Pitkästä aikaa muistin tämän blogin.Ollutkin niin mukavia "väyliä" toteuttaa ja kuulostella itseäni, että tämä on jäänyt.
Aamulla kävin lenkillä kauniin ruskan keskellä ja siellä aisteille avautuneena muistin tämän. Katsellessa luonnon näytelmää ajattelin, kuinka hiljaa luonto kertoo meille suuruudestaan. Oli rauhoittavaa nähdä kenottavat puut ja heinän korret.Keräsin joitakin ruskaantuneita lehtiä. Koko elämän värit siinä käsissäni. Oli hiljaista. Vapauduin. Mistä?
Luulen, että ainakin hallinnan tunne sai tulla näkyväksi.Tai järjestyksen tunne. Ajanhallinnan tunne. Mietin, miten ilahduttavaa on tunnistaa tunne. Aivan kuin olisin saanut syliini tuon hallinta-nimisen tunteen. Silittelin sitä kuvainnollisesti myötätuntoisesti ja ehkä kysyinkin, että mitähän sulla on asiaa. Rupesihan se kertoilemaan. Tarinaa siitä, kuinka on ollut niin paljon muistettavia asioita, tekemisiä ja menemisiä. Hallittavana.Hoidettavana. Kertoili, miksi on pitänyt ääntä itsestään. Ei ole kuulema tullut kuulluksi.Ja on pitänyt kuulema muutamia muitakin tunteita samalla otteessaan. Pelkoa, vihaa, riittämättömyyttä ja keskeneräisyyden tunnetta muunmuassa.Jutusteli jopa lapsuuden aikaisista oloistaan. (Tärkeä ja viisas kaveri tuo hallinnan tunne. Ihan niin kuin muutkin tunteet.)
Siinä me sitten käveltiin käsi kädessä. 😉Tuon hallinta-nimisen tunteen kanssa. Kuulosteltiin.Puolin ja toisin. Rupesi suupielet löystymään ja hartiat laskeutumaan.Armollisuus ja myötätunto saivat tilaa.
Alan pikkuhiljaa uskomaan, että tunteet ja niiden viestit kannattaa ottaa vakavasti.Joskus ne kertovat ylidramaattisesti asioistaan, mutta usein niiden takaa löytyy toinen tunne ja/tai jokin tarve. Kun saan nimettyä tuon tarpeen, niin olen päässyt jo tooosi pitkälle.Aina en saa tuota tarvetta täytetyksi, mutta se ei liene pääasia.Ehkäpä ne tarpeet ja niiden täyttymyksen puute tai niiden ilmaantuminen yhä uudestaan pitävätkin meidät vireessä ja elämännälkäisinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti