Kuin heinän korsi

Niin päämäärätietoisena.
Omien suunnitelmien varassa.
Tulevaisuus laadittuna,
ajatuksissa.
Ja kuin heinän korsi.
Ihmisen työ,
ajatukset,
kudelmat,
taittuvi tuulessa.
Kun vahva tuuli puhaltaa,
ukkonen jyrähtää,
salamoi.
Sinä näytät Isä
pienuuteni,
suuruutesi voiman.
Elämän ääriviivat.

Hiljaista.
Minä vain yksinäinen korsi,
päivän paisteiden ja sateiden alla.
Saan olla.
Heilua ja huojua.
Taittua ja tallaantua.
Yhdessä,
muiden korsien kanssa.
Seuranamme;
jykevät kalliot,
koskien pauhu,
linnun laulu,
syysruska.
Elämän ja kuoleman käsikirjoitus.

Hiljaista.
Tarvitsee niin vähäsen.
Tehdä ihmisen.
Kaikki on jo.
Kiitos.


Osaanko pysähtyä ennen kuin minut pysäytetään? Kun ihminen näkee ja kokee elämää ja kuolemaa hän on aina lähempänä itseään ja pienuuttaan. Eikös? Pysähtyneisyyden tilat voivat olla hyvin opettavaisia. Turhaa karsitaan, oleellista lisätään. Ainakin hetkiseksi. Maikki on hyvin kiitollinen siitä, että häntä on pysäytelty aina välillä. Siinä pienenä myttynä Isän sylissä on niin mahdottoman turvallista olla. Saa tuntea itsensä niin pieneksi ja kuitenkin heikkonakin hyväksytyksi juuri sellaisenaan. Silloin saan tuntea, että kaikella on tarkoituksensa. Saan vain luottaa.

Keskeneräinen

Maikki tuntee usein elämässään keskeneräisyyttä. Tiedäthän, mikään tavara ei pysy kauan paikallaan. Mistään ei tunnu tulevan valmista, hallittua kokonaisuutta. Lapsi kasvaa ja kehittyy, on muutoksessa. Lisäksi Maikki tuntee itsensäkin monesti kovin keskeneräiseksi.

Miksi Maikki rupesi tällaista miettimään? Tiedätkö, Maikki on alkanut näkemään hetkittäin siinä jotain hyvin kaunista. Kuin palapeli, jonka palat odottavat levollisina levällään vuoroaan. Voisiko sanoa, että keskeneräisyydessä mennyt ja tuleva kohtaavat hyvin kauniisti, armollisesti? Maikki jotenkin laidasta luulee tajuavansa, että keskeneräisyys ja sen hyväksyminen ovat suuri kiitoksen aihe ihmiselle. Se antaa luvan itselle, että minä saan olla välillä ihan pieni ja heikko, keskeneräinen.

Viime kädessä sitä ei taida kuitenkaan pystyä ihmisenä kuin ihan hetkittäin hyväksymään. Ja näinhän sen tulee ollakin. Ei keskeneräisyyttä voi tuntea, jos luulee olevansa täysi. Kiitos.

"Laita yksi muki koneeseen, äiti."

Huokailin aamusella keittiön siivoa, jolloin tarkkakorvainen 4-vuotias sanoi viisaasti minulle: "Laita ekana muki koneeseen."

Lapset ovat viisaita. Miksi Maikin on välillä niin vaikea elää kulloistakin hetkeä? Hengitellä ja tehdä rauhassa yksi asia kerrallaan? Miksi hänellä on niin usein kiire? Miksi Maikin askeleet ovat päämäärättömiä? Sinnetännetuonne-askeleita.

Luen kirjaa nimeltä Kuuntele itseäsi. Siinä kerrotaan, kuinka tavoitteiden ja osatavoitteiden puuttuminen työssä aiheuttaa stressiä. Kotiäidin työssä näin käy helposti. Olen itse tehnyt itselleni jonkinlaisen listan töistä, jotka pyrin hoitamaan päivittäin. Huomaan, että se parantaa työni mielekkyyttä. Aina en pysy vain listassani ja alan "haahuilemaan". En tiedä haittaako se sinällään? Huomaan kuitenkin, että tavoitteita on hyvä olla ja nehän voivat olla myöskin sellaisia kuin että pidätän itselleni puoli tuntia aikaa päivässä tai huomioin jokaista lasta tänään jotenkin.

Kirja on vasta puolessa välissä,
mutta sisällysluettelosta voin lukea, että liialliseen stressiin vaikuttavat myös seuraavat asiat: Jos emme kuuntele kehomme varoitusmerkkejä. Emme rentoudu säännöllisesti. Asetamme liian suuria vaatimuksia itsellemme- ja muille. Meillä ei ole kokonaiskuvaa työstämme. Emme saa tarpeeksi ravintoa.(jaahas, millaistahan ravintoa?) Otamme liikaa vastuuta. Meidän on vaikea löytää vaihtoehtoja. Luovumme arvoistamme. Tai emme ole löytäneet paikkaa elämässämme.

Palataanpa juttuun, jos jokin noista kohdista uppoaa niin että tunnen haluavani jakaa sen. Toki voin pyynnöstänne tehdä myös lisäreferointia jostakin aiheesta.

Itsetunto ja itseluottamus

Olen keskustellut viime päivinä läheisteni kanssa sanoista itsetunto ja itseluottamus. Netistä löytämäni artikkelin mukaan itseluottamus on karkeasti yhtä kuin tekeminen ja itsetunto taas yhtä kuin mitä ihminen on.

Jäin miettimään, kuinka itse kasvattajana toimin. Vahvistanko lasteni itseluottamusta liiaksikin itsetunnon kustannuksella? Nehän kuitenkin tukevat toisiaan. Eli luottamus itseen antaa myös mahdollisuuden arvostaa itseä. Mutta voiko käydä niin, että ruokin lapsen itseluottamusta ja kasvatan sitä liikaakin kehumalla hänen tekemisiään ja suorituksiaan? (Pahimmassa tapauksessa lapsi kokisi olevansa vain suoritustensa perusteella hyvä ja arvokas.) Ehkä en? Jos vain muistaisin antaa hyvää palautetta ihan muutenkin. Kun olet noin ihana tyttö tai poika, ihan vain siinä sohvalla istuessasi.:)

Kylläpä Maikki voisi pohtia sitäkin, että antaako hän ylipäätään palautetta lapsilleen? Edelleen Maikkia mietityttää, että millainen itsetunto ja itseluottamus sitä sitten itselläni on? Luin vasta netistä artikkelin, jossa kerrottiin, että hyvän itsetunnon omaava toimii ja elää omien arvojensa mukaisesti. Se sai minut tarttumaan kynään. Kun ja jos minä toimin arvojeni mukaisesti ja teen sitä, mitä arvoni ohjaavat tekemään uskon olevani oikealla tiellä. Näyttäisin näin samalla lapsilleni, että arvostan itseäni ja välitän itsestäni oikeasti. Ja sehän olisi hyvä malli!

Ei muuta kuin arvojen mukaista elämää ja päivää minulle ja sinullekin lukija! (Vielä Maikki miettii, että kunpa ne arvot olisivat kirkkaana mielessä, eikä ne ylimääräiset "bussimatkustajat" ajattaisi harhaan.)

Valoa

Kevät.
Tulet niin kirkkaana
pimeyden takaa
Vasta valon nähtyäni,
ymmärrän pimeyden voiman.
Miksi vasta sitten?


Muistaako Maikki niinä pimeinä aikoina ja heikkoina hetkinä valon olemassaolon? Haluaisin muistuttaa itselleni ja samalla sinullekin, että valoa on. Ei olisi pimeyttä, jos ei olisi valoa. Ei valoa, jos ei pimeyttä. Toisinkin voisin sanoa. Minulla on valoni, mutta myös varjoni. Molemmat seuraa minua. En voi päästää niistä irti. Jospa vain osaisin hyväksyä ne. Matkalaisiksi.

Koulun penkillä

Lapseni,
opettajani.
Lempeys;
sinä sen sanoit,
sinä sen opetit.
Se on ainut tie,
sydämestä sydämeen.

Vaikka Maikki on jo aikuinen hän tuntee istuvansa usein koulun penkillä. Sinkkosen sanoin Maikki huomaa, että lapsi etsii hänestä ikäisensä esiin. Hyvä niin. Silti, ajattelen. On suuri mahdollisuus nähdä itsensä peilistä, vaikka se ei todellakaan aina tunnu hyvältä. Oletko sinä joutunut tai saanut katsoa itseäsi peilistä? Mitä sieltä on löytynyt? Onko löytynyt 3-vuotias? Onko löytynyt murrosikäinen? Maikin peilistä on löytynyt monen ikäisiä.

Entä onko joskus löytynyt tuo 3-vuotias ja oletkin päättänyt ottaa hänet syliin? Voi, kun Maikki näkee suuren mahdollisuuden tässä kohdin. Kuinka suuresti voisimmekaan helpottaa itsemme ja läheistemme olotilaa, jos saisimme tutustua sisäisiin lapsiimme! Jos saisimme katsoa sieltä peilistä näkyvää kuvaa lempeästi ja armollisesti. Silitellä ja jutella kuulumisia. Jos ja kun tuo 3-vuotias Maikki saisi tulla kuulluksi, hänestä saattaisi kasvaa hyvinkin vastuullinen aikuinen. Ajattele,  mikä lottopotti! Tuo murrosikäinen on aivan kuin lapiolla kaivamassa minusta ikäistään esiin ja löytääkin vastuullisen aikuisen. Edes joskus. Mitä tuo murrosikäinen saa tuntea? Olevansa hyväksytty kiukkuineen päivineen. Eikös olekin tärkeästä asiasta kyse?