Eloa puuttuvan palasen kanssa

Siltä se tuntuu. Tämä elämä. Ihan rehellisesti. Toisinaan.

Tiedäthän? Sitten kun. Sitten kun. Sitku. Sitku.

Viinimarjoja poimiessa sen huomasin. Poimin niitä hätäisesti,vilkuillen vielä poimimattomien määrää. Noin paljon vielä. Kerkeänkö kerätä? Keskeyttääkö joku? Paljonko vielä olisi jäljellä?

Voi, pieni Maikki. Oikaiseppa ryhtisi. Hengitäppä syvään. Mitä jos eläisitkin tätä hetkeä? Ottaisitkin rauhassa ja sievästi marjoja käteesi? Kukaan ei vie aikaasi. Sinulla ei ole mihinkään kiire. Huijaat vain itseäsi. Aikaa on yhtä paljon. Aina.

Ihmispolo. Pyöritkö oravanpyörässä? Huomaamatta sitä edes itse. Kuka se tuota pyörää pyörittää? Ihanko minä itse?

Uskallatko? Uskallanko? Hidastaa. Tuntea. Tuntea eläväni puuttuvan palasen kanssa. Voisinko? Elää senkin kanssa.

Mitähän horisen? Ehkä sitä, että voisinko sanoa itselleni seuraavaa: En olekaan niin aikaansaava. En niin tehokas. En niin pätevä. En niin täydellinen. En niin jaksava. En niin hyvä kuin itse haluaisin itseni olevan.

Olenkin vain pieni ihmispoloinen. Joka vetää itse maton itsensä alta. Joka saa elää omien heikkouksiensa kanssa. Puuttuvan puolensa kanssa. Niin kuin vain voi. Vaikka syyttäisikin siitä jotakin muuta. Elämää, toista ihmistä, kohtaloa jne.

Onhan se kiitoksen aihe, että saan olla vain ihminen ja tuntea sen. Alhaalta näkee, niin paljon paremmin.