Vähemmän on enemmän

Tiedät, joka elät ruuhkavuosia, että toisinaan mopo meinaa (väkisinkin) karata käsistä. Niin minullakin. Olisi niin monta mukavaa juttua tehtävänä ja niitä ei-mukaviakin. Lisäksi eläminen huomisessa tai eilisessä lisää painotaakkaa tuntuvasti. Unohtuu, että vähemmän on enemmän.


On ihan pakko kertoa, että näin eilen pienen vauvan. Katselin häntä ja heti muistin. Siinä se on. Täydellinen esikuva minulle, elämäni suorittajalle. Kiire lakkasi, kun katselin tuota äitiinsä sokeasti turvaavaa ihmettä. Niin täydellinen, että minunkin, raadollisen sinnetännetuonnesinkoilevan ihmispoloisen, mieli rauhottui.




Lumi
laskee huntunsa
turvaksi puiden ylle.


Liekki
lepattava valoksi,
ihmismielen voimaksi pimeyteen.


Vähän
tarvitsee hän,
joka paljon sai.




Rauhallista joulun aikaa minulle ja sinulle!

Tulkkaajan hommissa

Perheen äitinä saan toimia hyvin vaihtelevissa työtehtävissä. Yksi haastavimpia, mutta myös antoisimpia on mielestäni tulkkaajan työ. Yön hiljaisina tunteina se välähti. Ajatus siitä, että minun tehtävänihän on tulkata, toimia tulkkina.


Hetkinen. Tulkkaajan työtä? Voi, kun osaisinkin ajatella tätä perheen äidin toimea ihan konkreettisena tulkkaajan työnä. Tulkkaajahan vain tulkkaa. Kääntää kieltä. Yksi yhteen. Vähän niin kuin lapioisi hiekkaa kärryyn. Että jotenkin yksinkertaisesti, tietyn kaavan mukaan. Ulkoistaisin siis itseni ja katselisin sivusta, kun Maikki toimii. Tulkkaa siis, ymmärrettävälle kielelle. Ei pitäisi olla kovin vaikeaa, kun vain kielen osaa.


Juu. No, onhan se tietty hankalaa. Mutta tuon älynvälähdyksen tarkoitus oli kai kertoa minulle jotakin. Että hei Maikki, anna mennä vaan. Nyt on oikea suunta. Aika useasti sitä nykyään huomaa tulkkaavansa. Ja se se on hieno tunne! Tiiäthän, lapsen kiukku, hektiset tilanteet tai vaikkapa kenen tahansa kanssakulkijan tunteita herättävät sanat. Nehän voi tulkata. Tulkata! Heureka! Ei minun tarvitse ottaa niitä itseeni. Saatikka vihastua vihastuneelle. Ei ole mikään pakko! Huhhelihei!


Tästä tulkkaajan hommasta voisi kirjoittaa pitkästikin. Ehkä toisella kertaa. Nyt täytyy tulkata hetken aikaa itseä, että voi tehdä sitä kohta koulusta saapuville. Tulkkausiloa kaikille äideille ja ihan jokaiselle lukijalle! :) (Ja toivotaan, että niitä tulkkeja löytyisi meidän tulkkina toimivienkin ympäriltä. Eihän sitä aina jaksa! Eikä tarvitsekaan.)

Pettymyksen sietokyky

Olen lukenut mediasta, että ihmisten pettymysten sietokyky on heikompi nykyään kuin ennen. (Liekö tieteellistä tutkimusta tehty asiasta?) Jossakin pohdittiin, että eivätkö vanhemmat aseta enää lapsilleen rajoja. Minusta näitä on hyvä miettiä. (Voisi miettiä myös, uskaltavatko nykyajan lapset ilmaista tunteensa vapaammin ja ovatko he oppineet, miten noita tunteita käsitellään? Kätkettiinkö tunteet ennen ns.pelon taakse?)


Itse pohtisin myös, mitä ja millaista tuo rajojen asettaminen parhaimmillaan voisi olla. Olen ruohonjuuritasolla pähkäillyt tuota asiaa omien ja muidenkin lasten kohdalla. Ajattelen, että rajojen asettaminen "kauneimmillaan" olisi sitä, että vanhempi ohjaa ja avustaa lasta toimimaan omien tunteiden kanssa. Vanhempi ei luonnollisestikaan voisi hyväksyä huonoa käytöstä. Hän kuitenkin sanoittaisi ja ymmärtäisi lapsen tunteita. Yhdessä voitaisiin miettiä vaihtoehtoista toimintamallia vihastuttavan tilanteen varalle. Opettelua täytyisi vain jatkaa maltillisesti, vaikka tulosta ei heti tulisikaan. Tavoiteltavaa?


Mielestäni lasten kanssa eläminen on aika vaativaa. Lapsethan kaivavat vanhemmasta ikäisensä esiin. Olisi aika helppoa vain toimia jyräävänä auktoriteettina tai välinpitämättömänä. Tai sitten ei. ;)


Taidan pyöriä samaa rataa näiden postausteni kanssa. Mutta taas tulen samaan ajatukseen siitä, että tunteet ja niiden kanssa elo vaikuttavat ihmisen hyvinvointiin. Mitä mieltä sinä olet? Rangaistuksia, uhkailua ja lahjontaa? Mikähän siihen pettymyksen tunteeseen auttaisi? (Tai pettymyksen tunteen sietämiseen.) Auttaisiko pettymys-nimisen tunteen ottaminen tuohon lähelle, syliin? Olehan siinä ja mitähän asiaa sulla olikaan? - Vieläkö tekee mieli tirvaista? ;)

Metsään, metsään!

Metsä,
Luojan syli.
Avoin, yön kyynelille.


Olen lukenut lehdistä ja netistä siitä, kuinka luonto rauhoittaa levotonta ihmismieltä. Asiasta on tehty ihan tutkimustakin. Syke ja verenpaine laskevat, lihasjännitys ja stressihormonien määrä vähenee. Mieliala kohenee 20 minuutissa ja jo toipuminen alkaa viidessä minuutissa. Ajatella!


Itselläni on jonkin verran kokemusta tuosta luonnon omasta lääkkeestä, mutta enempikin voisin hyödyntää sitä. Huomaan, että luonnossa liikkuminen on opeteltavissa oleva asia. Kun sen tarjoamaa hyvää oloa saa kerran maistaa, niin tietää, mitä sieltä on mahdollista saada. Noin niinku vinkkinä.;-)


Ja ne tunteet. Juurikin metsässä ne saavat virrata vapaasti! Aaah ja kiitos.

Oravanpyörässä

Olipa kerran mies. Ahkera ja kiireinen, toimissaan. Tärkeän oloinen. Vimmatusti hän hämmensikin, keitostaan. Välillä hikeä,  paidanhelmaan pyyhkien.


Pyörä, mikä pyörä. Oravako sitä pyöritti? Kainalot hiessä. Päämäärä selvänä. "Elämän tarkoitus, ei ole ikävän karkoitus."


Samaa keittoa. Aamua iltaa. Iltaa aamua. Tuttua ja turvallista. Hampaat irvessä. Pakko, mikä pakko. "Jaksaa, jaksaa. Elämä on lainaa, kohta olet vainaa."


Toisinaan ukkoa harmitti. Harmitti, niin vietävästi. Kun naapurin mahakas herra laiskotteli. Nautti elämästään. Mokomakin, liekö yhteiskunnan elätti? Käväisi vain työmaalla. Pirssillään. Illat kalasteli ja savusteli, saalistaan. Vihelteli kulkiessaan. Pihakiikussa kiikutteli, ruhoaan.


Mies eikä mikään. Joka ei kaadu saappaat jalassa. Niin hän oli oppinut. Ja oppi oli syvään juurtunut. Hän, historiansa vanki.


Niin kaatui mies, miehenä. Saapikkaat jalassa. Lakkasi pyörä pyörimästä, ukko itseään jahtaamasta.


P.S. Tässä yksi harjoitus luovan kirjoittamisen kurssilta. Niin vaikeaa, mutta hauskaa kokeilla jotain ihan uutta. (Tämä pakinan tekele.)

Päivänpaistetta

Että on ihmisen hyvä olla, kun häntä muistetaan. Merkkipäivää viettäessäni olen saanut paljon onnitteluja ja muistamisia. Olen otettu. Tuntuu hyvälle!


Mieleeni tuli ajatus. Ehkä aika yksinkertainen, mutta jotenkin niin mullistava, että sen toistaminen ja muistaminen yhä uudelleen tekee ihmeitä. Tarvitsen huomioimista ja hyväksyntää. Sinäkin tarvitset. Presidenttikin tarvitsee. Pultsari tarvitsee. Siivooja tarvitsee. Pieni lapsi tarvitsee. Iso lapsi tarvitsee. Vanhus tarvitsee. Syrjäytynyt tarvitsee. Uraohjus tarvitsee. Pappi tarvitsee. Kaikki. Me kaikki tarvitsemme.


Mitä jos pitäisimme ohjenuoranamme ajatusta; "Jokainen ihminen tarvitsee hyväksyntää."? Onko paha? Onko liian vaikea ajatus? Ehkä. Ihmismielelle. Mutta. Jos edes teoriassa, huoneen tauluna? Muistolauseena?


Huomaan, että tuo raamatun kaksoiskäskyäkin muistuttava ohjenuora pitää suuren viisauden sisällään. Huomaan myös, että ihminen on hyvin pieni ja avuton kaikessa ihmeellisyydessäänkin.

Minä jännitän

Minä jännitän tiettyjä asioita. Arvelen, että minulla on kohtalotovereita tässäkin Suomen maassa. Toki kaikki eivät varmasti jännitä samoja asioita kuin minä. Eikä kaikkien tarvitse jännittää, koska he välttelevät asioita, jotka jännittävät. Eikä kaikkien tarvitse tai eivät saa ehkä mahdollisuutta kokea sellaisia tunteita. Pitävät ne ehkä mieluummin itseltäänkin piilossa. Ehkä meistä joku onnellinen on saanut myöskin tutustua jännityksen taakse kätkeytyviin tunteisiin niin hyvin, etteivät ne enää vaivaa.

Olen lukenut kirjaa nimeltä Jännittäjän kirja ja oppinut uusia asioita. Se, miksi rupesin jännitys -nimisestä tunteesta kirjoittamaan liittyy tuon kirjan antiin. Meinaan jännityksen salailu kuulema lisää vain jännitystä eikä ainakaan poista sitä. Kuulema itse jännittäviin paikkoihin tai pelottaviin asioihin tarttuminen ei sinällään helpota jännitystä vaan se, että pystyn kokemaan ne tunteet, jotka itse herätän esim. kanssakuulijassa tai kanssanäkijässä, kun kerron tai paljastan häpeällisen jännitykseni. Silloin joudun kohtaamaan mahdollisesti arvostelua, väheksyntää, mitätöintiä, ehkä myötätunnon lisäksi. Eli juurikin sellaisia tunteita, joita oikeastaan pelkään ja siksi jännitän.

Kirjasta jäi mieleeni myös se, että jännitys ja ahdistus juontaa kuulema juurensa keskeneräisistä asioista alitajunnassamme. Eli jotain on jäänyt ns.kesken. Tilanteita, joissa jokin tunne ei ole saanut lupaa tai tarve täyttymystä. (Useinmiten kuulema lapsuudessa tai nuoruudessa.) Aika loogista. Niitä itkuja ja vihoja täytyisi vain saada tuntea ja kokea sekä täyttymättömiä tarpeita kokea, ettei meiltä kuluisi energiaa niiden piilottamiseen.

Lukemani kirja antaa ymmärtää, että ihminen kestää yllättävänkin monenlaisia kokemuksia, jos hänen ei tarvitse koko ajan tehdä ns.töitä sen eteen, ettei alitajunnasta vain pääse läpi inhottavia tunteita tietoisuuteen.  Noita "tunteiden piilottamistöitä" voivat olla esimerkiksi jatkuva työnteko, harrastaminen, musiikin kuuntelu ja yleinen levottomuus. Ja kuulema ihmisellä on aikoja, jolloin nuo alitajunnasta nousevat asiat tykkäävät kurkotella tietoisuuteen. Esim. kriisitilanteissa, elämän muutostilanteissa ja ihan arkisissa PMS-oireissakin, kun kehon hormonit heittelevät. Etteikö muka enää niidenkään syyksi voi laittaa?;) Niinkö?


P.S. Ja herätti muuten tämän kirjoittaminen minussakin vähän ovelia tunteita, vaikka en edes kuule tänne asti arvostelua. 

Haavoittuvuus yhtä kuin rohkeus

Elämän hauraus,
rosoisuus.
Ohut kalvo veden pinnalla.
Tuulen henkäys,
ihminen.


Jostain luin tai kuulin, että haavoittuvaisuus tai sen tunteminen ja kokeminen ovat rohkeutta. Ehkä sitä ei niin haluttaisi ihmisen mieltää. Ehkäpä kuitenkin kokemukset juuri haavoittuvaisuudesta voivat nostattaa ihmisessä rohkeutta tehdä erilaisia, itselle uusia asioita.


Olen ollut huomaavinani, että ihmiset nykyään puhuvat ja kertovat vapaammin omista "heikkouksistaan". Laitoin tuon heikkous-sanan lainausmerkkeihin. Miksi? Ajattelen, että nähtyään tuon "heikkouden" taakse, ihminen ei välttämättä mielläkään sitä heikkoudeksi. Se on ehkä ominaisuus, tunne, uskomus tai mitä vaan. Sellainen asia, johon tutustumalla ja jonka avulla saattaakin löytää itsestään ihan uusia puolia.


Tai, ehkä se heikkous, rosoisuus, jotenkin näyttäytyy niin kauniina ja tarpeellisena osana ihmisyyttä, ettei ihminen hennokaan pitää sitä ns. negatiivisena. Annetaanko, uskalletaanko, antaa sen näkyä?

Viestintää

Ihminen,
peili toiselle.


Kulkee ohitse,
kohti.
Varpaille.
Karkuun.


On vaiti.
Puhuu.
Kuuntelee,
vaiko ajattelee omiaan?


Hymyilee.
Luottaa.
On hapan,
huolissaanko?
Ehkä epävarma.


Pukeutuu siististi.
Solmii hätäisen nutturan.


Viestittää yhtä kaikki,
halusi tai ei.
Viestin vastaanottaja
tulkkaa,
halusin tai en.


Tulipa tällainen pohdinta mieleen käydessäni tilaisuudessa, jossa tapasin monta vierasta ihmistä. Kuulema herkästi yli 70% viestinnästä ihmisten välillä tapahtuu nonverbaalisesti eli muuten kuin sanoin.


Mistähän viestittämämme kertoo? Arvelen, että viestinnällä haemme tasapainoa, tai hyväksyntää toiselta ihmiseltä. (Teoriassako itseltä?) Ja eikö ne tunteet sieltä pilkistelekin taas? Minä ainakin tunsin oman jännitykseni ihan kehossani tuossa uudessa tilanteessa, jossa en tuntenut ketään muuta ihmistä. Luulen, että viestitin omalla kehon asennolla, haluamattani, omaa fiilistäni. Niin, mistäpä minä sen voin tietää, kuinka vastaanottaja viestini tulkkasi.;)


Tuli vaan mieleen, että eipä se ihme, jos toisinaan kommunikointi ihmisten välillä ontuu. On siinä siksi monta vaihetta, ennenkö todellinen viesti edes teoreettisesti voi saapua vastaanottajalle. Mielenkiintoista.

Hirviästipä sinä yrität, Maikki!

Sain viettää viikonlopun lomaillen kauniissa Syötteen vaaramaisemissa yhdessä mieheni kanssa. Oliko tosiaan (vasta) sunnuntai, kun nuo otsikon mukaiset sanat putkahtivat mieleeni? Hirviästipä sinä yrität, Maikki! Pääasia kai, että sieltä se kuitenkin löytyi? -- Sellainen hyväntahtoinen, ymmärtävä puhe itseäni kohtaan.


Ehkä voisin vähän kuvailla, miten minulle merkityksellistä äänenpainoa käytin nuo sanat lausuessani. Tai millaisen merkityksen itse niille annoin. Kuulin, että nuo sanat lausuisi joku lempeä, ymmärtävä ihminen, jonka tarkoitus on myötäelää kanssani. Hän kertoi minulle totuuden. Ei lyönyt leimaa minuun tai syyllistänyt minua. Olipa se hyvä keino kohdata minut. Nuo sanat sulattivat minut. Pysäyttivät. Huomasin suorittavani elämää. En oikein elänyt. Tuo ääni ja nuo sanat koin selkään taputteluna ja silityksenä. Niillä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, olinko tehnyt hyvin tai huonosti. Juuri siksi ne antoivat minulle mahdollisuuden nähdä itseni myötätuntoa tuntien. Miltä kuulostaa? Aika tsuumattunahan nyt katselen noita muutamia sanoja. (Ehkä se ei ole paha asia, vaikka en ole ihan noin syvälle ruukannut katsellakaan.)


Miksi tuollaisesta muutaman sanan ajatuksesta rupesin kirjoittamaan? Maikki sai kokea, miltä ihan kehossakin fyysisesti tuntuu, kun hän sai kuulla nuo myötätuntoiset sanat. (Hartiat laskeutuivat, hengitys syveni, mieli rauhoittui.) Nii-in. Parin päivän rentoutumisen se näköjään otti. Että hoksasin, kuinka paljon yritän. Enkä tarkoita nyt vain tekemistä ja näkyviä aikaansaannoksia. Tarkoitan enemmänkin sitä, että kovastipa yritän "säätää" ja hallita kulkuani. Siloitella tietä, mukamas.


Aina sitä oppii. Himppusen verran. Kuinka se sun laita on? Yritäkkö nää? Miten hirviästi? :)

Menestystäkö metsästämässä?

Kirjastossa käydessä käsiini osui kirja nimeltä Onnistumisen aakkoset. Jäin miettimään otsikkoa. Otanko vai jätänkö? Otin kuitenkin. Olen positiivisesti yllättynyt kirjan annista kohdallani. Vaikka alkutaipaleella vasta olenkin.


Sivulla 25 käsketään jatkamaan seuraavia lauseita:
1. Mielestäni menestyneitä ihmisiä ovat...
2.Tunnen onnistuneeni, jos...
3. Henkilökohtaiset menestyksen symbolini ovat..
4. Tunnen itseni menestyneeksi silloin, kun...
5. Jos kirjoittaisin parhaimman mahdollisen muistokirjoituksen itsestäni se kuuluisi näin...


Maltatko vastata noihin? Ehkä kannattaisi. Maikki otti ja kirjoitti paperille vastaukset. Seuraavana päivänä muutti ja lisäsi.


Maikki ounastelee, että menestys ja miksi sen mieltää, liittyvät jälleen arvoihin. Ehkä noita kysymyksiä kannattaisi miettiä, että tietäisi minkä eteen sitä raataa vaikkapa ylitöitä.Tai vaatii ehkä itseltään muutoin kohtuuttomuutta. Tai että ylipäätään tietää, millaisia asioita kannattaa tehdä elämässä. Voipi käydä pian niin, ettei onnellisuus kasvakaan sen uuden auton tai vallan lisääntymisen myötä. Toki voihan se kasvaakin, jos se on todella menestykseni mittari. Maikki kuulee tässä kohdin jälleen moniakin ääniä. Kuuletko sinä? Vanhempien, opettajien, median, yhteiskunnan normien?


Maikki miettii. Tunnen onnistuneeni, jos kykenen tekemään asioita ja valintoja kuunnellen sydämeni ääntä ja kyetessäni elämään arvojeni mukaisesti. Nii-in. Hyvin vähän tarvitsen. Kiitos.

Mitä sulle kuuluu?

Eipä Maikilla ole juuri enempää. Sitä vaan, että kuinka usein kysymme tuon kysymyksen läheiseltä tai tuttavaltamme? Miltä se tuntuu, kun joku oikeasti kysyy, että mitä sinulle kuuluu? Ihan niin kuin rauhassa ja odottaen, että mitä kanssakulkija kertoo.


Onko tuo kysymys liian vaikea lausuttavaksi tai vastattavaksi? Rohkenenko vastata, mitä minulle oikeasti kuuluu? Riippuuko kysyjästä, mitä vastaan? Jos kerronkin, että huonoa kuuluu, mitä sitten tapahtuu? Osaako/pystyykö läheinen ottamaan vastaan kuulemansa? Osaanko minä? Uskallanko minä?


Maikki iloitsee, kun kaveri kertoo oikeasti, mitä hänelle kuuluu. Sitähän voi itsekin kertoa sen jälkeen, mitä minulle kuuluu. Huomaankin, ettei mitään ihmeellistä tapahtunutkaan, vaikka kerroin inhottavista tunteista, surusta, vihasta, pelosta tai asioista, joihin noita tunteita liittyy. Eihän missään asioissa ole itsessään pelättävää tai hävettävää. Mutta ne tunteet. Niitä kun on mokoma (ehkä?) oppinut piilottelemaan ikänsä, niin eihän ne suostu yhteistyöhön ihan helposti.


Voi, sinä pelkoni. Voi, sinä vihani. Voi, sinä syyllisyyteni. Voi, sinä häpeäni. Voi, sinä kateuteni. Voi, sinä ylpeyteni. Tulkaapa muruset ja kertokaa. Kertokaa, mitä teillä on asiaa.


Maikki jo ymmärtää laidasta, että asiaahan teillä on. Sieltä tunnistetun tunteen takaa nousee ehkä toinen tunne ja sieltä tarve. Tarve. Sellainen tarve, jota en ehkä lapsena saanut täytettyä tai nyt en saa täytettyä. Läheisyyden tarve. Turvallisuuden tarve. Varmuuden tarve. Itsensä toteuttamisen tarve. Itsensä huolehtimisen tarve. Mitä kaikkia niitä voisi ollakaan? Tarpeita kuitenkin, joiden täyttämiseen olen löytänyt, mitä kummallisempia lääkkeitä. Esimerkiksi tuota suklaata. (On se niin hyvää!)


Helposti ajattelen. Helposti ajattelet. Mitä sitä miettimään. Mitä sitä tuntemaan. Menee vaan tunteiluksi koko homma. Höpöhöpöhommaa.


Maikki se vaan höpöttelee. Maikki aivan hitusen ymmärtää. Ymmärtää sen, mitä on lukenut ja kokenut. Tunteet vie niin kauan meitä, kun me annamme niiden viedä meitä. Eli. Tunteet ohjaa niin kauan käyttäytymistämme, kun annamme niiden ohjata sitä. Toinen vaihtoehto on tutustua noihin tunteisiin, nimetä ne ja tuntea ne. Ottaa ne ihan tuohon näytille. Vaikka pikkuisen kerrallaan. Jutellen niille. Luottaen Luojan luomaan hienoon kehoomme ja psyykkeeseemme. (Aijai, kipeää saattaa käydä. Lohduttaako ajatus, etteivät tunteet itsessään tee mitään meille? Ja apulaistakin kannattaa käyttää, jos tuntuu liian työläältä.) Hokkuspokkus. Ja minä vienkin tunteita eikä ne minua. Höpöhöpöhommaa. Ko-?


Joo, eihän se mene niin kuin Strömssöössä. Menee kuitenkin. Ja sehän se juttu onkin. Kun valmista ei tule joka tapauksessa. Voin siis olla tunteva, epäonnistuva ja heikko. Luvan kanssa. Huomattavasti helpompaa, nääs.

Kohtaamisia

Eräs ystäväni sanoi, että itsensä toteuttaminen tai luovuuden tiellä kulkeminen perustuu kohtaamisiin. Tai ehkä hän tarkoitti sitä, vaikka ei juuri noin sanonutkaan. Jäin miettimään. Kyllä se niin taitaa olla.


Miettiikö Maikki koskaan, että hänen päivänsä täyttyy kohtaamisista? Miettiikö hän, mitä nuo kohtaamiset merkitsevät hänelle? Miettiikö hän, että juuri hänen tai hänen kohtaaminen voi olla todella merkittävä asia hänelle itselleen?


Olen huomannut, että "rohkea" ihmisen kohtaaminen saattaa antaa minulle paljon uutta. Niin, vaikkapa neuvolatädin kohtaaminen voi olla ja on muutakin kuin pituuspainopäänympäryskäppyröiden läpikäyntiä. Opettajan kohtaaminen voi olla ja on paljon muutakin kuin numeroita.


Ajattelen, että kohtaaminen on aina suuri mahdollisuus. Voin löytää itsestäni jotain piilossa olevaa toisen ihmisen kautta. Ainahan en jaksa uskoa niin. Esimerkiksi ärtymystä herättävät kohtaamiset voivat tuntua niin epämiellyttäviltä, että en välttämättä halua ajatella niiden mahdollistavan kasvua itsessäni.


Mikä sitten estää kohtaamasta? Tuhannen taalan kysymys. Mutta paljon voin tehdä itsekin asian eteen. Vai voinko? Haluanko? Kohtaaminenhan se on aina, kohtaamattomuuskin. Mielenkiintoista. Kohtaamisiin!

Luottamus

2-vuotias uninen pörröpää kävelee aamulla suoraan syliin. Joka aamu. Hän luottaa, että otan hänet syliin. Mitä minussa tapahtuu, kun minuun luotetaan täysin? Kun minuun uskotaan. -Otan lapsen syliin. Tietysti. Epäröimättä.


Missä vaiheessa luottamus ihmiseen alkaa horjua? Kokemusten myötä? Luotanko minä toiseen ihmiseen? Olenko itse luottamuksen arvoinen tai luotettava? Mistä tiedän, että joku toinen ihminen ei ole luotettava tai on luotettava?


Maikki haluaa luottaa ihmiseen. Haluan uskoa ihmiseen. Ajattelen, että jokainen ihminen ansaitsisi kokea luottamusta tai kokea olevansa luottamuksen arvoinen. Kyllä. Hänkin, joka on juuri minun luottamukseni pettänyt. Juurikin hän.


Huomaan, että luotettavalla ja luotetulla saattaa olla jokin yhteys. Mielenkiintoista. Onko "ei-luottavalla" ja epäluotettavallakin? Ehkä ei kannata yleistää. Asia riippuu niin monesta tekijästä. Esimerkiksi asianomaisten suhteesta.


Lisääkö luottamus luottamusta? Ruokkiiko epäluottamus epäluottamusta? Onko minuun luotettu? Kärsinkö luottamuspulasta? Mistä epäluuloni toista ihmistä kohtaan kumpuaa?
Niin. Ehkä en voi luottaa sataprosenttisesti ihmiseen koskaan. Olen ihminen. Niin kuin hänkin. Oikeastaan en voi muuta kuin luottaa. Että voin luottaa.

Ymmärretty

Maikki miettii sitä, miten tärkeää olisi tulla ymmärretyksi. Siihen ei tarvita aina edes sanoja. Riittääkö halaus, kosketus tai ymmärtävä katse?


Olenko itse tullut ymmärretyksi? Mistä voin huomata, että tulin ymmärretyksi?


Tiedän, että kullakin ihmisellä on oma karttansa, sabluunansa, jonka avulla hän matkaansa taittaa. Noiden karttojen erilaisuuden vuoksi on vaikea ymmärtä toista ihmistä.


On siis vaikea ymmärtää, jos ei ymmärrä. Mitä tehdä, jos haluttaisi kuitenkin ymmärtää? Haluttaakokaan? Ehkä kannattaisi kysyä, haluanko ymmärtää itseäni? Uskallanko ymmärtää itseäni? Joudunko kohtaamaan tunteita, joita olen ehkä padonnut vuosikausia?Saattaa pelkonallerukka olla aika litassa, jos olen sitä kauan piilotellut. Ehkä vihanallekin on tullut painettua samassa rytäkässä piiloon. Aijai, on siinä tullut selkäkin kipeäksi kannatellessa pelkonallea ja vihanallea paidan alla. Ettei kukaan vain näkisi. Etten itsekään näkisi.


Miten helppoa se olikaan lapsena? Oliko silloinkaan?Ihastelin tytärtäni, joka sanoi, että kiukuttaa ja mua saa kiukuttaa. Kyllä. Sua saa kiukuttaa. Kun kiukkunalle kertoi asiansa, sai roikkua vapaana tuossa paidan helmassa, ei siitä ollutkaan mitään haittaa. Toimikin mokoma apuna. Rakas vihanalle! Kuulostaa helpolta. Miten se olikaan? Ymmärtäkseen toista ihmistä, täytyy ensin ymmärtää itseään. Selvää kuin pläkki, ai jaa.

Kutsumus

Kutsumus. Aika hassu sana. Mutta hyvin kuvaava, ajattelen. Tässä taannoin joku vuosi sitten osallistuin harrastusfiiliksellä Oulu- lehden järjestämään kirjoituskilpailuun "Oululainen onni", seuraavalla tarinalla. (Näemmä toisinaan sitä on itsensä kanssa vähemmän "solmussa" ( ;) ) ja voi nähdä näin kirkkaammin oman kutsumuksensa.)


Herään puolivuotiaan pikku-ukkelin kälätykseen. Kello näyttää 5.30. Avatessani silmät poika aivan innostuu. Suupielet leviävät korviin.


Takkia, lakkia, pipoa. Luistimet, jumppavaatteet, kerhoeväät. Reppu
on hukassa. Jumppatie 9:ssä käy sutina. Kuusi lasta on lähdössä kouluun ja kaksi kerhoon. Yksi palaa takaisin, pyörä suttaa tyhjää. Itkukin on päästä, en ehdi kouluun.


Oi, kun tuttu sutina. Minä siinä mukana, liki nelikymppinen perheen äiti, Maire nimeltäni. Tänään on se aamu, jota kutsun mahdollisuudekseni. Suureksi mahdollisuudeksi. Olen aamuihminen, mikä tarkoittaa, että olen aamulla parhaimmillani.


Se kutkuttava hyvänolon tunne. Minä klaaraan tämän. Olen oppinut jotain. Olen harjoitellut ja hetkittäin saan kokea onnistumisen tunteita. Niin, eikä tarvitse edes hikoilla. Se on sitä, kun kutsumuksen kellot soivat ja minä vain kuuntelen.


Kutsumukseni. On yhtä kuin unelmani. Elän sitä tänään. Olemalla minä. Nauramalla rehevän naurun, kun on sen aika. Itkemällä itkun, kun on sen aika.


Kutsumukseni. On yhtä kuin kynä ja paperi. Kirjapino. Lapsen kiukku. Oma pelko. Haavan hoito. Se on sitä, mitä edessäni näen. Ja minä vain kuuntelen, alati.


Kutsumukseni. On itku, nauru, viha, rakkaus, pelko. Nuo tunteet menee ja tulee. Ovet paukkuu, raikuu nauru. Jostain kuuluu laulu.


Kutsumukseni. On luottamista. On toivoa. On uskoa. Heittäytymistä. Epämukavuusalueella liikkumista. Syleilyä. Kokemusta siitä, että minulla on jo kaikki. Minulta ei mitään puutu.


nimimerkillä,
onnenhipaisema

Samettisen pehmeää hiekkaa

Sain mahdollisuuden kävellä viikonvaihteessa meren rannalla tuntikaupalla. Ensin ajattelin pitää jalat "puhtaina" ja pysyä kuivalla hiekalla.(Mitä? Silkkaa aikuisen kaavoihin kangistunutta ajattelua!) Seurasin kaksivuotiasta, joka kävi tekemässä mutkia matalaan veteen. Hän nautti ilmiselvästi. Muutinkin mieltä ja otin hänestä mallia. Pian juoksentelimme ja kävelimme isolla porukalla rantahiekkaa pitkin.


Jos olet kokenut, tiedät mistä puhun. Tuo hiekka on hyvin erilaista eri kohdin. Paitsi että nautimme kuivasta täysin sileästä hiekasta, löysimme "löllyävää" hiekkaa, samettisen pehmeää hiekkaa, vähän tiiviimpää hiekkaa jne.


Se samettinen hiekka. Oli päästä itku. Kinesteettisena eli tunneherkkänä ihmisenä sain lähes kylmiä väreitä, kun kävelin hitaasti tuossa sametin pehmeässä hiekassa. Aijai! Hiekka, jossa lämmin vesi seisoi, antoi juuri sopivasti myöten jalkani alla. Pistin merkille, että kiirehtiessä en olisi sitä aistinut.


Maikki on vähän höpsö. Hän ei voinut olla vertaamatta tuota kävelyä elämään. Että miten monta kertaa kuljenkin aivan liian nopeasti. Tunnustelematta. Aistimatta. Antamatta edes mahdollisuutta itselleni aistia. Tehden liian montaa asiaa yhtäaikaa ja edellistä tehdessä jo eläen seuraavaa. Hienoa, että aina on mahdollisuus oppia lisää.


Ja saattaapi muuten hiekka kuin hiekka soljua sopivaa vauhtia varpaiden välistä, kun ei pidä kiirettä. Nii-in. Ne elämässä eteen ilmestyvät esteetkään eivät tunnu ehkä ylitsepääsemättömiltä, kun muistaa antaa itselleen aikaa ja armoa.

Helou!

Tyttö oli saanut uuden opettajan, joka oli kuulema tosi hyvä ja jännä. Jutustellessa tytön kanssa ilmeni, että opettaja oli erilainen kuin opettajat yleensä. Hän oli mm. sanonut, että luokassa voi istua, seistä tai maata. Luokan perällä on kuulema nurkkaus sitä varten, että sinne voi mennä venyttelemään ja verryttelemään tarvittaessa. Mielenkiintoni heräsi. Olisiko lapseni saanut rohkean opettajan, joka uskaltaa olla oma itsensä? Hän oli kuulema sanonut, että hän on kuitenkin se, joka määrää. Kuulostaa lupaavalta.

Miksi rupesin tällaista asiaa kertomaan? Kyseisen opettajan esimerkki sai minut tarttumaan "kynään". Olen hieman arkaillut jatkaa tätä blogia, aikaakaan ei ole muka oikein löytynyt. Nyt kuitenkin rupesin välittömästi toimimaan, jottei arkuus kerkeisi iskeä.

Mikä Maikkia arastuttaa? Mikä sinua arastuttaisi kirjoittaa vaikkapa blogia? Huomaan, että löydän moniakin syitä, miksi voisin unohtaa tämän. Ehkä kaikki palaute, mitä olen kuullut, ylipäätään blogien kirjoittajista, ei ole kovin mairittelevaa. Julkinen postaus ylipäätään vähän arastuttaa. Meneekö tässä maine ja kunnia? Saattahan niinkin käydä.

Muistan lukeneeni, että arvoa ei voi menettää kuin (periaatteessa) omissa silmissään. Se saa minut uskomaan, että voin jatkaa tätä harrastusta, ainakin toistaiseksi. Minun arvoasteikolla nämä tunneasiat ovat hyvin tärkeässä asemassa. Olen kokenut, että tämän tyyppiset asiat vaikuttavat omaan hyviinvointiini ja samalla myös lähipiirini hyvinvointiin. Miksi siis en jatkaisi intohimoni parissa?

Pikkulapsi sanoo sisälläni, että tee sitä, mitä rakastat. Haluttaa kuunnella häntä. Vähän pelottavistakin tunteista ja ajatuksista, mitä tämä herättää, huolimatta. Samalla rohkenen rohkaista sinuakin uskomaan unelmiisi. Menemään sitä kohti, mikä tuntuu hyvältä. En voi etukäteen tietää, mihin se johtaa. Se ei olekaan pääasia. Vaan matka. Tai ne maisemat, siinä matkan varrella. Tekisi mieli sanoa taas, ja sanonkin. Kiitos.

Kesän ihanuus

Lintuset laulavaiset.
Havisevat lehtipuut.
Poutapilvet,
jätskisuut.
Naurattaa.
Mielikin vapautuu.


Toivotan läsnoloa ja hyväksyntää itselle ja kanssakulkijoilleni kesän rientoihin!


P.S.Katsellaanko ja ihastellaanko vaikkapa taivaan lintuja? Nehän aloittavat ja päättävät päivänsä laulaen. Eivätkä huomisen huolia kanna.

Anna tyytyväisyyttä

Aamulla ihaillessani luonnon kauneutta mieleeni tuli ajatus: Anna tyytyväisyyttä! Tuo ajatus ei tullut automaatiolla päähäni. Ensin päähäni nousi tyytymättömiä ajatuksia. Näin edessäni vain kohtia, joihin en ollut tyytyväinen. Tekemättömät työt, lenksuttavan kaapin oven, oman riittämättömyyden ja sekamelskan (muka) vähän joka paikassa.


Onkohan se vähän niin, että vaikka saisi tehtyä ja päteä kuinka paljon tahansa elämässä ja ei löydä tuota tyytyväisyyden tunnetta, sitä vain pakenee omaa onneaan?


Maikin sisälle alkaa hiipiä sellainen ajatus, että ne "vastukset" taitavat sittenkin tasapainottaa minua. Ne eivät viekään pois minulta mahdollisuuksia vaan auttavat pysähtymään ja näkemään, mistä kaikesta voinkin olla kiitollinen.


Mutta jos vielä palaan noihin aamullisiin mietteisiin. Näin sen, mikä ns. puuttui. Näin sen, mitä minulla ei ollut. (riittämättömyys) Miksi? Miksi on niin vaikea tyytyä? Olla tyytyväinen? Siihen, mitä on. Vielä senkin tiedon jälkeen, että sillä tyytymättömyydellä menetän vain enemmän?

Mitä tapahtuu, kun uskon onnistuvani?

Olen "tavannut" viime aikoina Diltsin kirjaa Muuttavat ajatukset. Kirja on aika vaikeaselkoista, mutta muutaman sivun päivävauhdilla se avautuu pikkuhiljaa. Taidan muuten lukea kyseistä kirjaa jo toista kertaa.

Kirja kertoo siitä, kuinka uskomuksemme ohjaavat käyttäytymistämme. Tänä aamuna oikein havahduin, kun ymmärsin, mitä onnistuessani ajattelen. Ja kuinka siirrän mielikuviani, tunteita ja ääniä, joita kuulen, näen tai tunnen eri suuntiin juuri siinä samassa hetkessä kun tiedän onnistuvani. Hmm.Kuulostaa varmasti vähän utopistiselta. Jos vähän selitän.

Me ihmisethän luodaan sen hetkistä todellisuutta, mitä elämme viiden eri aistin avulla. Kaikkea informaatiota emme voi tai kykene vastaanottamaan vaan yleistämme, vääristämme ja poisjätämme. Näinhän todellisuus ei ole koskaan täysin totta vaan ikäänkuin meille kullekin juuri sillä hetkellä "totta". Näin on luonnollista, että toisinaan meille jää ikäviä mielikuvia muistiin matkan varrelta, kun sattuu jostakin syystä niin, että informaatio, jonka "imaisemme" ei olekaan ns. oikeasti totta vaan jätämme vaikkapa osan tiedosta pois. Saattaa syntyä epämiellyttävä kokemus, jossa on ikäänkuin sekaisin eri aistimusten lisäksi sisäisiä ääniä, jotka sanovat vaikka, että nyt sä epäonnistut tai että ei susta ole tähän.

On tutkittu, että ihmisen katsoessa ylöspäin ja hänestä katsottuna vasemmalle hän katselee vanhoja muistikuvia, kun taas oikealla ylhäällä sijaitsevat luodut kuvat, ns.visiot. Korvien tasolla sijaitsevat äänet eli vasemmalla muistetut äänet ja oikealla luodut äänet. (Ihmisen katsoessa siis tuohon suuntaan hän hakee vanhoja muistissa olleita ääniä vasemmalta ja luotuja ääniä oikealta.) Alhaalta vasemmalta löytyvät sisäiset äänet ja oikealta alhaalta tunteet. Näin siis yleensä, nämä voivat vaihdella kuitenkin yksilöittäin. (Esim.vasenkätisellä nuo suunnat voivat olla päinvastoin.)

Ajatuksena tässä minulla oli kertoa yksinkertaistaen se, että voimme työstää omia kokemuksiamme näiden erilaisten kuvien, äänten, sisäisen puheen ja tunteiden avulla.

Epäonnistumisen kokemuksessa(Todellisuudessahan tuo epäonnistumisen kokemus on vain palaute. Ai, niinkö?) nuo eri "väylien" antamat informaatiot ovat sekaisin ns.sumpussa. Jos kykenemme erottelemaan nuo informaatiot omiin ns.lokeroihinsa ja näin tavallaan neutralisoimaan ne, olemme jo hyvän matkaa päässeet asiassa eteenpäin.(Eihän esimerkiksi pelkästään sisäinen ääni: sä et onnistu, kuulosta miltään, jos mukana ei ole tunnetta.) Tämän jälkeen pyrkimys on muuttaa näitä aistimuksia, tunteita ja ääniä hieman niin että näemme niiden antaman palautteen positiivisessa valossa suhteessa tavoitteeseemme. Hmm. Pitänee vähän selittää.

Tässä kohdin minulle tulee mieleen vaikkapa puheenvuoron käyttäminen jossakin tilaisuudessa. Jos tiedän, että voin tehdä sen, minun sisälläni tapahtuu jänniä asioita.Lähtökohtaisesti siis tunnen, että voin tehdä sen. Minulla on siis riittävä usko asiaan. Uskomus, että selviän, vaikka en niin hienosti asiaa saisi hoidettuakaan. Ymmärräthän? Se on sellainen tunne, että kyllä onnistun, vaikka jännittääkin paljon. Tuota alussa mainitsemaani kirjaa lukiessa ymmärsin, että voin ottaa tuon onnistumisen kokemuksen ankkuriksi, kun menen tilanteeseen, jossa minulla ei ole vahvaa uskomusta selviämisestäni. Voin ikäänkuin hidastaa onnistumisen kokemuksen prosessia ja ymmärtää, että siinä tapahtuvat asiat ovat tavallaan ihan vastaavia, kun ns.epäonnistumisen kokemuksessa. (Tosin epäonnistumisen kokemuksessa informaatio on ns.sumpussa ja jotenkin "sekaisin".) Siis?

Olen huomannut, että puheenvuoroa pitäessä minun oikealla puolella voin huomata tunteen nimeltä pelko. Voin joko tuntea sen pelottavana tai sellaisena "huvipuistomaisena" jännityksenä, joka antaa tavallaan tarvittavaa skarppiutta ja sykettä puheeseeni. Näin saman tunteen voi tuntea joko palautteena tai jo valmiiksi epäonnistumisena. Myöskin tuossa yhteydessä voin kuulla vasemmalta sisäistä puhetta, jonka vain vaimennan spontaanisti. Siirrän, tajuamatta edes tekemääni, sen äänen muistojen joukkoon, eli äänimuistoihin. Huomaan, että sekin ääni antaa minulle palautetta, että pysyn ns.ruodussa ja laittaa minut kuuntelemaan rohkaisevaa sisäistä ääntäni, joka sieltä vasemmasta alakulmasta löytyy. Tällainen prosessi siis tapahtuu, kun koen onnistuneeni.

Näen siis tällöin kaiken informaation positiivisessa valossa eli voimavaroina. Jihuu! Ja heureka! Ei tarvitsekaan ajatella, että minua viedään kuin pässiä narusta. Tai ymmärrän, että se vetäjä olenkin minä itse, jos niin käy.

On paljon asioita, joissa voisimme hyödyntää tuota edellistä mallia. Esimerkiksi moni yrittää laihduttaa ja siinä kriittisessä kohdassa, kun tuntuu, että kokemukset eivät kohtaa ollenkaan odotuksia ihminen kääntää tilanteen epäonnistumiseksi. Hän ei näe tällöin palautteita suunnannäyttäjinä tai viesteinä vaan menettää uskonsa. Entä jos hän ottaisi jatkoajan ja pohtisi, millaista informaatioita nuo tunteet, mielikuvat, äänet ja sisäinen puhe yrittävät antaa. Sitähän ne tekevät todellisuudessa. Reppanat yrittävät ihan tosissaan ilmoittaa meille tärkeää tietoa. Eikä me "pöljät" tajuta sitä! ;)


P.S. Tämä postaus oli tällaista referaattia itselle oppimastani ja miksei sinullekin. Huomaathan, että teksti sisältää paljon yleistämistä, niin kuin oppiminen aina. Kannattaa siis lukea kirja, jos haluaa ns.todellisempaa tietoa asiasta.

Erityinen erityisten joukossa

Siinä te kaikki.
Jokainen.
Erikseen ja yhdessä.
Sinäkin, jota hoivasin epävarmoin, pelon täyttämin käsivarsin,
nuoruuden kaikkivoipaisuudella,
elämänuskoisena.
Jokaisella oma elämänsä,
historiansa, vaiheensa.
Jokaista hoitanut,
omalla keskeneräisyydelläni.
Jokainen,
niin erityinen.
Täysi.


Maikki miettii lapsiaan ja sitä, kuinka hän näkee heidät. Näenkö heidät yksilöinä, erityisinä, mainioina ihmisinä? Hmm. Periaatteessa. Rehellisyyden nimissä on kerrottava, että tunnen epämääräistä oloa tuon kysymyksen edessä. Voisin muistaa useamminkin asian arjen pyörteissä.

Maikki katsoo tässä kohdin itseään peilistä. Kuinka näen itseni? Usein katson lapsiani kuin itseäni peilistä. Näenkö itseni erityisenä, mainiona tyyppinä? (Ei oikein istu suomalaiseen identiteettiin tuollaisen asian toteaminen.) Voisinko kuitenkin sanoa vastaavasti itselleni joskus mielessä. Heii, sä oot hyvä tyyppi! Tai jopa, että mää oon hyvä tyyppi! Miltä se kuulostaa? Että minä olisin erityinen. Toisten erityisten joukossa. Niin se kuitenkin on. Usko vaan Maikki! Kyllä se arki äkkiä normalisoi tilanteen, jos sattuu tuntumaan, että olisinkin jotenkin erityisempi kuin joku muu erityinen. Suurempi riski on kai kuvitella toiseen suuntaan? Että nuo muut ovat niin taitavia moniosaajia ja minä vain tämmöinen harmaavarpunen.

Minulle sopiva

Armollisuutta. Sitä Maikki haluaisi peräänkuuluttaa itselleen ja kaikille kanssakulkijoille. Niin monesti huomaan vaativani itseltäni aivan liikaa. Nuorempana ehkä vielä enempi kuin vanhempana.

Onko tämä minulle sopiva? Tarvitsenko minä tässä kohdin vähän hidastamista? Ehkä pysähtymistäkin? Mitä tapahtuu, jos en toimikaan, kuten minun odotetaan toimivan? Kuka odottaa? Onko odotukset minun kuvitelmia vai todellisia? Miten pystyn kohtaamaan ne tunteet, joita kohtaan itsessäni, kun en toimikaan odotetulla tavalla?

Maikki on saanut huomata, että hän on paljon onnellisempi, kun hän sallii itselleen luvan nähdä itsensä omien kokemusten ja ympäristön muokkaamana ihmisenä. Ei niinkään "standardi-ihmisenä". Millaisena sinä itsesi näet?

Käykö tätä pohtiessa niin, että saan lisää liikkumatilaa ajatuksille, tunteille ja kokemuksille? Luulen, että juuri se liikkumatila on meillä ihmisillä usein vähissä, kun päässämme pyörii stressaavia ajatuksia, tunnemme ahdistavia tunteita jne.

Muutama postaus sitten anonyymi mietti sitä, että eikö taipumuksemme ole pyristellä pahasta olosta pois? (Kylläpä lämmitti mieltä tämä keskustelun avaus.:)) Minulla ainakin on siihen taipumus.  Se on varmastikin normaali reaktio. Harmillista siinä jatkuvassa pois pyristelemisessä taitaa vain olla se, että se viesti, josta tunteet (hyvää tarkoittaen) kertovat jää meiltä huomaamatta. Näin alamme helposti tukahduttaa noita tunteita jollain muulla tavalla, kuten syömällä, juomalla, ylettömällä liikkumisella, kovalla työnteolla jne. Voisi kai sanoa, että ratkeaahan se tilanne noilla edellämainituillakin tavoilla. Kyllä. Aina ei vain löydy toista reittiä. Ja ihmisiähän me.

Paljon aikaa

Kuin kahleet,
jotka minua ympäröi.
Että minun pitää sanoa jotenkin,
tehdä jotakin,
tuntea jotakin muuta kuin tunnen,
että kelpaan.
Ymmärrän,
itseäni vain huijaan,
itselleni en kelpaa.

Maikin pitäisi tehdä vaikka ja mitä. En kehtaa edes ruveta listaamaan asioita, sillä listasta tulisi niin pitkä. Pitäisikö sinun tehdä paljon asioita ja kiireesti vielä? Maikkia melkein naurattaa. Hänelle tekee ihan "höpöä" ymmärtäessään, kuinka hänen on mahdollista unohtaa tuollaiset sanat kuin pitäisi tai täytyisi. Unohtaa. Niin, kenen ääntä kuuntelenkaan?

Maikki vain hengittää. Sisään ja ulos. Ottaa askeleen. Tekee sen, mitä tekee. Asian kerrallaan arvottaen tekemänsä tärkeysjärjestykseen. Enempää Maikin ei tarvitse. Kenenkään ei tarvitse. Onpas Maikilla yhtäkkiä paljon aikaa ja valinnan mahdollisuuksia. Ihan tyhjä sivu edessään. Naurattaa.

Ja ainahan voin aloittaa alusta. Matkallahan sitä ollaan!:)

Pajun köyttäkö?

-Ei tästä mitään tuu. Aina sama juttu! Sellainenhan mää oon.

-Hyvä, Maikki! Sinä uskalsit. Joo, ymmärrän sua. Tunnet, ettet onnistunut. Eipä se ole ihme, että niin tunnet. Olet matkalla. Mennään pikkuhiljaa eteenpäin. Olen tukenasi.

Tässä pieni kuvitelma, millaisen kaverin kanssa Maikki voisi päivänsä viettää. Maikki huomaa, että on aivan ratkaisevaa hänen hyvinvointinsa kannalta, millä tavalla hän keskustelee itsensä kanssa. Eipä sitä kannata mitä tahansa pajun köyttä syöttää niin läheiselle ihmiselle kuin itselleen. Hänen kanssaan kun täytyisi elellä lopun elämää. Nii-in, millaisia ääniä siis kuuntelenkaan ja kuuluuko niissä sen vastuullisen aikuisen ääni, jonka soisi kuuluvan? Jaaa-a. Hmmm.

Valoa eli varjoja

Valo


Siellä, missä on valo,
siellä on varjo.
Ei ole valoa ilman varjoa,
ei varjoa ilman valoa.
Kunpa aina näkisin valon,
eli varjon.
Silloin minulta ei mitään puutu.


Mitähän Maikki miettii? Sitä, että on niin helppo ottaa ja vaikea antaa. Kevään valossa näkee. Syksyn pimeys lamaannuttaa. Niin, onko niin kauan hyvä, kun on hyvä? Entä kun on huono, onko aina huono? Sitä Maikki vain miettii, että pahalla olollakin on paikkansa. Ei siitäkään tarvitse pyristellä pois. Kuin ei hyvästäkään olosta. Olla vain. Kiitos. Kaikella on aikansa.

Samanlaista erilaista

Aamulla avaan verhot.
Aurinko nousee.
Lintuset laulavat,
huolettomina.
Ruokaa, lämpöä, syliä,
vaatetta ja rajoja.
Koko päivän.
Ja taasen
aloitan alusta.
Joka päivä,
uudelleen.
Tärkeää.

Kuitenkin,
joka hetki uusi,
erilainen.
Täynnä mahdollisuuksia tuntea elävänsä,
juuri sitä hetkeä,
joka silloin on.
Nyt.


Maikilla syttyi lamppu solmiessa kengän nauhoja. Olin lähdössä viemään roskapussia ja tunsin voimakasta hyvän olon tunnetta. Hetken mietin, miksi minulla oli hyvä mieli, kunnes ymmärsin. Tajusin, että elin juuri sitä hetkeä, jossa olin. Heureka!

Rupesin miettimään tilanteita, joissa koin hyvän olon tunteita ja tajusin, että ne usein liittyivät siihen hetkessä olemisen kokemiseen, jota tuossa edelläkin koin. Aloin epäillä jopa sellaista, että se suklaapatukan hyvälle maistumisen mysteerikin liittyy tähän samaan asiaan. Siinä maistellessahan minulla on yksi aistikanava auki enempi ja näin saan varmemmin tunteen hetkessä elosta. Nyt Maikki ymmärtää, mikä siinä lähtemisessä ja tulemisessa on niin hienoa. Silloin saan elää sitä hetkeä varmimmin, mitä elän. Tai mikä siinä flow-tilassa on niin rentouttavaa? Se sen täytyy olla, että silloin elän juuri sitä hetkeä, jota elän. Hmm. Niinkö?

Päädyn jälleen siihen syvään viisauteen, että ei ole niinkään merkitystä, mitä teen tai mitä ympärilläni tapahtuu. Paljon merkityksellisempää on se, kuinka suhtauduin kaikkeen ympärilläni olevaan. Omaan suhtautumistapaan pystyn vaikuttamaan ainakin jonkin verran, ympäristöä ja elämän kulkua en voi hallita.

Vanhoja ja uusia polkuja

Ihmisellä on päässään omat juttunsa, rakennelmansa,
polkunsa.
Ei pysyvinä
vaan elävinä.
Ihanasti elämän virta tekee suistoja,
vuolaampia virtoja,
oikopolkuja.
Kiitos,
kun voin tuntea näin.

Meillä on kullakin karttamme, NLP:tä lainatakseni. Aamupäivällä seurasin kohta 2-vuotiaamme karttaa ulkoillessamme. Hänen karttansa on hyvin "reitikäs" ja vaihtoehtoja täynnä oleva omaani verrattuna. Maikki voi hyvin opetella asiaa päivittäin ja todeta yhä ja yhä uudelleen, että se minun karttani ei ole todellakaan yhtä kuin maasto. Niin kuin ei sinunkaan, kanssakulkija. Olen oppinut kyseistä NLP:tä opiskellessa, että me vääristämme, yleistämme ja poisjätämme paljon informaatiota jatkuvasti. Hyvä niin, muuten aivomme kuormittuisivat liikaa. Mutta on erittäin havahduttavaa huomata, että kukin elelemme oman "sabluunamme" kanssa tätä elämää. Ja vieläkin helpottavampaa on ymmärtää, että minä voin muuttua ja muuttaa näin omaa karttaani eli tuota sabluunaa.

Se, mihin pystyn vaikuttamaan ovat omat mielikuvani, jotka ovat muodostuneet viiden eri aistikanavan avulla. Jos ja ja kun ymmärrän, kuinka tuo mielikuva syntyy ja miltä se näyttää voin alkaa hommiin. Eipä näytäkään niin houkuttelevalta se sininen fazerin patukka, kun pienennän sitä, muutan värit siitä mustavalkoisiksi ja laitan sen rautatiekiskoja pitkän menemään jne.Tilalle nappaankin lennosta jonkun toisen hyvän ja terveellisen vaihtoehdon, josta saan samoja hyviä fiiliksiä. Suurennan vaikkapa sen appelsiinin jättimäiseksi, meheväksi, raikkaaksi, mehukkaaksi jne. Tässäpä hieman referointia oppimastani eli NLP:stä, josta jo aiemmin olen jotain kirjoittanut. Ei muuta kuin oppimisen riemua tähänkin päivään! Yritetään muistaa, että ne oppimisen esteet ovat palautteita. Joka päivä on mahdollista valita toisin.

Arvostelu

Miten usein ihminen löytää itsensä arvioimasta toista?
Miksi?
 - Itseään hän etsii.


Maikki nauttii ihanasta äidinkielestään. Sana arvostelu kertoo hyvin ytimekkäästi sen, mitä se merkitsee. Eikö se olekin vähän niin kuin arvon laittamista tai asettamista ihmistä tai jotain asiaa kohtaan?

Maikilla on ollut oppimista sellaisenkin asian kanssa kuin arvostelu. On vieläkin. Maikki osaa arvostella itseään ja muitakin. Mutta Maikki harjoittelee kaikenlaista. On ilahduttavaa, jos Maikki kuulee sellaista "piippausta" juuri silloin kun Maikin suusta alkaa tulemaan sanoja, jotka taitavat olla ensisijaisesti apukeinoja välttää Maikkia kohtaamasta itseään tai jotain vastaavaa. Tai että tuo "piippaus" alkaa ainakin häiritä niin, että Maikki nielaisee ja hengittelee ensiksi muutaman kerran ennen kuin tekee tai sanoo mitään.

Voi, tässä nään suuren mahdollisuuden oppia ymmärtämään ja tuntemaan itseä lisää sekä suorastaan mahdollisuuden auttaa meitä ihmisiä toimimaan hiukan ymmärtäväisemmin toisiamme kohtaan. Saisinkohan yhtään kannattajaa, jos perustettaisiin sellainen yhteinen kamppania? Arvostelenko ja ketä? -nimeltään. Kiinnitettäisiin edes päivän ajan huomioita siihen, kuinka arvostelemme toisia, itseä tai asioita. Tässä visioidessa tuli mieleeni, että luvattaisiin vieläpä sanoa toiselle "piip piip piip", kun huomattaisiin arvostelua toisen puheessa. Luulen, että sen kuulee ja erottaa paremmin toisen puheesta.

Miksiköhän arvostelen? Onko se aivan luonnollistakin pään sisäistä ns.palikoiden järjestelyä? Eikös arvot vaikuta luonnollisestikin siihen, mitä teemme ja kuinka elämme? Voinko arvioida arvostelun sijaan? Voinko tehdä sitä yhä useammin itseni kanssa vai tarvitsenko siihen toista ihmistä? Maikilla on sellainen kutina, että ylimääräisten juoruilujen jäädessä vähemmälle saavat elämää rakentavat ja eteenpäin vievät asiat enemmän tilaa. Elämästä saattaapi tulla mielekkäämpää ja helpompaakin pitkässä juoksussa. Mitä sanoo hän, joka tätä lukee? Alatko kanssani piippailemaan? ;)

Pettymys

Maikki mietti eräänä päivänä syytä omalle hieman epäselvälle, huonolle ololleen. Olipas vaikea aluksi tunnistaa, mistä asia kiikastaa. Pyörittelin asiaa suuntaan ja toiseen, kunnes yhtäkkiä välähti. Minähän olen pettynyt. Odotukseni ja tavoitteeni eivät kohdanneet todellisuuden kanssa. Syntyi pettymyksen tunne. Samalla hetkellä, kun lupasin itseni tuntea tuon tunteen se menettikin otteensa minusta. Aika ihmeellistä!

Oikeastaan asia taitaa olla aika yksinkertainen. Ihmisen psyyke kertoo tunteilla siitä, jos tavoitteet eivät ole sopusoinnussa sen hetkisen psyykeen tilan kanssa. Eli jos tavoittelen ja vaadin enempi itseltäni kuin silloiset resurssit mahdollistavat niin tuloksena on jokin tunne. Esim.pettymys. Okei, kuinkahan Maikin kannattaisi sitten toimia? Lakata tavoittelemasta? Oppia elämään pettymysten tunteiden kanssa? Heeelp?

Äkkiseltään tuntuisi, että kokeilisin kompromissia. En tavoittelisikaan kovin suuria. Harjoittelisin hyväksymään pettymyksiä. Hmmm.

Taitaapi olla tavoitteet Maikilla toisinaan niin tiedostamattomia, ettei pää kerkeä mukaan prosessiin. Ehkäpä olisi hyvä välillä hoksata myös, onko tavoitteet minun omia ja arvomaailmaltaan ns. puhtaita, ettei niissä kuuluisi vanhempien, opettajien jne. ääni. Joo, eli eipä tämä ollutkaan ihan simppeliä.

Joku ääni sanoo kuitenkin vahvasti sisälläni, että pettymykset kuuluvat asiaan. Ihan kuin tavoitteetkin. Voisiko olla niin ihanasti, että luonto hoitaa tämänkin asian puolestamme? Välillä vain jotenkin pienesti haistan ja tunnen, että moni asia on ajan saatossa muuttunut. Ihan kuin vain mieli olisi alkanut itsekseen työstämään tämän suuntaisia asioita oikeaan suuntaan. Jotenkin tavoitteet itsessään eivät olekaan niin tärkeitä enää. Voisiko sanoa, että epämukavuusalueella liikkuminen antaakin ihmeellisesti mahdollisuuden itsessään vain olla ja vähän kuin "lillua"? En tiedä. Hoksaakohan kukaan, mitä mietin? Se on kai vain fiilis, että vaikka kaikki ei olekaan hallittua ja kaunista, (oman mieleni mukaista),niin silti voin tuntea, ettei minulta mitään puutu. Saan luottaa. Kiitos. Iso kiitos.

Ihmeellinen elämä

Vesi noruu ikkunan lasia myöten.
Hitaasti.

Ihminen saa alkunsa,
näkee päivänsäteen.
Huutaa elämän tuskaa,
turvaa, suojaa.

Toisaalla,
luopumisen,
irtipäästämisen
suru.
On kylmä,
hytisyttää,
pelottaa.

Äiti,
vaiti.
Rakkauden silmin.
Niin vähän osasin antaa.
Usein tilanteen edellä.
Kunpa edes hitusen sait,
lämpöä.

Lapsi täysin palkein.
Lapsen uskolla,
töminällä.
Kohti, ei pois.

Vanhus,
hiljaa.
Kuihtunut,
ulkoisesti.
Sisällä kaikki,
eletty elämä.
Kauniina.

Kun joku vielä ottaisi syliin.
Lämmittäisi.

Jokaista.

--

Siellä jossain se ihminen,
se sama.

Onnistuu,
epäonnistuu.
Kävelee kepeästi.
Hymyilee.
Kompuroi, raahustaa.
Pysähtyy.

Menossa vai
tulossa.
Minne vai
mistä.

Vesi noruu ikkunan lasia myöten.
Hitaasti.

Hetkessä elämisen taito

Maikki harjoittelee elämään nykyhetkeä. Opettajana hänellä on kohta parin vuoden ikäinen lapsi. Tämä opettaja opettaa esimerkillään. Maikin tarvitsee vain seurata häntä. On hämmästyttävää, kuinka paljon kyseinen lapsi ehtii. On hämmästyttävää, kuinka aito ja vapaa hän on. Lisäksi hän luottaa. Satasella. Vaikka äidin äänenpaino kohoaa, kun hän purkaa ja kiipeää tuhannetta kertaa. Hän luottaa. Möksähtää, mutta tulee heti hakemaan lohdun. Tietää selvästi, mitä hän tarvitsee. On mulla huippu opettaja!


Maikki tajuaa elävänsä usein mennyttä ja myöskin tulevaisuutta mielikuvissaan. Takana voi olla hetkittäin hyvinkin jyrkkä seinä, eikä edessäkään "näy" välttämättä kovin esteetöntä polkua. Mikä onni, että Maikki saa oppia lapseltaan, miltä meno näyttää kun on vain nykyhetki. On muuten hurjasti mahdollisuuksia näköpiirissä. Että voin vaikka joka hetki valita toisin kuin eilen. Kiitos, lapseni.

Pahantuulen karkoitusta

Lapsi oli hyvin pahantuulinen. Kiukkuinen. Niin kuin vain aito ihmislapsi voi olla tunteineen. Kädet puuskassa. Älä tulekaan lähelle -katse päällä. Maikki on huomannut, että juuri kiukkuisena ihminen tarvitsee oikeasti läheisyyttä. Niinpä hän lähestyy lasta asialla. -Tulehan tänne, äidin viereen. -En. Sitten Maikki kokeilee vähän silittää päätä. -Mene pois. Jaahas. Sitten Maikki keksii kertoa itsestään. Kun Maikki oli tässä yksi päivä vihainen. Kun Maikkikaan ei halunnut, että kukaan tulee lähelle. Mutta samalla hetkellä, kun tuo toinen ihminen kuitenkin tuli Maikin luo ja halasi Maikkia, Maikki tajusi, että juuri halausta hän tarvitsee. Vaikka hän ei itse sitä halunnutkaan. Niin suli kertomuksen myötä tämän lapsen viha.


Ei me aina ymmärretä, mitä me eniten kaivataan. Onko se oikeastikin niin, että vihaisena emme näe ympärillä hyvää, emmekä itsessäkään liioin? Siksi tuntuu pahalle halata sitä inhottavaa oloa. Ja sitä se inhottava kiukku-tyyppi kuitenkin tarvitsisi. Että hänet otettaisiin todesta.

Vesi tippuu rännistä

Pieni hetki.
Aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta.
Istun suojaisella terassilla.
Linnut laulavat.
Vesi tippuu rännistä.
Kasvoja ja koko kehoa lämmittää aurinko.
Käy vain hienoinen tuulenvire.

Maikki laittaa vasemman käden peukun ja etusormen yhteen. Hän ankkuroi vahvan hyvän tunteen juuri oppimansa perusteella (kinesteettisen eli tuntoaistin avulla) mielensä sopukoihin. Näitä hyviä hetkiä hän voi kerätä useampia ja vahvistaa näin positiivista tunnetta. Sitten tarpeen vaatiessa hän voi saada samoja sormia yhteen laittamalla saman hyvän tunteen aikaiseksi. Kätsää! Eikös sitä sanotakin, että hyvät hetket kantavat? Nyt olisi ainakin ulkona otolliset hetket nähdä, tuntea, kuulla ja melkein haistaakin kaikki se hyvä, mitä Luoja on meille antanut. Ulos, siis! Aistirikasta kevättä sinulle ja minulle!

Oppimisen ihana riemu

Maikki taitaa olla elinikäinen oppija. Hän nauttii tunteesta, joka avaa uusia mahdollisuuksia nähdä ympäröivän todellisuuden. Viime aikoina olen saanut oppia menetelmää nimeltä NLP. Se on sellainen menetelmä, jota voisi tiivistetysti kutsua aivojen käyttöoppaaksi. Eli se ikäänkuin kertoo jäsennellysti sen, kuinka ihminen omaksuu asioita ja muodostaa oman todellisuutensa, jonka pohjalta hän elää.

Oppimiseni on alkuvaiheessa. Tähän mennessä oppimastani voisin kertoa siitä, kuinka vastaanotamme tietoa viiden eri aistin varassa. (näkö, kuulo, tunto, haju ja maku) On merkittävää, mitä aistikanavaa käytämme ja mitä jätämme käyttämättä. Ihminen luo noiden aistien avulla todellisuutta. Joskus se voi olla turhaksikin painottunut tietyn aistin varaan ja näin kokemusmaailma voi olla hyvin rajoittunutta. Ymmärrettävää! Tärkeää tässä kuitenkin on se, että voimme erilaisin menetelmin muuttaa tuota tapaamme hahmottaa todellisuutta ja saada näin "todellisempaa" kuvaa ympäristöstämme.

Hauska ja havahduttava esimerkki tuosta todellisuudesta voi olla vaikkapa mielikuvat, joita "näämme". Voimme nähdä ne hyvin suurina mielessämme. Esimerkiksi jokin tunne tai asia voi olla saanut isot mittasuhteet mielikuvissamme. Näitä kuvia voimme zuumata pienemmiksi tai suuremmiksi ja muokkailla sekä ottaa eri aistien käyttömahdollisuudet avuksi. Sellaista mielikuvaharjoittelua siis. Teemme sitä ehkä luonnostaankin.

Erilaisiin menetelmiin ja suuntauksiin tutustuessani olen huomannut, että mikään niistä ei sinällään anna valmiita vastauksia. Mikään menetelmä ei ole kaikkivoipa. Niin kuin ei ole ihminenkään. Jokainen tallomme omaa polkuamme ja opimme ns.kantapään kautta ehkä "varmimmin". Ehkäpä se onkin sitä oppimisen riemua, että näkee toimineensa tietyllä tavalla "alitajuntansa" varassa ja tuon prosessin joku toinen on ns.mallittanut.

Lopuksi voisin antaa oppimani vinkin. Kokeileppa laskea pää alas ja sanoa, että minulla on tosi hauskaa, suorastaan nastaa! Vaihdappa pään suunta kohti kattoa ja sano puolestaan, että minulla on niin surkeaa tämä elämä, aivan kauheaa! Miltä tuntui?  Kyllä sen totta täytyy olla, että ne visuaaliset ja eteenpäin ihmistä ohjaavat mielikuvat sijaitsevat tuolla ylhäällä ja tunteet sekä sisäinen puhe alaviistossa. Ei muuta kuin nokka kohti taivasta! :)

Kuin heinän korsi

Niin päämäärätietoisena.
Omien suunnitelmien varassa.
Tulevaisuus laadittuna,
ajatuksissa.
Ja kuin heinän korsi.
Ihmisen työ,
ajatukset,
kudelmat,
taittuvi tuulessa.
Kun vahva tuuli puhaltaa,
ukkonen jyrähtää,
salamoi.
Sinä näytät Isä
pienuuteni,
suuruutesi voiman.
Elämän ääriviivat.

Hiljaista.
Minä vain yksinäinen korsi,
päivän paisteiden ja sateiden alla.
Saan olla.
Heilua ja huojua.
Taittua ja tallaantua.
Yhdessä,
muiden korsien kanssa.
Seuranamme;
jykevät kalliot,
koskien pauhu,
linnun laulu,
syysruska.
Elämän ja kuoleman käsikirjoitus.

Hiljaista.
Tarvitsee niin vähäsen.
Tehdä ihmisen.
Kaikki on jo.
Kiitos.


Osaanko pysähtyä ennen kuin minut pysäytetään? Kun ihminen näkee ja kokee elämää ja kuolemaa hän on aina lähempänä itseään ja pienuuttaan. Eikös? Pysähtyneisyyden tilat voivat olla hyvin opettavaisia. Turhaa karsitaan, oleellista lisätään. Ainakin hetkiseksi. Maikki on hyvin kiitollinen siitä, että häntä on pysäytelty aina välillä. Siinä pienenä myttynä Isän sylissä on niin mahdottoman turvallista olla. Saa tuntea itsensä niin pieneksi ja kuitenkin heikkonakin hyväksytyksi juuri sellaisenaan. Silloin saan tuntea, että kaikella on tarkoituksensa. Saan vain luottaa.

Keskeneräinen

Maikki tuntee usein elämässään keskeneräisyyttä. Tiedäthän, mikään tavara ei pysy kauan paikallaan. Mistään ei tunnu tulevan valmista, hallittua kokonaisuutta. Lapsi kasvaa ja kehittyy, on muutoksessa. Lisäksi Maikki tuntee itsensäkin monesti kovin keskeneräiseksi.

Miksi Maikki rupesi tällaista miettimään? Tiedätkö, Maikki on alkanut näkemään hetkittäin siinä jotain hyvin kaunista. Kuin palapeli, jonka palat odottavat levollisina levällään vuoroaan. Voisiko sanoa, että keskeneräisyydessä mennyt ja tuleva kohtaavat hyvin kauniisti, armollisesti? Maikki jotenkin laidasta luulee tajuavansa, että keskeneräisyys ja sen hyväksyminen ovat suuri kiitoksen aihe ihmiselle. Se antaa luvan itselle, että minä saan olla välillä ihan pieni ja heikko, keskeneräinen.

Viime kädessä sitä ei taida kuitenkaan pystyä ihmisenä kuin ihan hetkittäin hyväksymään. Ja näinhän sen tulee ollakin. Ei keskeneräisyyttä voi tuntea, jos luulee olevansa täysi. Kiitos.

"Laita yksi muki koneeseen, äiti."

Huokailin aamusella keittiön siivoa, jolloin tarkkakorvainen 4-vuotias sanoi viisaasti minulle: "Laita ekana muki koneeseen."

Lapset ovat viisaita. Miksi Maikin on välillä niin vaikea elää kulloistakin hetkeä? Hengitellä ja tehdä rauhassa yksi asia kerrallaan? Miksi hänellä on niin usein kiire? Miksi Maikin askeleet ovat päämäärättömiä? Sinnetännetuonne-askeleita.

Luen kirjaa nimeltä Kuuntele itseäsi. Siinä kerrotaan, kuinka tavoitteiden ja osatavoitteiden puuttuminen työssä aiheuttaa stressiä. Kotiäidin työssä näin käy helposti. Olen itse tehnyt itselleni jonkinlaisen listan töistä, jotka pyrin hoitamaan päivittäin. Huomaan, että se parantaa työni mielekkyyttä. Aina en pysy vain listassani ja alan "haahuilemaan". En tiedä haittaako se sinällään? Huomaan kuitenkin, että tavoitteita on hyvä olla ja nehän voivat olla myöskin sellaisia kuin että pidätän itselleni puoli tuntia aikaa päivässä tai huomioin jokaista lasta tänään jotenkin.

Kirja on vasta puolessa välissä,
mutta sisällysluettelosta voin lukea, että liialliseen stressiin vaikuttavat myös seuraavat asiat: Jos emme kuuntele kehomme varoitusmerkkejä. Emme rentoudu säännöllisesti. Asetamme liian suuria vaatimuksia itsellemme- ja muille. Meillä ei ole kokonaiskuvaa työstämme. Emme saa tarpeeksi ravintoa.(jaahas, millaistahan ravintoa?) Otamme liikaa vastuuta. Meidän on vaikea löytää vaihtoehtoja. Luovumme arvoistamme. Tai emme ole löytäneet paikkaa elämässämme.

Palataanpa juttuun, jos jokin noista kohdista uppoaa niin että tunnen haluavani jakaa sen. Toki voin pyynnöstänne tehdä myös lisäreferointia jostakin aiheesta.

Itsetunto ja itseluottamus

Olen keskustellut viime päivinä läheisteni kanssa sanoista itsetunto ja itseluottamus. Netistä löytämäni artikkelin mukaan itseluottamus on karkeasti yhtä kuin tekeminen ja itsetunto taas yhtä kuin mitä ihminen on.

Jäin miettimään, kuinka itse kasvattajana toimin. Vahvistanko lasteni itseluottamusta liiaksikin itsetunnon kustannuksella? Nehän kuitenkin tukevat toisiaan. Eli luottamus itseen antaa myös mahdollisuuden arvostaa itseä. Mutta voiko käydä niin, että ruokin lapsen itseluottamusta ja kasvatan sitä liikaakin kehumalla hänen tekemisiään ja suorituksiaan? (Pahimmassa tapauksessa lapsi kokisi olevansa vain suoritustensa perusteella hyvä ja arvokas.) Ehkä en? Jos vain muistaisin antaa hyvää palautetta ihan muutenkin. Kun olet noin ihana tyttö tai poika, ihan vain siinä sohvalla istuessasi.:)

Kylläpä Maikki voisi pohtia sitäkin, että antaako hän ylipäätään palautetta lapsilleen? Edelleen Maikkia mietityttää, että millainen itsetunto ja itseluottamus sitä sitten itselläni on? Luin vasta netistä artikkelin, jossa kerrottiin, että hyvän itsetunnon omaava toimii ja elää omien arvojensa mukaisesti. Se sai minut tarttumaan kynään. Kun ja jos minä toimin arvojeni mukaisesti ja teen sitä, mitä arvoni ohjaavat tekemään uskon olevani oikealla tiellä. Näyttäisin näin samalla lapsilleni, että arvostan itseäni ja välitän itsestäni oikeasti. Ja sehän olisi hyvä malli!

Ei muuta kuin arvojen mukaista elämää ja päivää minulle ja sinullekin lukija! (Vielä Maikki miettii, että kunpa ne arvot olisivat kirkkaana mielessä, eikä ne ylimääräiset "bussimatkustajat" ajattaisi harhaan.)

Valoa

Kevät.
Tulet niin kirkkaana
pimeyden takaa
Vasta valon nähtyäni,
ymmärrän pimeyden voiman.
Miksi vasta sitten?


Muistaako Maikki niinä pimeinä aikoina ja heikkoina hetkinä valon olemassaolon? Haluaisin muistuttaa itselleni ja samalla sinullekin, että valoa on. Ei olisi pimeyttä, jos ei olisi valoa. Ei valoa, jos ei pimeyttä. Toisinkin voisin sanoa. Minulla on valoni, mutta myös varjoni. Molemmat seuraa minua. En voi päästää niistä irti. Jospa vain osaisin hyväksyä ne. Matkalaisiksi.

Koulun penkillä

Lapseni,
opettajani.
Lempeys;
sinä sen sanoit,
sinä sen opetit.
Se on ainut tie,
sydämestä sydämeen.

Vaikka Maikki on jo aikuinen hän tuntee istuvansa usein koulun penkillä. Sinkkosen sanoin Maikki huomaa, että lapsi etsii hänestä ikäisensä esiin. Hyvä niin. Silti, ajattelen. On suuri mahdollisuus nähdä itsensä peilistä, vaikka se ei todellakaan aina tunnu hyvältä. Oletko sinä joutunut tai saanut katsoa itseäsi peilistä? Mitä sieltä on löytynyt? Onko löytynyt 3-vuotias? Onko löytynyt murrosikäinen? Maikin peilistä on löytynyt monen ikäisiä.

Entä onko joskus löytynyt tuo 3-vuotias ja oletkin päättänyt ottaa hänet syliin? Voi, kun Maikki näkee suuren mahdollisuuden tässä kohdin. Kuinka suuresti voisimmekaan helpottaa itsemme ja läheistemme olotilaa, jos saisimme tutustua sisäisiin lapsiimme! Jos saisimme katsoa sieltä peilistä näkyvää kuvaa lempeästi ja armollisesti. Silitellä ja jutella kuulumisia. Jos ja kun tuo 3-vuotias Maikki saisi tulla kuulluksi, hänestä saattaisi kasvaa hyvinkin vastuullinen aikuinen. Ajattele,  mikä lottopotti! Tuo murrosikäinen on aivan kuin lapiolla kaivamassa minusta ikäistään esiin ja löytääkin vastuullisen aikuisen. Edes joskus. Mitä tuo murrosikäinen saa tuntea? Olevansa hyväksytty kiukkuineen päivineen. Eikös olekin tärkeästä asiasta kyse?

Suoraan sanottuna hävettää

Piilosilla

Ei sitä ruukata ääneen sanoa.
Se on kuin yhteinen sopimus.
Ollaan piilosilla.
Heikkoina.


Häpeä on tunteista vaikein, luin jostakin. Ihminen haluaa jopa mieluummin joskus kadota maan alle kuin joutua kohtaamaan häpeää. Mitä ja mikä se semmoinen tunne kuin häpeä on? Olen ymmärtänyt, että kaikki tunteet syntyvät suojelemaan ihmistä. Häpeäkin estää tekemästä pahoja tekoja toisille ja itselle. Häpeällä on siis myös hyvät puolensa.

Luin jostakin, että häpeän tunne syntyy siitä, että ihminen kokee tulleensa vuorovaikutuksessa väärinymmärretyksi tai puutteellisesti ymmärretyksi. Varsinkin varhaislapsuudessa koetut torjumisen ja kaltoinkohtelun kokemukset aiheuttavat häpeää. Jos tätä häpeää ei pysty tunnistamaan ja hyväksymään se aiheuttaa paljon päänvaivaa ihmiselle myöhemmin. Joku asiantunteva tutkija jakoi ihmiset kolmeen osaan. Yksi osa tunnistaa häpeänsä ja kokee jatkuvasti voimakasta syyllisyyttä, häpeää ja huonommuuden tunteita.Toinen osa salaa ne itseltäänkin ja voi näyttää hyvinkin vahvalta. Kolmas osa torjuu kaiken häpeään liittyvän ja saattaa kokea esim.voimakasta surua tai hallitsematonta vihaa. Muistelisin, että tämä jaottelu löytyy kirjasta Häpeän monet kasvot. (P.S.Kirja oli tuo ja tekijä Ben Malinen.) Mihinkähän sakkiin sitä itse kuuluu?

