Maltin menetyksiä

Tuulee.
Nurkissa ulvoo.
Sielujen syvyyksistä
huutaa se pieni tyttö.
Ota minut syliin,
vaikka olin tuhma.

Oletko sinä ollut ilkeä? Oletko kiukutellut? Oletko saanut kiukutella? Miten sinuun on suhtauduttu, kun olet kiukutellut?

Maikki harjoittelee jatkuvasti koulussaan malttien menetysten kanssa olemista ja työskentelyä. Eikä valmista tunnu tulevan. Maikki ymmärtää jo sen verran laidasta asiaa, että Maikilla itsellään on myös maltti, jonka kanssa hän pääasiassa työskentelee. Usein hän kyllä turvautuu tekosyihin. Kun on lapsia, unettomia öitä ja kiirettä. Mitä milloinkin.

En voi sille mitään, mutta hienosti käyttäytyvät lapset tuovat iloa ja rauhaa minulle. Olen kuitenkin välillä, aivan hetkittäin, oppinut pitämään itkusta, huudosta ja itkupotkuraivareista. Olen jopa yllyttänyt lasta tulemaan viereeni sängyn päälle yhdessä itkemään. Pieni lapsi saattaa lopettaa itkunsa aivan yhtäkkiä, kun hänelle antaa luvan itkeä.

Sitä Maikki yhäkin miettii, miksi huuto, riidat ja itku on niin vaikeaa kohdata? Pelottaako Maikkia? Vaikkapa se, että häneltä itseltään menee pian maltti? Kätkenkö vihan taakse pelkoni? Vai kuuluuko sieltä jostain oman vanhemman, opettajan, oppikirjan ääni? ("Olet jotenkin pahasti epäonnistunut ja hävettävä ihminen, kun et hillitse omia tunteitasi.") Kalvaako syyllisyys, olenko epäonnistunut työssäni näin pahasti?

Miksi en vain voisi sanoa, että olen vihainen? Ilman ylimääräistä latinkia. Maikilla on onneksi vielä paljon mahdollisuuksia harjoitella asiaa.

Lähellä

Kun katson sinua .
Pieni.
Näen paljon enemmän.
Pysähdyn,
sinä pysäytät.
Maailma on suuri,
sinä suurempi,
kaikki.

Usea ihminen ei ole saanut kokea huomatuksi tulemista. Vasta luin muistaakseni Kalevasta kirjoituksen, jossa pohdittiin nykypäivän pahojen tekojen syitä. Kirjoitus nostaa minusta tärkeän näkökulman esiin : Viestitänkö läheiselle ihmisille välittäväni, ottavani hänet todesta? Elämme verkostuneina virtuaalisesti, mutta olemmeko henkisesti verkostuneita? Yksikin ymmärtävä sana, katse tai teko voi merkitä jollekin ihmiselle toivoa ja uskoa elämään. Miksi en tekisi sitä?

Epämukavuusalueella

Merkillinen.
Tuo ihminen.
Siis minä.
Kun kohtaa tunteen,
joka on epämiellyttävä,
niin laittaa sen mieluummin sivuun
kuin kohtaa sen.
Ja siinä se tunne on
sitten aina vastassa,
kun aamulla herää.

Miksi? Miksi Maikki ei halua liikkua epämukavuusalueella? Jokin häntä estää. Se jokin tekee hänet niin paljaaksi, että rupeaa viluttamaan. Hänellä on pelko, että hän paljastuu. Kenelle? Itselleenkö? Mieluummin kulkee tuulitakissaan,  tietämättä, mitä menettää. Hän on loppujenkin lopuksi vain ihminen.

Kätköilyä

Ihmisellä.
Puheensa, laulunsa.
Omansa,
turvansa.

Olen harjoitellut koulussani joskus lasten kanssa leikkiä, jonka nimi voisi olla kätköily. Leikissä piilotetaan jokin tavara tai esine paidan alle ja kuljetaan sen kanssa, kunnes joku luovuttaa. Voittaja on yllättäen se, joka ensimmäisenä luovuttaa. Leikin jälkeen olemme yhdessä keksineet tunne-merkkisiä nimiä tavaroille. Paidan alta on löytynyt Paavo-Pelkoa, Kasper-Kateutta, Oiva-Noloa, Ville-Vihaa jne. Olemme miettineet, miksi nuo vekkulit ovat menneet paidan alle. Ja uskokaa, että lapsi kyllä tietää!

Tiedätkö sinä Maikki?Maikki on jo aikuinen eikä aina tiedä. Maikki ei edes huomaa kantavansa ylimääräisiä tavaroita matkassaan ennen kuin Maikin selkä, hartiat, pää tai masu alkaa ilmoittamaan asiasta. Keho on viisas, mutta onko Maikki? Kuunteleeko hän kehonsa viestejä? Vaiko vasta sitten, kun enää ei ole muita vaihtoehtoja jäljellä?

Ottaa todesta

Että minut otettaisiin todesta,
oli iloni, vaikka kuinka pieni.
Että minut otettaisiin todesta,
oli suruni, vaikka kuinka pieni.

Otanko läheisen ihmisen tunteet todesta?
Otanko omat tunteeni todesta?
Miksi vertaan, väheksyn, korostan?

Syypää

Luin jostakin, että ihminen katselee maailmaa samanlaisin silmin kuin hänen vanhempansa ovat häntä katselleet. Kanssakulkijani totesi, että siinäpä on taas hyvä mahdollisuus syyllistää itseään.

Minulla on monta lasta. Jo tämän vuoksi joudun tai saan kohdata jatkuvasti tunteen nimeltä syyllisyys. Onko se sinulle tuttu tunne? Olen joutunut miettimään koulussani usein, että kuka minua syyttää? Lukemani (Tunne lukkosi, Kimmo Takanen) ja kokemani perusteella ymmärrän, että syyttävä ääni on usein jonkun tahon ääni. Tällaisia tahoja voivat edustaa vanhemmat, opettajat, kaverit, yhteisöt, media jne. Lisäksi sieltä sielun sopukoista saattaa kuulua hyvinkin voimakkaana sen pienen lapsen ääni, joka ei saanut aina luonnollisestikaan kaikkia tarpeitaan täytetyksi. Kolmas ääni kuuluu vastuulliselle aikuiselle, joka ikäänkuin kuuntelee kahta aiempaa ja jonka ääntä kyseinen kirja ohjaa kuuntelemaan. Tunne lukkosi-kirja ohjaa etsimään ja kuuntelemaan noita kolmea eri ääntä: sisäisen lapsen, sisäistetyn vanhemman ja vastuullisen aikuisen. Kenen ääntä sinä kuuntelet?

Muitakin nalleja

Olen onnellinen, koska...
Olen vihainen, koska...
Olen surullinen, koska...
Olen kateellinen, koska...
Olen pettynyt, koska...
Olen iloinen, koska...
Olen nolo, koska...
Olen pelokas, koska...

Maikki harjoittelee tunteiden tunnistamista ja sanoittamista. Maikki tekisi ison palvelukseen lapsilleen, jos hän oppisi ja rohkaistuisi sanomaan ääneen omat tunteensa. Maikin pitää harjoitella. Maikki haluaa harjoitella. Se on aika vaikeaa.

Pelkonallen syleilyssä

-Äiti, mää en halua mennä hammaslääkäriin.
-Okei, sää et halua mennä hammaslääkäriin?
-Mua pelottaa.
-Sua pelottaa.
-Kun mää en tiiä, mitä ne tekee.
-Niin, kun ei voi tietää, mitä ne tekee.
-Äiti, mua ei pelota enää.

Onko sulla omaa "pelkonallea"? Mulla on. Sen kanssa on kiva leikkiä. Sitä voi silittää, halia ja vaikka vähän ravistella. Mun pelkonalle tykkää olla piilosilla. Välillä sitä saa etsiä kauan. Joskus se pölähtää paikalle ilman lupaa ja säikäyttää. Joskus se istuu sylissä ja meillä on silloin kivaa. Tai oikeastaan aika tavallista. Silloin minä huomaan olevani minä, enkä se toinen, joka yrittää pitää nallerukkaa kainalossa piilossa.Eikä se ole mikään kiltti nalle se, vaan semmoinen rimpuileva nalle, joka on väkisin puserrettu pieneen koloon. Silloin ei ole hyvä olla mulla, eikä nallella.

Peilausta

Olipa kerran tyttö.
Tyttö näytti kiiruhtavan jonnekin.
Minne lie matkalla?
Kovin kulki etukumarassa.
Mikä lie painoi hartioita?
Katse alaspäin suunnattuna.
Mitä lie näki edessään?
Ei ainakaan minua.
Itseni näen toisen ihmisen kautta.

Ihanassa koulussa.
Lasteni kanssa.
Minä olen se, jota kasvatetaan.
Koulutetaan.
Puetaan. Riisutaan.
Että olisin kyllin hyvä,
äidiksi.