Lapsi oli hyvin pahantuulinen. Kiukkuinen. Niin kuin vain aito ihmislapsi voi olla tunteineen. Kädet puuskassa. Älä tulekaan lähelle -katse päällä. Maikki on huomannut, että juuri kiukkuisena ihminen tarvitsee oikeasti läheisyyttä. Niinpä hän lähestyy lasta asialla. -Tulehan tänne, äidin viereen. -En. Sitten Maikki kokeilee vähän silittää päätä. -Mene pois. Jaahas. Sitten Maikki keksii kertoa itsestään. Kun Maikki oli tässä yksi päivä vihainen. Kun Maikkikaan ei halunnut, että kukaan tulee lähelle. Mutta samalla hetkellä, kun tuo toinen ihminen kuitenkin tuli Maikin luo ja halasi Maikkia, Maikki tajusi, että juuri halausta hän tarvitsee. Vaikka hän ei itse sitä halunnutkaan. Niin suli kertomuksen myötä tämän lapsen viha.
Ei me aina ymmärretä, mitä me eniten kaivataan. Onko se oikeastikin niin, että vihaisena emme näe ympärillä hyvää, emmekä itsessäkään liioin? Siksi tuntuu pahalle halata sitä inhottavaa oloa. Ja sitä se inhottava kiukku-tyyppi kuitenkin tarvitsisi. Että hänet otettaisiin todesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti