Armollisuutta. Sitä Maikki haluaisi peräänkuuluttaa itselleen ja kaikille kanssakulkijoille. Niin monesti huomaan vaativani itseltäni aivan liikaa. Nuorempana ehkä vielä enempi kuin vanhempana.
Onko tämä minulle sopiva? Tarvitsenko minä tässä kohdin vähän hidastamista? Ehkä pysähtymistäkin? Mitä tapahtuu, jos en toimikaan, kuten minun odotetaan toimivan? Kuka odottaa? Onko odotukset minun kuvitelmia vai todellisia? Miten pystyn kohtaamaan ne tunteet, joita kohtaan itsessäni, kun en toimikaan odotetulla tavalla?
Maikki on saanut huomata, että hän on paljon onnellisempi, kun hän sallii itselleen luvan nähdä itsensä omien kokemusten ja ympäristön muokkaamana ihmisenä. Ei niinkään "standardi-ihmisenä". Millaisena sinä itsesi näet?
Käykö tätä pohtiessa niin, että saan lisää liikkumatilaa ajatuksille, tunteille ja kokemuksille? Luulen, että juuri se liikkumatila on meillä ihmisillä usein vähissä, kun päässämme pyörii stressaavia ajatuksia, tunnemme ahdistavia tunteita jne.
Muutama postaus sitten anonyymi mietti sitä, että eikö taipumuksemme ole pyristellä pahasta olosta pois? (Kylläpä lämmitti mieltä tämä keskustelun avaus.:)) Minulla ainakin on siihen taipumus. Se on varmastikin normaali reaktio. Harmillista siinä jatkuvassa pois pyristelemisessä taitaa vain olla se, että se viesti, josta tunteet (hyvää tarkoittaen) kertovat jää meiltä huomaamatta. Näin alamme helposti tukahduttaa noita tunteita jollain muulla tavalla, kuten syömällä, juomalla, ylettömällä liikkumisella, kovalla työnteolla jne. Voisi kai sanoa, että ratkeaahan se tilanne noilla edellämainituillakin tavoilla. Kyllä. Aina ei vain löydy toista reittiä. Ja ihmisiähän me.
On tavallaan hullua, että ihmiset tekevät itse itsellensä oman vankilan siitä standardi-ihmisestä, pyrkimällä senkaltaiseksi oman hyvinvointinsakin uhalla. Tällaista vankilaa,on kyllä fiksua romuttaa, mutta miksi se voi olla vaikeaa?
VastaaPoistaNiinpä! Onko osuutta sillä, että ihminen hakee hyväksyntää toisilta ja saa tavallaan sitä varmimmin olemalla "standardi"? Toisaalta sitä hyväksyntää ei kai tarvitse niin isosti hakea, jos hyväksyy itsensä "heikkouksineen"/"poikkeuksineen".
VastaaPoistaNäin on! Luulen, että erilaiset elämänkokemukset myös "ajavat" elämään aivan itsensänäköistä elämää ja tekemään esim. päätöksiä ajatellen pelkästään sitä aitoa itseään /perhettään.
VastaaPoistaVarmasti! Ne "kasvukivut" ovatkin tavallaan mahdollisuuksia avaavia.
VastaaPoistaTuohon armollisuuteen itseään kohtaan voisi lisätä myös hellyyden? Ehkä armollisuus sisältää hellyyden, mutta hellyys kuvastaa ehkä vielä enemmän itsestä välittämistä. Hieno sana minusta kaikille, jotka ovat kulkeneet karikossakin.
VastaaPoistaHienosti ajattelit, anonyymi. Hellyys sanana tuo mieleen hellyyden, hoivan ja huolenpidon. Ihan kuin sylittelyn, silittelynkin.❤
VastaaPoista