Tunne on totta

Pitkästä aikaa muistui mieleen tämä blogi ja ajattelinkin kertoa parista vasta lukemastani kirjasta tunteisiin liityen. (Antti Pietiäinen:Tunne,antitunne, perimä ja Husso, Kautto, Saarinen:Tunne on totta.)

Kirjoissa käydään läpi useita eri tunteita ja niiden ilmenemistä ihmisen käytöksessä sekä niiden tarkoitusta.

Antti Pietiäisen kirjassa käydään läpi neljä ikäänkuin päätunnetta (pelko, viha, syyllisyys ja häpeä), joiden avulla ihminen voi päästä käsiksi sellaisiin tunteisiin kuin anteeksianto, rakkaus ja totuus. Kirjassa esitellään myös noiden edellämainitsemieni tunteiden ns. vastatunteet eli antitunteet. Ne nousevat siis esiin, jos noita päätunteita ei kykene tunnistamaan ja kohtaamaan. Näistä esimerkkeinä vaikkapa kiltteys, uhkarohkeus, syyllistäjä, syyllistyjä jne.

Kirjat herättivät itsessäni tunteita ja muistoja, joita olen voinut hieman työstää viime aikoina. Oli huojentavaa löytää sukupolvien ketjusta syitä ja selityksiä sille, miksi jokin tunne on vaikea hahmottaa/tunnistaa/kohdata.

Mitä enempi olen saanut lukea kirjallisuutta tunteisiin liittyen sitä vakuuttuneemmaksi olen tullut siitä, että kannamme kehossamme tunteita, joita olemme kieltäneet, tukahduttaneet, emme ole tunnistaneet, emme hallitse tai jotka siirrämme, älyllistämme sekä joihin juutumme.

Tunteet näyttelevät isoa osaa ihmisen käytöksessä yksilöinä ja myös laajemmin yhteiskunnassamme. Emme luultavasti edes hoksaa niiden voimaa ja merkitystä. Esim. mainokset ja media vaikuttaa meihin tunteiden välityksellä.

Tunne on totta- kirjassa kerrotaan miksi tunteet ovat välttämättömiä. Ne esim. motivoivat tekoja ja valintojamme, ovat mielenterveytemme keskeisempiä voimavaroja, ovat välttämättömiä älylliselle toiminnallemme, liittävät ihmiset vuorovaikutukseen, antavat tietoa maailmasta ja elimistömme tilasta, opettavat uusia asioita ja ylläpitävät luovuuttamme.

Kyseisessä kirjassa annetaan konkreettisia vinkkejä tunteiden hoitamiseen. Paitsi että voimme opetella nimeämään ja tunnistamaan tunteita niin voimme myös opetella itselle sopivia keinoja työstää tunteitamme. Hyviä keinoja ovat mm. liikunta, hiljaisuus, meditaatio, puhuminen, kirjoittaminen ja erilaisten harjoitusten tekeminen.

Uskon, että tunnetaitoja voi oppia siinä mitä muitakin tahansa taitoja. On hienoa ja onnellisuutta lisäävää, kun ymmärtää, että tunteiden ei tarvitse olla joko hyviä tai pahoja ja että niidenkin kanssa voi oppia tulemaan toimeen.

Tunne on totta. Syyllisyys on totta. Viha on totta. Häpeä on totta. Nämä ovat tuttuja lauseita nykyään itselleni. Tunnustamalla ne osaksi itseäni voin päästä kuulemaan, tuntemaan ja näkemään, mikä niiden hyvää tarkoittava aie on. Puhtailla tunteilla on aina hyvää tarkoittava aie. Sen löytäminen on vain toisinaan töisevää.

Lempeyden tiellä

Tein ihanan pienen mielikuvaharjoituksen herättyäni. Menin sohvalle makaamaan muutamien venyttelyjen jälkeen. Lähdin käymään kehoani läpi käsilläni painaen kädet hellästi kunkin kehon osan päälle ja puhuin näille osille myötätuntoisesti. "Sinä lonkka olet kantanut pienintä aarretta kyljelläsi...sinä hartia olet yrittänyt kovasti kantaa selälläsi päivän kuormia..sinä pää olet ajatellut, yrittänyt selvittää, hallita, ajatella asioita kovasti..sinä polvinivel olet monenlaista kulkua ja askelta taittanut..jalanpohja, miten hyvää tekee sinua silittää, hoitaa ja helliä jne. Luettelin ihan asioita, joita mikäkin kehonosa oli kantanut, missä oli joutunut koville jne.

Olipa ihana huomata, miten keho pehmeni, lämpeni ja muuttui joustavammaksi. Koskaan ei tarvitse olla niin kiirus, ettei jouda kuuntelemaan omaa kehoaan, suhtautumaan siihen lämmöllä ja kiitollisuudella.

Kiitos, että kannat tämänkin päivän minua. Otat tunteita ja ajatuksia vastaan, huolehdit minusta viestittämällä keholla eli itselläsi, milloin on hyvä aika pysähtyä, milloin liikkua, milloin syödä, milloin koskettaa, milloin loitota, milloin puhua, milloin vaieta jne.

Ihana, ihmeellinen Luojan luoma keho. 😍
Suhtaudu minuun lämmöllä, lempeydellä ja myötämielisesti. Sen sinä olet ansainnut nyt ja aina, ilman tekoja tai tekojen kanssa.

Lapsuuden arvo

Olen lukenut kirjaa Olipa kerran lapsuus (Tuula Tamminen) ja tiivistänkin jotain oppimastani muistiin.

Kirjassa pohditaan vanhemmaksi kasvamista ja lapsuutta.Tällaista kokonaisuuksien hahmottamisesta pitävää ihmistä kiehtoi jakso, jossa kerrotaan, mitä lapsi tarvitsisi kasvaakseen ja kehittyäkseen ihanteellisesti. Noita tarpeita ovat kirjan mukaan kiintymys ja sitoutuminen, perushoiva, haavoittuvuus ja turva, tunteiden jakaminen ja säätely, oppiminen ja opettaminen, leikkivä ihminen sekä säännöt, rajat ja rangaistukset.Kutakin jaksoa käydään kirjassa tarkemmin läpi.

Kiintymys tarkoittaa toisen huomioimista, sen tietämistä mikä toisesta tuntuu hyvältä tai pahalta.Se on iloa toisen olemassaolosta, halimista, taputtamista, kiireetöntä ja nautinnollista yhdessäoloa. Ihminen kaipaa lapsena mahdollisuutta kiintyä aikuiseen.

Perushoivaan liittyy muutakin kuin se, mitä lapsi tarvitsee. Siinä on tärkeää myös, että aikuinen tunnistaa, tulkitsee ja hyväksyy nämä tarpeet.

Haavoittuvuus ja turva ovat yksi lapsen perustarpeista. Esimerkiksi pelkäävä, vihainen tai levoton lapsi tarvitsee aikuisen lohdutusta ja suojaa.

Tunteiden jakaminen on yksi tärkeä lapsen tarve. Kirjassa sanotaan, että aikamme korostaa niin paljon tietoa, oppimista ja suorittamista, etteivät edes vanhemmat osaa antaa arvoa tunteille ja niiden jakamiselle. (Kirjan painovuosi 2004) Uskon, että tämä on nykypäiväänkin liittyvä ongelma tai haaste.

Oppimisen tarve kirjan mukaan on kaiken kasvun edellytys. Tuo tarve rakentuu osin tiedollisesta oppimisesta. Hyvin tärkeää on kuitenkin ihmissuhteiden kautta oppia kokonaisvaltaisesti, mitä elämä on.

Kuudes perustarve on leikkimisen tarve.Kirjassa kerrotaan, että lapsi näyttää paremmin ymmärtävän, sietävän ja kestävän myös kovaakin todellisuutta, mitä enemmän hänellä on mahdollisuuksia leikkiä.Leikki on yksityistä, oman mielen lainalaisuuksien rakentamista, jossa voi työstää mennyttä ja tulevaa, oppia vuorovaikutus- ja tunnetaitoja jne.

Viimeisen perustarpeen eli sääntöjen, rajojen ja rangaistusten asettaminen on kirjan mukaan välttämätöntä lapselle, jotta yksilöllinen olemassaolo ja toiminta voi hahmottua hänelle.

Kirjassa pohditaan myös elämän kipupisteitä ja niistä selviytymistä. Noiden kipupisteiden ymmärtäminen voi lisätä myötätuntoa omaakin vanhemmuutta kohtaan.

Itselle kirjan parasta antia oli se, että siinä nähdään lapsuuden arvo ja merkitys myös omalle vanhemmuudelle. Kirja antoi lisäuskoa omaan työhöni lasten parissa.

"Pienen lapsen hoitaminen, vanhempana toimiminen, merkitsee sitä, että aikuinen elää äärimmäisen kompleksista arkipäivää. Pukemisen, pesemisen ja pyllyn pyyhkimisen lomassa on koko ajan kasvotusten elämän suurten kysymysten kanssa. Me olemme pienen lapsen silmien edessä paljaampia kuin omissa ajatuksissamme, suojattomampia kuin omassa tietoisuudessamme."

Voimia, ymmärrystä ja armollisuutta meille vanhemmille ja kasvattajille tähän tärkeään tehtävään!💕

Kaappien järkkäystä

Näemmä saan aikaseksi vähän järkätä huushollin kaappeja usein alkuvuodesta. Katsella ja järjestää sekä heittää ylimääräistä pois. Venähti näin tämä joululoma täällä bloginkin puolella. Aina ei tiedä, antaako joku asia vai viekö se. Silloin saattaa tuumailla.

Blogin kirjoittamisessa olen jäänyt aina saamapuolelle, joten jatkettakoon tätä harrastusta verkalleen.

Kuulin, kun eräs ihminen puheli mielen "hyllyistä". Minä tartuin heti syöttiin. Että ne mielenkin asiat voivat olla ikään kuin hyllyssä tai kaapissa. Varsinkin ne asiat, jotka yöllä saattavat tulla mieleen. Vasta järjestelin paitsi noita fyysisiä kaappeja niin myös mieleni kaappeja minäkin. On helpottavaa laittaa asiat ikäänkuin mappiin tai sievästi kaappiin. Ajatuksena, että niitä voi katsella ja pohdiskella, mutta sitten myös nätisti laskea omalle hyllylleen.

Tuli mieleeni, että voisinko lokeroida myös tunteita, jotka usein seilaavat? Voisiko niilläkin olla oma paikkansa? Turvasatamansa? Mielikuvittelin itselleni polun tai käytävän ja sinne ympärille noita kaappeja, joihin voisin laittaa seilaavia tunteita ikään kuin huilimaan.Hmm.

Toki aavistelen, että nuo kaapit ovat mieleni ihanne, mutta käytäntö voi usein olla se sama kuin tässä kotosallakin, että tavarat tuppaa jäämään väärille paikoille ja vähän epämääräisinä varsinkin siihen odottelemaan, josko vaatisivat vielä lisätyöstöä tai aikaa? Ja tarvitsenko kohta tuota? - ajatuskin saattaa tulla mieleen. Mutta että niillä olisi oma paikkansa. Tarkottaisiko se siis, että lupaisin noille tunteille, että ne saavat asua meillä tai minussa? Kuulostaa aika armolliselta.

Aloittelin lukemaan Lehtosen Putkinotkoa eilettäin. Kyllä on ihminen osannut jo sata vuotta sitten kuvata luontoa kuin ihmismieltä. Kuvatessaan Käkriäisen asumuksia ja tienoota, ei voi kuin yhtyä siihen ajatukseen, että näyttääpä tuo asumus ympäristöineen eri näköiseltä eri suunnista katsottuina. Toisaalta se näkyy alakuloisena, jopa vihamielisen näköisenä tuo asumus. Toisaalta se näyttäytyy lempeänä ja rehvaana.

"Syksyiltoina auringonlaskussa kiiltävät sulkapetäjien kyljet kuin ohuet veriviirut, joltakin metsäiseltä töyryltä, joka kohoaa laaksosta. Ja koivuissa käy suruinen ja viluinen suhina. Myöhemmin, yön pimetessä, ovat niemet painuneet mustaan varjoon, mutta kajastus hohtaa kauan keltaisena taivaanrannalta, näyttäen nuo niemet varjokuvina, synkkinä ja uneksivina."

Jotakin "lääkitsevää" koen tuossa hitaudessa ja läsnäolossa, mitä  Lehtonen kirjassaan tarjoaa luontoa ja ihmistä kuvaamalla. Että kaikki on niin kuin on. Kuten se töröttävä puu siellä joen rantatörmällä, tuulessa ja tuiverruksessa.

Vihaa, että voit rakastaa

Tulla humpsahti ajatus, kuinka tunteet, nuo kuvainnolliset tunnenallet tykkäävät ottaa vieruskaveria kädestä kiinni ja mennä piiloon kaverinsa kanssa.Sinne kainaloon, pyllyn alle, paidan alle tai mistä nyt hyvän kolon löytävätkään.Siellä ne sitten piileskelevät hädissään, kunnes hoksaamme niitä maanitella näkyviin. Tulevat ehkä tassu kerrallaan esiin. Vaativat silitystä ja turvallista syliä uskaltaakseen paljastua näkyviin.

Voi minua ihminen, kuinka vaikeaa voikaan olla hahmottaa, mikä tunne sinne piiloon on juuri mennyt.Minkä kaverin on mukaansa vienyt. Luulen hoksaavani, että ainakin viha ja rakkaus ovat melko tiivis parivaljakko.Jos viha ei saa kertoa asiaansa rakkaudelle, niin rakkaus sen kuin karkailee piilosille. Kun viha saa toimittaa asiansa, niin rakkauskin rupeaa soittamaan liirumlaarumeitaan. Ihmeellistä ja samalla ihan yksinkertaista.

Tässä eräänä päivänä huomasin alakuloni piiloutuneen.Oli ottanut kaverikseen pettymyksen. Pettymys surun, suru vihan jne. Sieltä se kuitenkin löytyi nurkasta kyyhöttämästä tuo rakkaus. Reppana vaan vilkuili. Että onko mahdollista tulla näkyviin vai hylätäänkö piankin. Ei muuten ota riskejä, viisas kai sisimmältään. Ja kun sen pienen ajan saa olla valokeilassa, niin johan on säteilevä. Niin kirkas, ettei tahdo ihmisen katse sitä kestää.

Syyllisyyden tunne

Merkillisiä nämä meidän ihmisten tunteet.Ja viisaita.Kertovat tärkeää viestiä ja toimivat kuin panssarina ulkoa tai sisältä tuleville uhkille.

Olen voinut seurata lasteni kautta syyllisyyden tunteen muodostumista ja sen kanssa toimeen tulemista. On melkein hellyttävää huomata, kun lapsi kokee syyllisyyttä ja yrittää selvitä sen kanssa.Se mikä siinä on hellyttävää on varmaan juurikin se, että voin nähdä lapsessa itseni.Itseni ponnistelemassa tuon syyllisyyden tunteen kanssa.Tulee armollinen ja lempeä olo itseäni kohtaan.Kovasti sinä taistelet itsesi kanssa.❤

Onhan tarpeellista, että lapsi tajuaa kokevansa syyllisyyttä.Näin hän oppii ottamaan vastuuta omasta käytöksestään. Sitä olen miettinyt, että kuinka osaisin suhtautua lapseen, joka kokee syyllisyyttä? Tuo syyllisyyshän voi näkyä ulospäin vihana tai suruna, pettymyksenäkin. Voisinko vain sanoa lempeän jämäkästi, että nythän teit väärin ja taisit huomata sen itsekin? Syyllisyys-niminen nalle toimitti sinulle asiansa ja tilanne on ok.Mitä käy, jos syyllisyyttä ei pysty kohtaamaan? Muuttuuko se häpeäksi? Oliko se niin, että syyllisyys kohdistuu usein tekemisiin ja häpeä sitten itseen ihmisenä? Niin se mahtaa olla.

Tämmöisiä mietteitä ensimmäisenä talvipäivänä täällä Oulussa. Ja ettäkö vain lapsia tässä seurailen? Rehellisyyden nimissä, itse saan itseäni tutkia lasten avustuksella. Se olen minä, jota tässä koulussa puetaan, riisutaan.Että olisin kyllin hyvä, äidiksi.

- Ei se läheskään aina siltä tunnu.😲

Jutustelua hallinnan tunteen kanssa

Pitkästä aikaa muistin tämän blogin.Ollutkin niin mukavia "väyliä" toteuttaa ja kuulostella itseäni, että tämä on jäänyt.

Aamulla kävin lenkillä kauniin ruskan keskellä ja siellä aisteille avautuneena muistin tämän. Katsellessa luonnon näytelmää ajattelin, kuinka hiljaa luonto kertoo meille suuruudestaan. Oli rauhoittavaa nähdä kenottavat puut ja heinän korret.Keräsin joitakin ruskaantuneita lehtiä. Koko elämän värit siinä käsissäni. Oli hiljaista. Vapauduin. Mistä?

Luulen, että ainakin hallinnan tunne sai tulla näkyväksi.Tai järjestyksen tunne. Ajanhallinnan tunne. Mietin, miten ilahduttavaa on tunnistaa tunne. Aivan kuin olisin saanut syliini tuon hallinta-nimisen tunteen. Silittelin sitä kuvainnollisesti myötätuntoisesti ja ehkä kysyinkin, että mitähän sulla on asiaa. Rupesihan se kertoilemaan. Tarinaa siitä, kuinka on ollut niin paljon muistettavia asioita, tekemisiä ja menemisiä. Hallittavana.Hoidettavana. Kertoili, miksi on pitänyt ääntä itsestään. Ei ole kuulema tullut kuulluksi.Ja on pitänyt kuulema muutamia muitakin tunteita samalla otteessaan. Pelkoa, vihaa, riittämättömyyttä ja keskeneräisyyden tunnetta muunmuassa.Jutusteli jopa lapsuuden aikaisista oloistaan. (Tärkeä ja viisas kaveri tuo hallinnan tunne. Ihan niin kuin muutkin tunteet.)

Siinä me sitten käveltiin käsi kädessä. 😉Tuon hallinta-nimisen tunteen kanssa. Kuulosteltiin.Puolin ja toisin. Rupesi suupielet löystymään ja hartiat laskeutumaan.Armollisuus ja myötätunto saivat tilaa.

Alan pikkuhiljaa uskomaan, että tunteet ja niiden viestit kannattaa ottaa vakavasti.Joskus ne kertovat ylidramaattisesti asioistaan, mutta usein niiden takaa löytyy toinen tunne ja/tai jokin tarve. Kun saan nimettyä tuon tarpeen, niin olen päässyt jo tooosi pitkälle.Aina en saa tuota tarvetta täytetyksi, mutta se ei liene pääasia.Ehkäpä ne tarpeet ja niiden täyttymyksen puute tai niiden ilmaantuminen yhä uudestaan pitävätkin meidät vireessä ja elämännälkäisinä.