Erityinen erityisten joukossa

Siinä te kaikki.
Jokainen.
Erikseen ja yhdessä.
Sinäkin, jota hoivasin epävarmoin, pelon täyttämin käsivarsin,
nuoruuden kaikkivoipaisuudella,
elämänuskoisena.
Jokaisella oma elämänsä,
historiansa, vaiheensa.
Jokaista hoitanut,
omalla keskeneräisyydelläni.
Jokainen,
niin erityinen.
Täysi.


Maikki miettii lapsiaan ja sitä, kuinka hän näkee heidät. Näenkö heidät yksilöinä, erityisinä, mainioina ihmisinä? Hmm. Periaatteessa. Rehellisyyden nimissä on kerrottava, että tunnen epämääräistä oloa tuon kysymyksen edessä. Voisin muistaa useamminkin asian arjen pyörteissä.

Maikki katsoo tässä kohdin itseään peilistä. Kuinka näen itseni? Usein katson lapsiani kuin itseäni peilistä. Näenkö itseni erityisenä, mainiona tyyppinä? (Ei oikein istu suomalaiseen identiteettiin tuollaisen asian toteaminen.) Voisinko kuitenkin sanoa vastaavasti itselleni joskus mielessä. Heii, sä oot hyvä tyyppi! Tai jopa, että mää oon hyvä tyyppi! Miltä se kuulostaa? Että minä olisin erityinen. Toisten erityisten joukossa. Niin se kuitenkin on. Usko vaan Maikki! Kyllä se arki äkkiä normalisoi tilanteen, jos sattuu tuntumaan, että olisinkin jotenkin erityisempi kuin joku muu erityinen. Suurempi riski on kai kuvitella toiseen suuntaan? Että nuo muut ovat niin taitavia moniosaajia ja minä vain tämmöinen harmaavarpunen.