Vielä jaan pienen otteen Hellstenin kirjasta, joka osui ja upposi. "Mitä vähemmän on katsonut omaa syyllisyyttään, sitä helpompi on tuomita toinen. Vastaavasti, mitä enempi on kohdannut omaa rikkonaisuuttaan, sitä pienempi tarve on tuomita toinen."
Lukiessa (somemaailma ym.keskustelupalstat) ja kuunnellessa ihmisiä mietin usein, eikö hän tai hän hoksaa, että noin voimakkaasti, kärkkäästi ja tuomitsevasti reagoimalla tiettyyn asiaan ihminen kertoo oikeastaan suoraan ja ainoastaan hänestä itsestään. (Ja siitä, että jokin asia hiertää hänen itsensä sisällä.) No, enkö minä sitten tee niin? Teen todellakin. On niin helppo puhua vain toisesta ja huomata asioita toisessa ihmisessä.
Kyseinen kirja herätti paljon ajatuksia. Vielä yhden voisin jakaa niille, jotka ovat perehtyneet häpeän ja syyllisyyden tunteisiin. Minusta oli mielenkiintoista, että häpeätyöskentely liittyy menneeseen ja syyllisyystyöskentely tulevaan. Eli itse kukanenkin voi huomata omassa elämässään, jos sitä miettii vähän tarkemmin, onko jäänyt ikuiseksi toipujaksi ja häpeän kantajaksi vai onko päässyt jo syyllisyyden tunteisiin käsiksi. Moni itsetutkiskelun aloittanut saattaa jäädä ikuiseksi toipujaksi ja nauttia siitä. Mutta ihmisen omaksi parhaaksi koituu se, että pystyy käsittelemään nykyhetkeä ja omaa syyllisyyttään, pitkässä juoksussa. Näin siis Hellsteniä mukaillen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti