Myötätuntoinen kehomeditaatio

Tekkeepä metkaa vähän kuin ajelehtia pilven päällä.☺ Eli? Kysymys on siitä hyvästä olosta, kun olen voinut tehdä kehomeditaatioharjoituksen. Noita harjoituksia löytyy netistä roppakaupalla.

Olen tainnut aiemminkin hämmästellä ihmisen kehon ja mielen yhteyttä. Taaskin hämmästelen. Miten paljon voimmekaan saada hyvää mieltä sekä oloa kuuntelemalla kehomme eri kohtien viestiä lempeydellä ja myötätuntoisuudella. Ottamalla kehosta eri kohtia tuohon lämpöisen käden alle tai kuvitteellisen lämpöisen kääreen alle. Saamme suhtautua kipua, kireyttä, kovaakin työtä tekeviä kehon kohtia kohtaan kiitollisuudella.

Uskon, että psyykkeemme näkyy kehossamme. Hoitamalla kehoa hoidamme mieltämme ja päinvastoin. Miksi se sitten on niin vaikeaa ymmärtää? Tai miksi emme sitten aina muista hoitaa kehoamme? Edelleen uskon, että ihmisen pitää saada hyviä kokemuksia ja löytää se oma reitti tutustua omaan kehoonsa. Kukaan toinen ei voi tehdä sitä työtä puolestamme. Tähän liittynee myöskin ruoka, jolla vatsamme täytämme ja liikunta, jolla kehoamme huollamme.

Silti. Toisinaan en muista, että se sokeri ei tee hyvää keholleni. Ihan oikeasti. Tai että sen makuuasennon parempi vaihtoehto voisi olla liikunta. Siksi, ja se juuri kasvattaa minussa armollisuutta itseäni kohtaan. Edelleenkään, minun ei tarvitse olla ihmistä kummempi. Enkä ole, vaikka haluaisinkin. Saan ajelehtia sen pilven päällä. Ja luottaa. Niin kuin tuo pikkupoika. Onnellista.

Eloa puuttuvan palasen kanssa

Siltä se tuntuu. Tämä elämä. Ihan rehellisesti. Toisinaan.

Tiedäthän? Sitten kun. Sitten kun. Sitku. Sitku.

Viinimarjoja poimiessa sen huomasin. Poimin niitä hätäisesti,vilkuillen vielä poimimattomien määrää. Noin paljon vielä. Kerkeänkö kerätä? Keskeyttääkö joku? Paljonko vielä olisi jäljellä?

Voi, pieni Maikki. Oikaiseppa ryhtisi. Hengitäppä syvään. Mitä jos eläisitkin tätä hetkeä? Ottaisitkin rauhassa ja sievästi marjoja käteesi? Kukaan ei vie aikaasi. Sinulla ei ole mihinkään kiire. Huijaat vain itseäsi. Aikaa on yhtä paljon. Aina.

Ihmispolo. Pyöritkö oravanpyörässä? Huomaamatta sitä edes itse. Kuka se tuota pyörää pyörittää? Ihanko minä itse?

Uskallatko? Uskallanko? Hidastaa. Tuntea. Tuntea eläväni puuttuvan palasen kanssa. Voisinko? Elää senkin kanssa.

Mitähän horisen? Ehkä sitä, että voisinko sanoa itselleni seuraavaa: En olekaan niin aikaansaava. En niin tehokas. En niin pätevä. En niin täydellinen. En niin jaksava. En niin hyvä kuin itse haluaisin itseni olevan.

Olenkin vain pieni ihmispoloinen. Joka vetää itse maton itsensä alta. Joka saa elää omien heikkouksiensa kanssa. Puuttuvan puolensa kanssa. Niin kuin vain voi. Vaikka syyttäisikin siitä jotakin muuta. Elämää, toista ihmistä, kohtaloa jne.

Onhan se kiitoksen aihe, että saan olla vain ihminen ja tuntea sen. Alhaalta näkee, niin paljon paremmin.