan. Maikki ymmärtää, että vähintäänkin yhtä tärkeää olisi oppia kuuntelemaan.
Se, miksi minusta olisi tärkeä oppia kuuntelemaan liittyy yksilön omaan hyvinvointiin ja sitä kautta läheisiimme. Yksi oiva keino oppia tuntemaan itseä on toisen ihmisen kuuntelu. Pienet vauvat ovat antaneet minulle tähän hyvän mahdollisuuden.Myöskin kaikki ihmiset, jotka herättävät tunteita suuntaan ja toiseen antavat hyvän mahdollisuuden oppia tuntemaan itseä paremmin. (Olen kuullut tutkimuksesta, jossa oltaisiin löydetty ihmisestä peilisoluja. Kuka tietää enemmän kertokoon.)
Maikki ajattelee, että jos ihminen olisi täysin sujut itsensä kanssa toisen ihmisen sanat eivät esim.loukkaisi häntä. (Huom.Jos.Sitä hän ei ole eikä tule olemaan koskaan.) Eli tällöin voisimme todella kuunnella tuota kanssakulkijaa. Olemme kuitenkin ihmisiä, jonka vuoksi kuulemamme saa meidät tuntemaan. Tässä kohdin Maikki näkeekin hyvän sauman oppia uutta itsestään. Nuo toisen sanomat sanat ja niiden tapa "asettua minuun" kertovat minulle paljon itsestäni. Ei tarvitse kuin kuunnella.
perjantai 21. marraskuuta 2014
Äippäkoulussa
Epävarmuus.
Riittämättömyys.
Äänet ja tilanteiden nopeat käänteet.
Ylitsepursuava rakkaus.
Kiitollisuus.
Tylsyys.
Ailahtelu.
Ylpeys.
Ilmainen hupi.
Kärsivällisyys versus kärsimättömyys.
Hektisyys ja hetkessä elo.
Syvä onnen tunne.
Ja paljon muuta.
Ja kaikkea.
Olla äiti.
Siitäpä ne Maikki-äidin haasteet syntyvät! Haasteita Maikin elämään siis tuovat (yllätys, yllätys) erilaiset tunteet ja ajatukset, joita hänen aivonsa tuottavat aamusta iltaan. Niin, eikö ne haasteet muodostukaan päivän tekemisistä ja tekemättä jättämisistä tai kuormittavista ns.vaikeista asioista? Kai niinkin voi sanoa? Onko minulla kuitenkin mahdollisuus vaikuttaa siihen, kuinka noihin tekemisiin tai eteen tuleviin asioihin suhtaudun? Löytyvätkö omat haasteeni siis viime kädessä oman pääni sisältä? Mitä mieltä sinä olet? Maikkia ei aina huvittaisi ajatella noin.
Riittämättömyys.
Äänet ja tilanteiden nopeat käänteet.
Ylitsepursuava rakkaus.
Kiitollisuus.
Tylsyys.
Ailahtelu.
Ylpeys.
Ilmainen hupi.
Kärsivällisyys versus kärsimättömyys.
Hektisyys ja hetkessä elo.
Syvä onnen tunne.
Ja paljon muuta.
Ja kaikkea.
Olla äiti.
Siitäpä ne Maikki-äidin haasteet syntyvät! Haasteita Maikin elämään siis tuovat (yllätys, yllätys) erilaiset tunteet ja ajatukset, joita hänen aivonsa tuottavat aamusta iltaan. Niin, eikö ne haasteet muodostukaan päivän tekemisistä ja tekemättä jättämisistä tai kuormittavista ns.vaikeista asioista? Kai niinkin voi sanoa? Onko minulla kuitenkin mahdollisuus vaikuttaa siihen, kuinka noihin tekemisiin tai eteen tuleviin asioihin suhtaudun? Löytyvätkö omat haasteeni siis viime kädessä oman pääni sisältä? Mitä mieltä sinä olet? Maikkia ei aina huvittaisi ajatella noin.
keskiviikko 19. marraskuuta 2014
Jänskää
Maikin elämässä tapahtuu paljon jännittäviä asioita. Oikeastaan jokainen päivä sisältää oman jännitysnäytelmänsä. Eikö kuulosta erikoiselta, että kotiäidin työ voisi olla jännittävää? Ymmärrän, että tässä yhteydessä puhun jännityksestä positiviisena asiana.
Jännitys on kyllä hyvin kuvaava sana asialle jännitys. Asioiden välillä vallitsee jännite. Milloin ja miten kauan voidaan puhua jännityksestä positiivisena asiana? Onko kokemus ihmisen omassa mielessä? Onko sama jännitys toiselle ihmiselle positiivinen kutina ja toiselle yhtä kuin pelko tai kauhu? Ja vaihteleeko kokemus ihmisen itsensäkin sisällä mielialojen mukaan?
Sopiva jännitys kuulema kuuluu esimerkiksi esiintyessä asiaan ja antaa usein esiintyjälle sopivaa valppautta. Voitaisiinko ajatella, että sopivat haasteet pitävät yllä mielekästä jännitystä elämässä? Onko sinulla sopivan haastava työ tai harrastus? Vai onko jokainen päivä samaa tylsää puurtamista? Vai sisältyykö siihen molempia tunteita?
Maikin polvet tärisevät toisinaan jännittävien asioiden edessä. Aina ei löydy jännityksen alta positiivista kutinaa. Se jännitys, josta nyt puhun näkyy ja tuntuu minulla niskan ja hartioiden seudulla. Toisilla ehkä jossain muualla. Toisinaan jännitys on jo vähän lattea sana kuvaamaan tuota olotilaa. Itse puhuisin jo pelosta. Niin tai pelottavista ajatuksista. Löydätkö ja kykenetkö sinä tunnistamaan sekä erittelemään itsessäsi erilaisia tunteita ja ajatuksia? Aina noita ikäviä tunteita ei haluaisi kohdata. Välttelemällä niitä vähennän mahdollisuuksia tuntea itseäni ja mahdollisuuksiani.
Huomaan, että pienillä asioilla on merkitystä. Eli vaikkapa sillä, kuinka itse suhtaudun omiin tunteisiini ja ajatuksiini. Mietippä, miltä kuulostaa: Olen huolissani ja pelkään odottaa lääkärin vastauksia. Tai: Minulla on ajatus, että olen huolissani ja minulla on ajatus, että minua pelottaa odottaa lääkärin vastauksia. Edellisen harjoituksen voisin toteuttaa myös siten, että kirjoitan paperilapuille nuo ajatukset ja leikkaan ne yksitellen irti sekä laitan ne käsiveskaani. Siellä ne kulkevat mukavasti matkassa, mutta eivät ole niin liki minussa, että vaikuttaisivat matkantekooni liikaa. (Edelliset harjoitukset löytynee Joustava mieli -kirjasta, joita olen saattanut vähän tuunailla.)
Jännitys on kyllä hyvin kuvaava sana asialle jännitys. Asioiden välillä vallitsee jännite. Milloin ja miten kauan voidaan puhua jännityksestä positiivisena asiana? Onko kokemus ihmisen omassa mielessä? Onko sama jännitys toiselle ihmiselle positiivinen kutina ja toiselle yhtä kuin pelko tai kauhu? Ja vaihteleeko kokemus ihmisen itsensäkin sisällä mielialojen mukaan?
Sopiva jännitys kuulema kuuluu esimerkiksi esiintyessä asiaan ja antaa usein esiintyjälle sopivaa valppautta. Voitaisiinko ajatella, että sopivat haasteet pitävät yllä mielekästä jännitystä elämässä? Onko sinulla sopivan haastava työ tai harrastus? Vai onko jokainen päivä samaa tylsää puurtamista? Vai sisältyykö siihen molempia tunteita?
Maikin polvet tärisevät toisinaan jännittävien asioiden edessä. Aina ei löydy jännityksen alta positiivista kutinaa. Se jännitys, josta nyt puhun näkyy ja tuntuu minulla niskan ja hartioiden seudulla. Toisilla ehkä jossain muualla. Toisinaan jännitys on jo vähän lattea sana kuvaamaan tuota olotilaa. Itse puhuisin jo pelosta. Niin tai pelottavista ajatuksista. Löydätkö ja kykenetkö sinä tunnistamaan sekä erittelemään itsessäsi erilaisia tunteita ja ajatuksia? Aina noita ikäviä tunteita ei haluaisi kohdata. Välttelemällä niitä vähennän mahdollisuuksia tuntea itseäni ja mahdollisuuksiani.
Huomaan, että pienillä asioilla on merkitystä. Eli vaikkapa sillä, kuinka itse suhtaudun omiin tunteisiini ja ajatuksiini. Mietippä, miltä kuulostaa: Olen huolissani ja pelkään odottaa lääkärin vastauksia. Tai: Minulla on ajatus, että olen huolissani ja minulla on ajatus, että minua pelottaa odottaa lääkärin vastauksia. Edellisen harjoituksen voisin toteuttaa myös siten, että kirjoitan paperilapuille nuo ajatukset ja leikkaan ne yksitellen irti sekä laitan ne käsiveskaani. Siellä ne kulkevat mukavasti matkassa, mutta eivät ole niin liki minussa, että vaikuttaisivat matkantekooni liikaa. (Edelliset harjoitukset löytynee Joustava mieli -kirjasta, joita olen saattanut vähän tuunailla.)
lauantai 15. marraskuuta 2014
Oman elämäni bussikuski
Olipa loistava kuvaus elosta itsemme kanssa tuossa Joustava mieli -kirjassa, josta viime postauksessa kirjoitin. Kerron lyhyesti omin sanoin, mitä minulle jäi tuosta mieleen.
Ajelemme kukin busseillamme oman elämämme bussikuskeina. Navigaattorissa lukee päätepysäkki, joka edustaa omia arvojamme. Vaikkapa toisista välittäminen. Mikäs siinä olisi sitten yksin puksutella eteenpäin. Vaan kyytiin tuppaa tulemaan toisinaan vähän hankaliakin asiakkaita. Nuo asiakkaat ovat siis omia ajatuksiamme ja tunteitamme. Ne saattavat sanoa minulle, että luuletko pääseväsi perille. Ne saattavat pitää kovaa meteliä. Ne saattavat säikytellä. Joskus minulla saattaa palaa käämit ja hyppään kuskin paikalta jopa ojentamaan tai patistamaan ulos noita asiakkaita. Mutta mitä vielä! Sieltä ne nousevat taas kyytiin seuraavalla pysäkillä.
Mikä olisi paras tapa suhtautua noihin matkalaisiin? Pitäisikö painaa vain kaasua ja vihellellä menemään? Entä jos melu käy sietämättömäksi? Entä jos asiakkaat kinastelevat keskenään? Entä jos kuski ei pysy enää reitillä sovitellessaan asiakkaiden riitoja? Maikki tajuaa, että hänen täytyy tulla juttuun noiden asiakkaiden kanssa. Muuten ajamisesta ei tule yhtään mitään. Tai Maikki löytää itsensä pian ihan jostain muualta, minne oli tarkoitus mennä.
Kuinka noiden asiakkaiden kanssa sitten oppisi tulemaan toimeen? Se onkin taas eri asia. Jos aluksi kuitenkin ymmärtäisin, että minun bussissani matkustaa monenmoista kulkijaa. Ajatukset tai tunteet eivät ole yhtä kuin minä. Niinkö?
Ajelemme kukin busseillamme oman elämämme bussikuskeina. Navigaattorissa lukee päätepysäkki, joka edustaa omia arvojamme. Vaikkapa toisista välittäminen. Mikäs siinä olisi sitten yksin puksutella eteenpäin. Vaan kyytiin tuppaa tulemaan toisinaan vähän hankaliakin asiakkaita. Nuo asiakkaat ovat siis omia ajatuksiamme ja tunteitamme. Ne saattavat sanoa minulle, että luuletko pääseväsi perille. Ne saattavat pitää kovaa meteliä. Ne saattavat säikytellä. Joskus minulla saattaa palaa käämit ja hyppään kuskin paikalta jopa ojentamaan tai patistamaan ulos noita asiakkaita. Mutta mitä vielä! Sieltä ne nousevat taas kyytiin seuraavalla pysäkillä.
Mikä olisi paras tapa suhtautua noihin matkalaisiin? Pitäisikö painaa vain kaasua ja vihellellä menemään? Entä jos melu käy sietämättömäksi? Entä jos asiakkaat kinastelevat keskenään? Entä jos kuski ei pysy enää reitillä sovitellessaan asiakkaiden riitoja? Maikki tajuaa, että hänen täytyy tulla juttuun noiden asiakkaiden kanssa. Muuten ajamisesta ei tule yhtään mitään. Tai Maikki löytää itsensä pian ihan jostain muualta, minne oli tarkoitus mennä.
Kuinka noiden asiakkaiden kanssa sitten oppisi tulemaan toimeen? Se onkin taas eri asia. Jos aluksi kuitenkin ymmärtäisin, että minun bussissani matkustaa monenmoista kulkijaa. Ajatukset tai tunteet eivät ole yhtä kuin minä. Niinkö?
keskiviikko 12. marraskuuta 2014
Elänkö arvojeni mukaista elämää?
Olen lukenut viime aikoina kirjaa nimeltä Joustava mieli. (kirjoittanut Arto Pietikäinen) Huomaan, että kyseinen kirja ja muutkin ns. ammatin kasvuun liittyvät kirjat antavat mukavasti potkua arkiseen aherrukseeni lasten parissa. Vaikka luettujen sivujen määrä jää usein 10-20/pv, niin se riittää muistuttamaan minua siitä, miksi työni on tärkeää.
Joustava mieli- kirjan anti perustuu HOT- menetelmään. Menetelmän luoja on Steven C. Hayes. Tuo HOT-sana muodostuu sanoista hyväksymis-ja omistautumisterapia. Kyseinen menetelmä on koettu toimivaksi ja tuloksekkaaksi työstressin ja työhyvinvoinnin hoidossa.
En rupea kirjaa kokonaisuudessaan referoimaan, mutta muutaman kohdan nostan kirjasta esiin. Kyseisen menetelmän avulla voimme kehittää omaa psykologista joustavuutta. Kirjassa joustavuus on jaettu kuuteen osa-alueeseen. Nämä osa-alueet läpikäymällä ja niitä harjoittelemalla henkilö voi oppia psykologista joustavuutta.
Ensimmäisenä pyritään erittelemään ajatukset. Kun ihminen oppii eriyttämään ja tunnistamaan ajatuksensa, niin hän ymmärtää , että ajatukset eivät ole tosiasioita. Suhde omiin ajatuksiin muuttuu. Toisena asiana harjoitellaan hyväksyntää. Esimerkiksi omien tunteiden hyväksyntää ilman välttelyä tai pakenemista. Kolmantena tavoitteena on kytkeä elämä nykyhetkeen.Neljäntenä tutustutaan omaan pysyvään minään, tarkkailija-minään. Viidenneksi kirkastetaan omat arvot ja viimeisenä omistaudutaan arvojen mukaisiin tekoihin.
Helppoako? Ymmärsin kuitenkin kirjaa lukiessani, että vielä kovempaa työtä teemme, kun puskemme hampaat irvessä eteenpäin. Me Ikäänkuin taistelemme itseä vastaan, kun emme kuuntele itseämme. Maikkia mietityttää. Elänkö minä elämääni arvojeni suuntaisesti? Omistaudunko arvoilleni vai teenkö niin kuin vain kuuluu tehdä? Uskaltaisinko, vaikka se vilun väre hiipiikin? Sehän on vain tunne. Sen kanssa on ennenkin selvitty. Uskon, että elämä saattaa olla keveämpää, kun tekee, mistä oikeasti tykkää ja mitä pitää oikeasti tärkeänä.
Joustava mieli- kirjan anti perustuu HOT- menetelmään. Menetelmän luoja on Steven C. Hayes. Tuo HOT-sana muodostuu sanoista hyväksymis-ja omistautumisterapia. Kyseinen menetelmä on koettu toimivaksi ja tuloksekkaaksi työstressin ja työhyvinvoinnin hoidossa.
En rupea kirjaa kokonaisuudessaan referoimaan, mutta muutaman kohdan nostan kirjasta esiin. Kyseisen menetelmän avulla voimme kehittää omaa psykologista joustavuutta. Kirjassa joustavuus on jaettu kuuteen osa-alueeseen. Nämä osa-alueet läpikäymällä ja niitä harjoittelemalla henkilö voi oppia psykologista joustavuutta.
Ensimmäisenä pyritään erittelemään ajatukset. Kun ihminen oppii eriyttämään ja tunnistamaan ajatuksensa, niin hän ymmärtää , että ajatukset eivät ole tosiasioita. Suhde omiin ajatuksiin muuttuu. Toisena asiana harjoitellaan hyväksyntää. Esimerkiksi omien tunteiden hyväksyntää ilman välttelyä tai pakenemista. Kolmantena tavoitteena on kytkeä elämä nykyhetkeen.Neljäntenä tutustutaan omaan pysyvään minään, tarkkailija-minään. Viidenneksi kirkastetaan omat arvot ja viimeisenä omistaudutaan arvojen mukaisiin tekoihin.
Helppoako? Ymmärsin kuitenkin kirjaa lukiessani, että vielä kovempaa työtä teemme, kun puskemme hampaat irvessä eteenpäin. Me Ikäänkuin taistelemme itseä vastaan, kun emme kuuntele itseämme. Maikkia mietityttää. Elänkö minä elämääni arvojeni suuntaisesti? Omistaudunko arvoilleni vai teenkö niin kuin vain kuuluu tehdä? Uskaltaisinko, vaikka se vilun väre hiipiikin? Sehän on vain tunne. Sen kanssa on ennenkin selvitty. Uskon, että elämä saattaa olla keveämpää, kun tekee, mistä oikeasti tykkää ja mitä pitää oikeasti tärkeänä.
maanantai 10. marraskuuta 2014
Tasapainoilua
Minulla palautui viikonloppuna sairastellessa mieleen vanhan lukioaikaisen psykologian opettajan piirtoheitinkalvolle heijastama kuva, joka esitti pyramidia. Se oli jaettu kolmeen osaan. Ylinnä saattoi lukea sosiaaliset tarpeet ja alhaalla fyysiset ja psyykkiset tarpeet. Muistan, että Matti-ope kehoitti painamaan tuon kuvan muistiin. Sitä tarvittaisiin kuulema kokeessa, mutta myös elämässä. Ja on tarvittu! Ja olisi tarvittu!
Maikki käy edelleen kouluaan. Aika harmillista, mutta kai luonnollistakin, ettei oppi tahdo mennä perille tai sen muistaa vasta sitten, kun joku kulma tuosta pyramidista alkaa antamaan periksi. Ei sillä, ettei se koskaan ole Maikilla niin nätisti suorassa maannutkaan kuin Matti-opella. :)
Nyt tajuan, kuinka tärkeää se Maikin jankuttavaltakin kuulostava puhe lapsilleen riittävästä yöunesta, ruuasta ja liikunnasta on. Maikkihan on oikein kehittänyt toimintamallin itselleen, jota käyttää varsinkin silloin, kun siitä ei ole enää juuri tilanteen kannalta apua. Eli litania kuuluu: montakotuntianukuitkaan, oletkosyönyt, onkohuolia. Asiaa. Vielä kun puhuisi itselleenkin.
Maikki käy edelleen kouluaan. Aika harmillista, mutta kai luonnollistakin, ettei oppi tahdo mennä perille tai sen muistaa vasta sitten, kun joku kulma tuosta pyramidista alkaa antamaan periksi. Ei sillä, ettei se koskaan ole Maikilla niin nätisti suorassa maannutkaan kuin Matti-opella. :)
Nyt tajuan, kuinka tärkeää se Maikin jankuttavaltakin kuulostava puhe lapsilleen riittävästä yöunesta, ruuasta ja liikunnasta on. Maikkihan on oikein kehittänyt toimintamallin itselleen, jota käyttää varsinkin silloin, kun siitä ei ole enää juuri tilanteen kannalta apua. Eli litania kuuluu: montakotuntianukuitkaan, oletkosyönyt, onkohuolia. Asiaa. Vielä kun puhuisi itselleenkin.
perjantai 7. marraskuuta 2014
Vauvelin opissa
Vaviskoot,
nuo isot ja pätevät.
Minä,
haparoivalla kädelläni,
näytän elämän suunnan.
Olen niin täysi,
niin avuton.
Rakkaus.
Maikilla on ollut monta mahdollisuutta katsoa elämää silmiin. Maikki on siitä hyvin kiitollinen. Kiitos.
Mistä sinä olet kiitollinen? Kirjoitatko sinä kiitospäiväkirjaa? Maikki meinaa aina välillä unohtaa sen. Ja tunnen, että juuri siitä olisi hyvä aloittaa. Joka aamu.
nuo isot ja pätevät.
Minä,
haparoivalla kädelläni,
näytän elämän suunnan.
Olen niin täysi,
niin avuton.
Rakkaus.
Maikilla on ollut monta mahdollisuutta katsoa elämää silmiin. Maikki on siitä hyvin kiitollinen. Kiitos.
Mistä sinä olet kiitollinen? Kirjoitatko sinä kiitospäiväkirjaa? Maikki meinaa aina välillä unohtaa sen. Ja tunnen, että juuri siitä olisi hyvä aloittaa. Joka aamu.
keskiviikko 5. marraskuuta 2014
Nalleleikkejä
Jos minä olisin lapsi. Jos minulla olisi monta nallea. Jos minulla olisi äiti, joka keksisi nalleille kanssani nimet. Nimet voisivat olla jotain sen tapaista kuin Pete-pettymys, Olli-Onni, Kalle-kateus, Ilona-ilo, Paavo-pelko jne. Jos ne roikkuisivat minun paidassani, vaikkapa hakaneuloilla. Jos ne olisivat ihan tuttuja minulle. Jos me juteltaisiin äidin kanssa niille aina välillä. Kysyttäisiin, mitä niille kuuluu ja onko niillä asiaa. Jos minä oppisin luottamaan niihin. Jos minä kunnioittaisin niitä ja ne minua. Jos ne pitäisi minun puolta ja minä niiden. Jos.
Niin. Voisinko minä vielä oppia noiden nallejen nimiä? Voisinko minä oppia luottamaan vielä noihin nalleihin? Voisinko minä oppia tuntemaan noita nalleja niin, että ne tuntuvat turvallisilta? Ehkä se ei ole helppoa. Ehkä tarvitsen jonkun apua. Ehkä tarvitsen aikaa.
Joku nallereppana saattaa olla aivan liiskassa. Joku saattaa tuntea itsensä niin vihatuksi, ettei suostu tulemaan esiin. Eihän sitä vihamiehellekään pysty heti antamaan anteeksi. Joskus saattaa tuntua siltä, että on vain parempi lääkitä tuota nallea. Sekin voi olla hyvä ja oikea vaihtoehto, jossakin tilanteessa. Jospa silti muistaisin, että tunteet ja ajatukset ovat kuin pilviä, jotka leijailee taivaalla. Jos ne saavat vapauden tehdä niin. Jos.
Niin. Voisinko minä vielä oppia noiden nallejen nimiä? Voisinko minä oppia luottamaan vielä noihin nalleihin? Voisinko minä oppia tuntemaan noita nalleja niin, että ne tuntuvat turvallisilta? Ehkä se ei ole helppoa. Ehkä tarvitsen jonkun apua. Ehkä tarvitsen aikaa.
Joku nallereppana saattaa olla aivan liiskassa. Joku saattaa tuntea itsensä niin vihatuksi, ettei suostu tulemaan esiin. Eihän sitä vihamiehellekään pysty heti antamaan anteeksi. Joskus saattaa tuntua siltä, että on vain parempi lääkitä tuota nallea. Sekin voi olla hyvä ja oikea vaihtoehto, jossakin tilanteessa. Jospa silti muistaisin, että tunteet ja ajatukset ovat kuin pilviä, jotka leijailee taivaalla. Jos ne saavat vapauden tehdä niin. Jos.
maanantai 3. marraskuuta 2014
Arvoja tarkistamassa
Mitä suurempi mahdollisuus ihmisellä on saada arvostusta ulkoapäin,
(materiaalinen pääoma, asema, koulutus, läheisten ihmisten ihailu ja kannustus),
sitä helpompi hänen on huijata itseään olevansa arvokas,
juuri noiden edellämainittujen asioiden vuoksi.
Milaisia asioita pidän tärkeinä? Milaisia asioita arvostan? Miksi? Maikki on joutunut päivittämään omia arvojaan useasti. Nuorena äitinä arvostin erilaisia asioita kuin nyt vanhempana. Miksi? Maikki on huomannut ja huomaa vieläkin petkuttavansa itseään. Mitä enemmän ja pontevammin hän hakee arvostusta toisen ihmisen kautta, sitä suuremmalla todennäköisyydellä hän ei näe itseään , juuri sellaisenaan, arvokkaana.
Kuitenkin. Ihminen kaipaa hyväksyntää. Herää kysymys, mistäpä hän sitä saa, jos ei toiselta ihmiseltä? Puhuuko Maikki nyt sitten eri asioista? Eikö hyväksyntä ole viime kädessä sitä, että kelpaan tällaisena? Eikö se ole sitä, että toinen ihminen näkee sinut heikkona ja pitää sinusta kuitenkin?
Olen lukenut, että meillä ihmisillä on kaikilla sataprosenttinen ihmisarvo. Eli tuo ostarin pussia pyörän sarvessaan kiikuttava juoppo, tiilenpäitä laskeva vankilakundi, mustaan liituraitapukuun pukeutunut liikemies, valkotakkinen kirurgi, sairaalan sänkyyn sidottu vanhus tai moniraajavammainen lapsi omaavat jokainen täyden sataprosenttisen ihmisarvon. Luulen, että yksi suurimpia syitä ihmisten pahoinvointiin on peräisin juuri siitä, että emme pysty näkemään kaikkia ihmisiä yhtä arvokkaina ja hyväksyttyinä. Mitä sinun mielessäsi liikkuu, kun näet tuon juopon Lidlin kulmalla hoippumassa?
(materiaalinen pääoma, asema, koulutus, läheisten ihmisten ihailu ja kannustus),
sitä helpompi hänen on huijata itseään olevansa arvokas,
juuri noiden edellämainittujen asioiden vuoksi.
Milaisia asioita pidän tärkeinä? Milaisia asioita arvostan? Miksi? Maikki on joutunut päivittämään omia arvojaan useasti. Nuorena äitinä arvostin erilaisia asioita kuin nyt vanhempana. Miksi? Maikki on huomannut ja huomaa vieläkin petkuttavansa itseään. Mitä enemmän ja pontevammin hän hakee arvostusta toisen ihmisen kautta, sitä suuremmalla todennäköisyydellä hän ei näe itseään , juuri sellaisenaan, arvokkaana.
Kuitenkin. Ihminen kaipaa hyväksyntää. Herää kysymys, mistäpä hän sitä saa, jos ei toiselta ihmiseltä? Puhuuko Maikki nyt sitten eri asioista? Eikö hyväksyntä ole viime kädessä sitä, että kelpaan tällaisena? Eikö se ole sitä, että toinen ihminen näkee sinut heikkona ja pitää sinusta kuitenkin?
Olen lukenut, että meillä ihmisillä on kaikilla sataprosenttinen ihmisarvo. Eli tuo ostarin pussia pyörän sarvessaan kiikuttava juoppo, tiilenpäitä laskeva vankilakundi, mustaan liituraitapukuun pukeutunut liikemies, valkotakkinen kirurgi, sairaalan sänkyyn sidottu vanhus tai moniraajavammainen lapsi omaavat jokainen täyden sataprosenttisen ihmisarvon. Luulen, että yksi suurimpia syitä ihmisten pahoinvointiin on peräisin juuri siitä, että emme pysty näkemään kaikkia ihmisiä yhtä arvokkaina ja hyväksyttyinä. Mitä sinun mielessäsi liikkuu, kun näet tuon juopon Lidlin kulmalla hoippumassa?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)