Sain viettää viikonlopun lomaillen kauniissa Syötteen vaaramaisemissa yhdessä mieheni kanssa. Oliko tosiaan (vasta) sunnuntai, kun nuo otsikon mukaiset sanat putkahtivat mieleeni? Hirviästipä sinä yrität, Maikki! Pääasia kai, että sieltä se kuitenkin löytyi? -- Sellainen hyväntahtoinen, ymmärtävä puhe itseäni kohtaan.
Ehkä voisin vähän kuvailla, miten minulle merkityksellistä äänenpainoa käytin nuo sanat lausuessani. Tai millaisen merkityksen itse niille annoin. Kuulin, että nuo sanat lausuisi joku lempeä, ymmärtävä ihminen, jonka tarkoitus on myötäelää kanssani. Hän kertoi minulle totuuden. Ei lyönyt leimaa minuun tai syyllistänyt minua. Olipa se hyvä keino kohdata minut. Nuo sanat sulattivat minut. Pysäyttivät. Huomasin suorittavani elämää. En oikein elänyt. Tuo ääni ja nuo sanat koin selkään taputteluna ja silityksenä. Niillä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, olinko tehnyt hyvin tai huonosti. Juuri siksi ne antoivat minulle mahdollisuuden nähdä itseni myötätuntoa tuntien. Miltä kuulostaa? Aika tsuumattunahan nyt katselen noita muutamia sanoja. (Ehkä se ei ole paha asia, vaikka en ole ihan noin syvälle ruukannut katsellakaan.)
Miksi tuollaisesta muutaman sanan ajatuksesta rupesin kirjoittamaan? Maikki sai kokea, miltä ihan kehossakin fyysisesti tuntuu, kun hän sai kuulla nuo myötätuntoiset sanat. (Hartiat laskeutuivat, hengitys syveni, mieli rauhoittui.) Nii-in. Parin päivän rentoutumisen se näköjään otti. Että hoksasin, kuinka paljon yritän. Enkä tarkoita nyt vain tekemistä ja näkyviä aikaansaannoksia. Tarkoitan enemmänkin sitä, että kovastipa yritän "säätää" ja hallita kulkuani. Siloitella tietä, mukamas.
Aina sitä oppii. Himppusen verran. Kuinka se sun laita on? Yritäkkö nää? Miten hirviästi? :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti