Helou!

Tyttö oli saanut uuden opettajan, joka oli kuulema tosi hyvä ja jännä. Jutustellessa tytön kanssa ilmeni, että opettaja oli erilainen kuin opettajat yleensä. Hän oli mm. sanonut, että luokassa voi istua, seistä tai maata. Luokan perällä on kuulema nurkkaus sitä varten, että sinne voi mennä venyttelemään ja verryttelemään tarvittaessa. Mielenkiintoni heräsi. Olisiko lapseni saanut rohkean opettajan, joka uskaltaa olla oma itsensä? Hän oli kuulema sanonut, että hän on kuitenkin se, joka määrää. Kuulostaa lupaavalta.

Miksi rupesin tällaista asiaa kertomaan? Kyseisen opettajan esimerkki sai minut tarttumaan "kynään". Olen hieman arkaillut jatkaa tätä blogia, aikaakaan ei ole muka oikein löytynyt. Nyt kuitenkin rupesin välittömästi toimimaan, jottei arkuus kerkeisi iskeä.

Mikä Maikkia arastuttaa? Mikä sinua arastuttaisi kirjoittaa vaikkapa blogia? Huomaan, että löydän moniakin syitä, miksi voisin unohtaa tämän. Ehkä kaikki palaute, mitä olen kuullut, ylipäätään blogien kirjoittajista, ei ole kovin mairittelevaa. Julkinen postaus ylipäätään vähän arastuttaa. Meneekö tässä maine ja kunnia? Saattahan niinkin käydä.

Muistan lukeneeni, että arvoa ei voi menettää kuin (periaatteessa) omissa silmissään. Se saa minut uskomaan, että voin jatkaa tätä harrastusta, ainakin toistaiseksi. Minun arvoasteikolla nämä tunneasiat ovat hyvin tärkeässä asemassa. Olen kokenut, että tämän tyyppiset asiat vaikuttavat omaan hyviinvointiini ja samalla myös lähipiirini hyvinvointiin. Miksi siis en jatkaisi intohimoni parissa?

Pikkulapsi sanoo sisälläni, että tee sitä, mitä rakastat. Haluttaa kuunnella häntä. Vähän pelottavistakin tunteista ja ajatuksista, mitä tämä herättää, huolimatta. Samalla rohkenen rohkaista sinuakin uskomaan unelmiisi. Menemään sitä kohti, mikä tuntuu hyvältä. En voi etukäteen tietää, mihin se johtaa. Se ei olekaan pääasia. Vaan matka. Tai ne maisemat, siinä matkan varrella. Tekisi mieli sanoa taas, ja sanonkin. Kiitos.