Olen maannut sairaana useamman päivän. Keho otti ja pysäytti. Oli kai liian kova vauhti päällä. Liikaa vaatimuksia itsellä, liian vähän armollisuutta. Nyt tunnen ja osaan sanoa sen, kun olen katsellut hidastettua filminauhaa useamman päivän.
On hyvä kokemus joutua hidastamaan tahtia juuri silloin, kun ratas tykkäisi rullata vinhaa vauhtia. Se on kohta, jossa voi oppia jotain. Niin. Jos vain haluaa ja uskoo siihen, että keho kertoo viestejä minulle.
Yön tunteina sain ajatuksen. Että katselen kuin mustavalkoista kaitafilmiä tätä elämääni juuri nyt. Yhtä varmasti, mutta hitaasti näen ympärilläni tapahtuvan toiminnan. Se selkeyttää. Kun huomaa, että tyttö tai poika tekee juuri siksi noin tai ei tee juuri siksi noin. Yhtä varmasti kuin akseli pyörittää pyörää tai ratas ratasta. Eli?
Sitä vain, että kaikella toiminnallamme on päämäärä. Kaikella käytöksellämme tarkoitus. Minusta sitä on vaikea huomata, jos on kovin kiirus. Siksi pidän hitaudesta. Että voisin ymmärtää. Paitsi lapsiani ja läheisiäni, mutta myös itseäni. Nyt näen, että halaus, lämmin katse tai pieni kaunis sana antavat ihmiselle paljon. Oikeastaan ihan tosi paljon. Oikeastaan janoamme niitä alati.
On muuten mielenkiintoista saada siepattua jokin oma ajatuksenjuoksu ja tunnekehä tuohon linssin alle ja kelata sitä edes ja taakse. Hoksaa, että moni asia onkin minun oman pienen pääni sisällä opittu malli. Malli, jota voi tehdä hyvä vähän ravistella. Miinuspuolena täytyy olla valmis vain hieman kokemaan epämukavia tunteita. Mutta parhaassa lykyssä saakin ympäriltä niin hyvää kannustusta, että uskaltaa. Kiitos, että sain.
Keho, olet viisas. Onneksi tiedän sen nyt. Siksi olen iloinen tiedostani, koska sen varassa on helpompi kulkea. Koettu tieto on vielä parempi, eikös? Tarvitsee enää harjoitella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti