Merkillisiä nämä meidän ihmisten tunteet.Ja viisaita.Kertovat tärkeää viestiä ja toimivat kuin panssarina ulkoa tai sisältä tuleville uhkille.
Olen voinut seurata lasteni kautta syyllisyyden tunteen muodostumista ja sen kanssa toimeen tulemista. On melkein hellyttävää huomata, kun lapsi kokee syyllisyyttä ja yrittää selvitä sen kanssa.Se mikä siinä on hellyttävää on varmaan juurikin se, että voin nähdä lapsessa itseni.Itseni ponnistelemassa tuon syyllisyyden tunteen kanssa.Tulee armollinen ja lempeä olo itseäni kohtaan.Kovasti sinä taistelet itsesi kanssa.❤
Onhan tarpeellista, että lapsi tajuaa kokevansa syyllisyyttä.Näin hän oppii ottamaan vastuuta omasta käytöksestään. Sitä olen miettinyt, että kuinka osaisin suhtautua lapseen, joka kokee syyllisyyttä? Tuo syyllisyyshän voi näkyä ulospäin vihana tai suruna, pettymyksenäkin. Voisinko vain sanoa lempeän jämäkästi, että nythän teit väärin ja taisit huomata sen itsekin? Syyllisyys-niminen nalle toimitti sinulle asiansa ja tilanne on ok.Mitä käy, jos syyllisyyttä ei pysty kohtaamaan? Muuttuuko se häpeäksi? Oliko se niin, että syyllisyys kohdistuu usein tekemisiin ja häpeä sitten itseen ihmisenä? Niin se mahtaa olla.
Tämmöisiä mietteitä ensimmäisenä talvipäivänä täällä Oulussa. Ja ettäkö vain lapsia tässä seurailen? Rehellisyyden nimissä, itse saan itseäni tutkia lasten avustuksella. Se olen minä, jota tässä koulussa puetaan, riisutaan.Että olisin kyllin hyvä, äidiksi.
- Ei se läheskään aina siltä tunnu.😲
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti