Olen lukenut mediasta, että ihmisten pettymysten sietokyky on heikompi nykyään kuin ennen. (Liekö tieteellistä tutkimusta tehty asiasta?) Jossakin pohdittiin, että eivätkö vanhemmat aseta enää lapsilleen rajoja. Minusta näitä on hyvä miettiä. (Voisi miettiä myös, uskaltavatko nykyajan lapset ilmaista tunteensa vapaammin ja ovatko he oppineet, miten noita tunteita käsitellään? Kätkettiinkö tunteet ennen ns.pelon taakse?)
Itse pohtisin myös, mitä ja millaista tuo rajojen asettaminen parhaimmillaan voisi olla. Olen ruohonjuuritasolla pähkäillyt tuota asiaa omien ja muidenkin lasten kohdalla. Ajattelen, että rajojen asettaminen "kauneimmillaan" olisi sitä, että vanhempi ohjaa ja avustaa lasta toimimaan omien tunteiden kanssa. Vanhempi ei luonnollisestikaan voisi hyväksyä huonoa käytöstä. Hän kuitenkin sanoittaisi ja ymmärtäisi lapsen tunteita. Yhdessä voitaisiin miettiä vaihtoehtoista toimintamallia vihastuttavan tilanteen varalle. Opettelua täytyisi vain jatkaa maltillisesti, vaikka tulosta ei heti tulisikaan. Tavoiteltavaa?
Mielestäni lasten kanssa eläminen on aika vaativaa. Lapsethan kaivavat vanhemmasta ikäisensä esiin. Olisi aika helppoa vain toimia jyräävänä auktoriteettina tai välinpitämättömänä. Tai sitten ei. ;)
Taidan pyöriä samaa rataa näiden postausteni kanssa. Mutta taas tulen samaan ajatukseen siitä, että tunteet ja niiden kanssa elo vaikuttavat ihmisen hyvinvointiin. Mitä mieltä sinä olet? Rangaistuksia, uhkailua ja lahjontaa? Mikähän siihen pettymyksen tunteeseen auttaisi? (Tai pettymyksen tunteen sietämiseen.) Auttaisiko pettymys-nimisen tunteen ottaminen tuohon lähelle, syliin? Olehan siinä ja mitähän asiaa sulla olikaan? - Vieläkö tekee mieli tirvaista? ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti