Olen lukenut Hellstenin kirjaa Ihminen tavattavissa, alusta jonkin matkaa. Jäin miettimään heikon ja vahvan ihmisen käsitettä. Heikko ihminen? Vahva ihminen? Kumpiko olisin mieluummin, jos voisin valita? Vahvahan kuulostaa hyvältä. Mutta. Miltä se vahvan ihmisen elämä tuntuu? Onko hänellä ihmisiä, joihin hän voi turvautua tiukassa paikassa? Vai yrittääkö hän selvitä usein yksin? Kumpi on arvostettavampaa? Kumpi on vaikeampaa? Olla vahva vaiko heikko?
Tajusin tässä pari viikkoa sitten, kun elin suru-nimisen tunteen kanssa aika tiiviisti, että onnekseni saan olla nykyään aika usein heikko. Saan tarvita toisia ihmisiä ja apua. Jossakin hetkessä tunsin ottaneeni haavoittuvuuden riskin. Mutta. Sitten mietin. Haluanko olla yksin? Yksin? Yksin turvassa kilpeni alla. Ja vieläpä alati? Kuoren paksuus vain kasvaisi aikaa myöten. Mullahan olisi jo fpian tekemistä kantaa tuota kilpeä selässäni. Alkaisiko selkä tai mahakin vihoitella?
Annetaan itselle lupa. Edes pienesti. Tarvita toistamme. Avata tunteitamme. Uskon, että kaikkia asioita oppii harjoittelemalla. Haavoittumisen riskin hallintaakin. Tai sitä, ettei hallitsekaan tunteita. Surukin voi olla jotenkin siedettävä tunne, kun sen saa tuntea. Sen piilossapitäminen on huomattavasti työläämpää. Ihan oikeasti. Usko vaan, Maikki.
P.S.On lisättävä, että haavoittuvuuden riski kannattaa. Katselen pianon päällä kaunista kukkaa, jonka ystävä toi, ja tunnen, että minusta välitetään. Vieläkö valitsisin toisin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti