Sain mahdollisuuden kävellä viikonvaihteessa meren rannalla tuntikaupalla. Ensin ajattelin pitää jalat "puhtaina" ja pysyä kuivalla hiekalla.(Mitä? Silkkaa aikuisen kaavoihin kangistunutta ajattelua!) Seurasin kaksivuotiasta, joka kävi tekemässä mutkia matalaan veteen. Hän nautti ilmiselvästi. Muutinkin mieltä ja otin hänestä mallia. Pian juoksentelimme ja kävelimme isolla porukalla rantahiekkaa pitkin.
Jos olet kokenut, tiedät mistä puhun. Tuo hiekka on hyvin erilaista eri kohdin. Paitsi että nautimme kuivasta täysin sileästä hiekasta, löysimme "löllyävää" hiekkaa, samettisen pehmeää hiekkaa, vähän tiiviimpää hiekkaa jne.
Se samettinen hiekka. Oli päästä itku. Kinesteettisena eli tunneherkkänä ihmisenä sain lähes kylmiä väreitä, kun kävelin hitaasti tuossa sametin pehmeässä hiekassa. Aijai! Hiekka, jossa lämmin vesi seisoi, antoi juuri sopivasti myöten jalkani alla. Pistin merkille, että kiirehtiessä en olisi sitä aistinut.
Maikki on vähän höpsö. Hän ei voinut olla vertaamatta tuota kävelyä elämään. Että miten monta kertaa kuljenkin aivan liian nopeasti. Tunnustelematta. Aistimatta. Antamatta edes mahdollisuutta itselleni aistia. Tehden liian montaa asiaa yhtäaikaa ja edellistä tehdessä jo eläen seuraavaa. Hienoa, että aina on mahdollisuus oppia lisää.
Ja saattaapi muuten hiekka kuin hiekka soljua sopivaa vauhtia varpaiden välistä, kun ei pidä kiirettä. Nii-in. Ne elämässä eteen ilmestyvät esteetkään eivät tunnu ehkä ylitsepääsemättömiltä, kun muistaa antaa itselleen aikaa ja armoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti