Kutsumus. Aika hassu sana. Mutta hyvin kuvaava, ajattelen. Tässä taannoin joku vuosi sitten osallistuin harrastusfiiliksellä Oulu- lehden järjestämään kirjoituskilpailuun "Oululainen onni", seuraavalla tarinalla. (Näemmä toisinaan sitä on itsensä kanssa vähemmän "solmussa" ( ;) ) ja voi nähdä näin kirkkaammin oman kutsumuksensa.)
Herään puolivuotiaan pikku-ukkelin kälätykseen. Kello näyttää 5.30. Avatessani silmät poika aivan innostuu. Suupielet leviävät korviin.
Takkia, lakkia, pipoa. Luistimet, jumppavaatteet, kerhoeväät. Reppu
on hukassa. Jumppatie 9:ssä käy sutina. Kuusi lasta on lähdössä kouluun ja kaksi kerhoon. Yksi palaa takaisin, pyörä suttaa tyhjää. Itkukin on päästä, en ehdi kouluun.
Oi, kun tuttu sutina. Minä siinä mukana, liki nelikymppinen perheen äiti, Maire nimeltäni. Tänään on se aamu, jota kutsun mahdollisuudekseni. Suureksi mahdollisuudeksi. Olen aamuihminen, mikä tarkoittaa, että olen aamulla parhaimmillani.
Se kutkuttava hyvänolon tunne. Minä klaaraan tämän. Olen oppinut jotain. Olen harjoitellut ja hetkittäin saan kokea onnistumisen tunteita. Niin, eikä tarvitse edes hikoilla. Se on sitä, kun kutsumuksen kellot soivat ja minä vain kuuntelen.
Kutsumukseni. On yhtä kuin unelmani. Elän sitä tänään. Olemalla minä. Nauramalla rehevän naurun, kun on sen aika. Itkemällä itkun, kun on sen aika.
Kutsumukseni. On yhtä kuin kynä ja paperi. Kirjapino. Lapsen kiukku. Oma pelko. Haavan hoito. Se on sitä, mitä edessäni näen. Ja minä vain kuuntelen, alati.
Kutsumukseni. On itku, nauru, viha, rakkaus, pelko. Nuo tunteet menee ja tulee. Ovet paukkuu, raikuu nauru. Jostain kuuluu laulu.
Kutsumukseni. On luottamista. On toivoa. On uskoa. Heittäytymistä. Epämukavuusalueella liikkumista. Syleilyä. Kokemusta siitä, että minulla on jo kaikki. Minulta ei mitään puutu.
nimimerkillä,
onnenhipaisema
Hieno kirjoitus! Imaisee lukijan mukaan aamuun.
VastaaPoistaPysäyttäviä myös nuo ajatukset kutsumuksesta.
Kiitos.:) Mustakin tuo kutsumusjuttu aika jännä. Vähän niinkuin pitää olla kuulolla, että kuulee, kun kutsutaan.;) Aika moni ihminen varmasti tuntee sisällään, sydämessään, palon johonkin asiaan, muttei ehkä joidenkin ns.esteiden vuoksi halua tai uskalla mennä sitä kohti.Tai siis itse koen niin. Esimerkiksi ne epämääräiset, vieraat tunteet ja ajatukset saattavat asiaa vaikeuttaa. Ettei oikein jaksa uskoa itseensä ja siihen, että minullahan on jo kaikki tarvittavat resurssit. Ja jos jää kiinni muiden ihmisten mielipiteisiin, niin on vaikeaa olla myöskin oma itsensä.Näin oon kokenut.Olisi kyllä kiva kuulla tästä mielipiteitä? Harrastatko kutsumustasi?Koetko työsi kutsumuksena? Elämäsi ylipäätään? Ehkä tähän liittyy usko itseä vahvempaan?
VastaaPoistaTuli vielä mieleen, että arvot ohjaavat hyvin pitkälle käyttäytymistä. Tai ainakin niiden olisi hyvä ohjata arkeammekin. Sitä mielekkäämmäksi koemme elomme, mitä uskollisempia omille arvoille olemme.Eli ei muuta kuin arvojen mukaista elämää kohti!
VastaaPoista