Menestystäkö metsästämässä?

Kirjastossa käydessä käsiini osui kirja nimeltä Onnistumisen aakkoset. Jäin miettimään otsikkoa. Otanko vai jätänkö? Otin kuitenkin. Olen positiivisesti yllättynyt kirjan annista kohdallani. Vaikka alkutaipaleella vasta olenkin.


Sivulla 25 käsketään jatkamaan seuraavia lauseita:
1. Mielestäni menestyneitä ihmisiä ovat...
2.Tunnen onnistuneeni, jos...
3. Henkilökohtaiset menestyksen symbolini ovat..
4. Tunnen itseni menestyneeksi silloin, kun...
5. Jos kirjoittaisin parhaimman mahdollisen muistokirjoituksen itsestäni se kuuluisi näin...


Maltatko vastata noihin? Ehkä kannattaisi. Maikki otti ja kirjoitti paperille vastaukset. Seuraavana päivänä muutti ja lisäsi.


Maikki ounastelee, että menestys ja miksi sen mieltää, liittyvät jälleen arvoihin. Ehkä noita kysymyksiä kannattaisi miettiä, että tietäisi minkä eteen sitä raataa vaikkapa ylitöitä.Tai vaatii ehkä itseltään muutoin kohtuuttomuutta. Tai että ylipäätään tietää, millaisia asioita kannattaa tehdä elämässä. Voipi käydä pian niin, ettei onnellisuus kasvakaan sen uuden auton tai vallan lisääntymisen myötä. Toki voihan se kasvaakin, jos se on todella menestykseni mittari. Maikki kuulee tässä kohdin jälleen moniakin ääniä. Kuuletko sinä? Vanhempien, opettajien, median, yhteiskunnan normien?


Maikki miettii. Tunnen onnistuneeni, jos kykenen tekemään asioita ja valintoja kuunnellen sydämeni ääntä ja kyetessäni elämään arvojeni mukaisesti. Nii-in. Hyvin vähän tarvitsen. Kiitos.

Mitä sulle kuuluu?

Eipä Maikilla ole juuri enempää. Sitä vaan, että kuinka usein kysymme tuon kysymyksen läheiseltä tai tuttavaltamme? Miltä se tuntuu, kun joku oikeasti kysyy, että mitä sinulle kuuluu? Ihan niin kuin rauhassa ja odottaen, että mitä kanssakulkija kertoo.


Onko tuo kysymys liian vaikea lausuttavaksi tai vastattavaksi? Rohkenenko vastata, mitä minulle oikeasti kuuluu? Riippuuko kysyjästä, mitä vastaan? Jos kerronkin, että huonoa kuuluu, mitä sitten tapahtuu? Osaako/pystyykö läheinen ottamaan vastaan kuulemansa? Osaanko minä? Uskallanko minä?


Maikki iloitsee, kun kaveri kertoo oikeasti, mitä hänelle kuuluu. Sitähän voi itsekin kertoa sen jälkeen, mitä minulle kuuluu. Huomaankin, ettei mitään ihmeellistä tapahtunutkaan, vaikka kerroin inhottavista tunteista, surusta, vihasta, pelosta tai asioista, joihin noita tunteita liittyy. Eihän missään asioissa ole itsessään pelättävää tai hävettävää. Mutta ne tunteet. Niitä kun on mokoma (ehkä?) oppinut piilottelemaan ikänsä, niin eihän ne suostu yhteistyöhön ihan helposti.


Voi, sinä pelkoni. Voi, sinä vihani. Voi, sinä syyllisyyteni. Voi, sinä häpeäni. Voi, sinä kateuteni. Voi, sinä ylpeyteni. Tulkaapa muruset ja kertokaa. Kertokaa, mitä teillä on asiaa.


Maikki jo ymmärtää laidasta, että asiaahan teillä on. Sieltä tunnistetun tunteen takaa nousee ehkä toinen tunne ja sieltä tarve. Tarve. Sellainen tarve, jota en ehkä lapsena saanut täytettyä tai nyt en saa täytettyä. Läheisyyden tarve. Turvallisuuden tarve. Varmuuden tarve. Itsensä toteuttamisen tarve. Itsensä huolehtimisen tarve. Mitä kaikkia niitä voisi ollakaan? Tarpeita kuitenkin, joiden täyttämiseen olen löytänyt, mitä kummallisempia lääkkeitä. Esimerkiksi tuota suklaata. (On se niin hyvää!)


Helposti ajattelen. Helposti ajattelet. Mitä sitä miettimään. Mitä sitä tuntemaan. Menee vaan tunteiluksi koko homma. Höpöhöpöhommaa.


Maikki se vaan höpöttelee. Maikki aivan hitusen ymmärtää. Ymmärtää sen, mitä on lukenut ja kokenut. Tunteet vie niin kauan meitä, kun me annamme niiden viedä meitä. Eli. Tunteet ohjaa niin kauan käyttäytymistämme, kun annamme niiden ohjata sitä. Toinen vaihtoehto on tutustua noihin tunteisiin, nimetä ne ja tuntea ne. Ottaa ne ihan tuohon näytille. Vaikka pikkuisen kerrallaan. Jutellen niille. Luottaen Luojan luomaan hienoon kehoomme ja psyykkeeseemme. (Aijai, kipeää saattaa käydä. Lohduttaako ajatus, etteivät tunteet itsessään tee mitään meille? Ja apulaistakin kannattaa käyttää, jos tuntuu liian työläältä.) Hokkuspokkus. Ja minä vienkin tunteita eikä ne minua. Höpöhöpöhommaa. Ko-?


Joo, eihän se mene niin kuin Strömssöössä. Menee kuitenkin. Ja sehän se juttu onkin. Kun valmista ei tule joka tapauksessa. Voin siis olla tunteva, epäonnistuva ja heikko. Luvan kanssa. Huomattavasti helpompaa, nääs.

Kohtaamisia

Eräs ystäväni sanoi, että itsensä toteuttaminen tai luovuuden tiellä kulkeminen perustuu kohtaamisiin. Tai ehkä hän tarkoitti sitä, vaikka ei juuri noin sanonutkaan. Jäin miettimään. Kyllä se niin taitaa olla.


Miettiikö Maikki koskaan, että hänen päivänsä täyttyy kohtaamisista? Miettiikö hän, mitä nuo kohtaamiset merkitsevät hänelle? Miettiikö hän, että juuri hänen tai hänen kohtaaminen voi olla todella merkittävä asia hänelle itselleen?


Olen huomannut, että "rohkea" ihmisen kohtaaminen saattaa antaa minulle paljon uutta. Niin, vaikkapa neuvolatädin kohtaaminen voi olla ja on muutakin kuin pituuspainopäänympäryskäppyröiden läpikäyntiä. Opettajan kohtaaminen voi olla ja on paljon muutakin kuin numeroita.


Ajattelen, että kohtaaminen on aina suuri mahdollisuus. Voin löytää itsestäni jotain piilossa olevaa toisen ihmisen kautta. Ainahan en jaksa uskoa niin. Esimerkiksi ärtymystä herättävät kohtaamiset voivat tuntua niin epämiellyttäviltä, että en välttämättä halua ajatella niiden mahdollistavan kasvua itsessäni.


Mikä sitten estää kohtaamasta? Tuhannen taalan kysymys. Mutta paljon voin tehdä itsekin asian eteen. Vai voinko? Haluanko? Kohtaaminenhan se on aina, kohtaamattomuuskin. Mielenkiintoista. Kohtaamisiin!

Luottamus

2-vuotias uninen pörröpää kävelee aamulla suoraan syliin. Joka aamu. Hän luottaa, että otan hänet syliin. Mitä minussa tapahtuu, kun minuun luotetaan täysin? Kun minuun uskotaan. -Otan lapsen syliin. Tietysti. Epäröimättä.


Missä vaiheessa luottamus ihmiseen alkaa horjua? Kokemusten myötä? Luotanko minä toiseen ihmiseen? Olenko itse luottamuksen arvoinen tai luotettava? Mistä tiedän, että joku toinen ihminen ei ole luotettava tai on luotettava?


Maikki haluaa luottaa ihmiseen. Haluan uskoa ihmiseen. Ajattelen, että jokainen ihminen ansaitsisi kokea luottamusta tai kokea olevansa luottamuksen arvoinen. Kyllä. Hänkin, joka on juuri minun luottamukseni pettänyt. Juurikin hän.


Huomaan, että luotettavalla ja luotetulla saattaa olla jokin yhteys. Mielenkiintoista. Onko "ei-luottavalla" ja epäluotettavallakin? Ehkä ei kannata yleistää. Asia riippuu niin monesta tekijästä. Esimerkiksi asianomaisten suhteesta.


Lisääkö luottamus luottamusta? Ruokkiiko epäluottamus epäluottamusta? Onko minuun luotettu? Kärsinkö luottamuspulasta? Mistä epäluuloni toista ihmistä kohtaan kumpuaa?
Niin. Ehkä en voi luottaa sataprosenttisesti ihmiseen koskaan. Olen ihminen. Niin kuin hänkin. Oikeastaan en voi muuta kuin luottaa. Että voin luottaa.

Ymmärretty

Maikki miettii sitä, miten tärkeää olisi tulla ymmärretyksi. Siihen ei tarvita aina edes sanoja. Riittääkö halaus, kosketus tai ymmärtävä katse?


Olenko itse tullut ymmärretyksi? Mistä voin huomata, että tulin ymmärretyksi?


Tiedän, että kullakin ihmisellä on oma karttansa, sabluunansa, jonka avulla hän matkaansa taittaa. Noiden karttojen erilaisuuden vuoksi on vaikea ymmärtä toista ihmistä.


On siis vaikea ymmärtää, jos ei ymmärrä. Mitä tehdä, jos haluttaisi kuitenkin ymmärtää? Haluttaakokaan? Ehkä kannattaisi kysyä, haluanko ymmärtää itseäni? Uskallanko ymmärtää itseäni? Joudunko kohtaamaan tunteita, joita olen ehkä padonnut vuosikausia?Saattaa pelkonallerukka olla aika litassa, jos olen sitä kauan piilotellut. Ehkä vihanallekin on tullut painettua samassa rytäkässä piiloon. Aijai, on siinä tullut selkäkin kipeäksi kannatellessa pelkonallea ja vihanallea paidan alla. Ettei kukaan vain näkisi. Etten itsekään näkisi.


Miten helppoa se olikaan lapsena? Oliko silloinkaan?Ihastelin tytärtäni, joka sanoi, että kiukuttaa ja mua saa kiukuttaa. Kyllä. Sua saa kiukuttaa. Kun kiukkunalle kertoi asiansa, sai roikkua vapaana tuossa paidan helmassa, ei siitä ollutkaan mitään haittaa. Toimikin mokoma apuna. Rakas vihanalle! Kuulostaa helpolta. Miten se olikaan? Ymmärtäkseen toista ihmistä, täytyy ensin ymmärtää itseään. Selvää kuin pläkki, ai jaa.