Miksi Maikki otti esille näinkin ikävän tunteen? Olen kai ymmärtänyt lukemani ja kokemani perusteella, että häpeä on se tunne, johon kaikki inhottavat tunteet lopulta pohjautuu. (Ja jonka vuoksi monet hyvät tunteet jää kokematta.) Lukemani perusteella ymmärrän, että piilottelemme häpeää itseltä ja toisilta sekä vältämme häpeää tuottavia tilanteita mieluusti. (Joku saattaa taas toimia hyvinkin hävyttömästi ja estää näin itseään näkemästä omat häpeän tunteensa.) Ei Maikkikaan haluaisi kohdata sitä koko kehon läpi menevää nolouden ja häpeän tunnetta. Kuka haluaa?

Maikki miettii ratkaisua. Voisinko tulla tutuksi tunteideni kanssa? Voisinko puhua omista häpeän tunteista? Uskallanko? Mitähän asiaa sillä Heikki-Häpeällä olisi? Jos ottaisin hänet syliin. Lupaisin hänelle, että tule edes käymään hetkeksi. Oi, se saattaa tuntua pahalta. Jos antaisin hänelle aikaa, saattaisi Häpeä-Heikistä tulla minunkin kaveri. Saattaisin mennä tilanteisiin ja uusiin haasteisiin hänen kanssaan, piilottelematta häntä. Haluttaisi yrittää!

Keho ottaa kantaakseen

Luin kirjan, joka kertoo kehosta ja tunteista. Harmikseni kerkesin jo palauttaa sen. Eli en muista kirjan nimeä, mutta siinä luki jotain Rosen-menetelmä tmv. Kirjassa kerrotaan siitä, kuinka kannamme kehossa tunteita, joita emme jostain syystä pysty kohtaamaan. Kirjassa esiteltiin menetelmää, jonka avulla noita kätkettyjä, lihasmuistiin tallennettuja tunteita voi saada esiin ja näin vapautua elämään oman itsemme näköistä elämää ja jopa vapautua kivuista, joista kärsimme ja johon ehkä syömme lääkkeitä.

Muistan huonosti kirjan kokonaisuudessaan, mutta joitakin kohtia jäi mieleen. Esimerkiksi palleasta kerrottiin hyvin havainnollisesti. Pallea sijaitsee alimpien kylkiluiden alapuolella. Pallea on siitä harvinainen lihas että se on paitsi tahdonalainen myös tahdostamme riippumaton lihas. Palleaan kätkemme esimerkiksi pelkoon ja ahdistukseen liittyviä tunteita. Kun pallea on jännittynyt se voi oireilla vatsa- ja suolistokipuina, alaselkäkipuina ja jopa nivelissä tulehduksen omaisena tilana. Noin niin kuin esimerkiksi. Kirjassa kerrotaan hyvin seikkaperäisesti, kuinka nämä oireet syntyvät. Minä en rohkene kirjoittaa niistä, koska en muista tarkasti lihasten ym.nimiä.

Se, miksi Maikki luki kiinnostuneena kirjaa johtuu siitä, että hän on kokeillut tuota Rosen-menetelmää ja havainnut sen hyväksi. Ihmisen mieli saattaa pystyä käsittelemään vaikeitakin asioita, mutta keho viisaudessaan kantaa sen, mihin mieli ei pysty. Ja joskus voi tulla aika ja mahdollisuus kokea ne tunteet, jotka lihakset ovat syvyyksinsä kätkeneet. Menetelmä on turvallinen eikä tuo esiin sen enempää kuin ihminen sillä hetkellä pystyy vastaanottamaan.

Maikki soisi mielellään tuota hoitoa tarjottavan kaikille kipujen, jännitysten ja jäykkyyksien kanssa eläjille sekä kehossaan olonsa epämukaviksi tunteville. Tai kenelle tahansa, jolla elämä ei aina suju kuin tanssi! Ei kai se elämä sen jälkeenkään sen kummempaa ole, mutta ehkä ihmisen on sen jälkeen yhä helpompi hyväksyä elämä ja tunteet sellaisinaan. Ja ennen kaikkea hän voi ehkä elää ilman kipuja ja ylimääräistä painolastia kehossaan. Se olisi jo paljon se!

Miksi "poteroidumme"?

Maikki saa seurata työssään ihmisen kasvua ja kehitystä. Pieni ihmisen alku on hyvin hellyttävä kaikessa avuttomuudessaan. Hän luottaa ja uskoo, että läheiset ihmiset täyttävät hänen perustarpeensa ja turvan. Aika pian lapsessa näkyy hänen syntymälahjana saatu temperamentti, jonka saattelemana ja ympäristön vaikutteita imien lapsi jatkaa elämäänsä. Oman tahdon ilmaukset alkavat näkyä noin vuoden ikäisenä, riippuen temperamentista ja ehkäpä myös ympäristötekijöistä.

On erittäin mielenkiintoista, mitä lapsen kehityksessä tapahtuu noina alkuvuosina ja kuinka ympäristön tapahtumat vaikuttavat siihen. Ylipäätään ihmisen kasvu ja kehitys kiinnostavat Maikkia. Jokainen ihminen on ainutlaatuinen, erityinen. Jokainen lapsi vaatii periaatteessa omanlaisensa kasvualustan toimiakseen ideaalisti. Kun pieni lapsi kokeilee rajoja hän saa palautetta usein vanhemmiltaan. Mielenkiintoista on, että toisen lapsen herkkyys ottaa palautetta on erilainen kuin toisen. Jo vuosikkaassa voi nähdä tämän eron. Sinkkosen mukaan on hyvä, että lapsi oppii tuntemaan syyllisyyttä vääristä teoistaan.

Miksi Maikki rupesi pohtimaan pienen ihmisen elämän alkutaivalta? Yritän johdatella omia ajatuksiani siihen, miksi me jo aikuiset ihmiset niin usein "poteroidumme" tai "asemoidumme" meille hankalissa tilanteissa. Tiedäthän, aikuinen ihminen ajelemassa autoa käsimerkkejä näytellen tai vaikkapa ihan vain Maikki lapsen tasolle joutuneena väitellen lapsensa kanssa. Tai kansanedustajat väittelemässä kuin jotakin elämää suurempaakin olisi tapahtumassa. Onhan sitä! Oma minuus uhattuna. Pelko, ettei minua ymmärretä eli ei hyväksytä. Pelko, että en itse hyväksy itseäni enää. (Tunnen ehkä niin voimakasta häpeää, jota en ole tunnustanut edes itselleni, saati antanut itseni tuntea. Häpeää, jonka jo lapsena kätkin, että minut hyväksyttäisiin, hinnalla millä tahansa. Ajattele, jo pieni kahdeksankuinen osaa vierastaa eli hävetä.) Häpeä on mielenkiintoinen tunne, joka muistaakseni pohjautuu useimman ns.negatiivisen tunteen taakse. Arvelen, että häpeällä kasvattaminen on aika yleistä ja myös tehokasta. Tästä olisi kiva saada lisää tietoa.

Tässä kohdin voisin miettiä sitä,  kuinka olen oppinut kantamaan syyllisyyttä tai häpeää. Tai kuinka olen tullut ymmärretyksi ja kuulluksi lapsena tai aikuisena. (En tarkoita, että ymmärretyksi tuleminen olisi ollut pahojen tekojen hyväksymistä.)

Miksi Maikki sitten "poteroituu" tai joku muu tekee näin, vaikka hän ymmärtää, ettei se ole hyvä väylä ehkä toimia? Hän tekee niin, koska hänellekin on tehty niin. Ja hänelle. Ja hänelle.

Maikki ymmärtää, että pahasta ei pääse eroon. Haluttaisi uskoa, että noihin pahan aiheuttamiin tekoihin voisimme kuitenkin vaikuttaa.Jos edes jonkun kerran enemmän pystyisimme näkemään tuon "poteroituneenkin" sydämeen. Vaikutti tuo ihminen kuinka lapselliselta tahansa. Jokaisella ihmisellä on sydän. On. Paatuneimmallakin rikollisella. Eri asia on, pystynkö uskomaan sitä.

Soljuen

Aamulla viedessäni tyttöä esikouluun se tuli mieleen. Autotie oli kovin luminen ja urainen.Jos yritin pysyä yhdessä urassa, niin tuntui, että auto ei kulkenut kovin mukavasti. Päätin, että ajan vähän rennommin ja ikäänkuin mukaillen lumiuria. Sillä tavalla auto kulki nätisti. Minusta tuntui ymmärtäessäni asian  hyvälle. Tiedätkö?

Maikki. Käsi sydämelle. Jos tuntuu, että voimat käy vähiin. Jos suoraan sanottuna ahdistaa. Kokeilepa ajella hetkinen autolla uraisella tiellä silmät kiinni. Kylläpä rentouttaa pelkkä ajatuskin.:) Hei, tämähän se juttu on! Nyt hoksaan. Kun ystävä kyseli, että kuinka oikeasti selviät tuosta rumbasta. Soljuen. Siinäpä hyvä vastaus. En osannut siihen silloin vastata. Ehkäpä tästä löytyy vastaus siihen, kuinka ihminen selviytyy hyvinkin kuormittavista tilanteista.

Niin. Maikki vain on. :) Tulee mieleen se koski Kuusamossa. En saa nyt nimeä mieleen. Kerran siellä kivellä istuessani ajattelin, että elämä on kuin tuo koski. Minä siellä vaikkapa puutikkuna ajelehtimassa. Jos tarraan kovasti kiinni vaikkapa kiveen, niin kohta koski heittää kovat ryöpyt niskaan ja meno voi olla hetken pelottavan voimakasta. (Jos haluan suorittaa, olla kovin korvaamaton tai pyrkiä hallitsemaan kaiken ympärilläni se saattaa kosahtaa ennen pitkään.)

Maikki. Sinulla on mahdollisuus kulkea kosken mukana. Hyväksyä vuolaammatkin paikat, soljua mukana. Uskoa, että minua vahvempi voima saa tuon virran aikaiseksi. Kiitos.

Samanlaista

On helppo hengittää,
kun ymmärtää
kuinka samanlaisia me ihmiset olemme.
Häviää kateus,
häviää viha,
häviää pelko.
Lisääntyy rakkaus,
lisääntyy armo.
Kunnes
-
hän jatkaa
pukimissaan matkaa.


Maikki toivottaa itselleen ja läheisilleen samanlaista uutta vuotta kuin vanhakin oli! Ei Maikki pääse tunteistaan irti. Ei epämukavista hetkistä. Ei vihasta. Ei pelosta. Sen sijaan Maikki voi toivottaa nuo tunteet ja positiivisetkin sellaiset tervetulleiksi.


Samoin hän voi yhä useammin muistuttaa itselleen, että me ihmiset olemme hyvinkin samanlaisia. Tämä ajatus auttaa häntä ymmärtämään paitsi itseään myös lähimmäisiään. Hyväksyntää tarvitsemme tänäkin vuonna, ihan jokainen.