Oravanpyörässä

Olipa kerran mies. Ahkera ja kiireinen, toimissaan. Tärkeän oloinen. Vimmatusti hän hämmensikin, keitostaan. Välillä hikeä,  paidanhelmaan pyyhkien.


Pyörä, mikä pyörä. Oravako sitä pyöritti? Kainalot hiessä. Päämäärä selvänä. "Elämän tarkoitus, ei ole ikävän karkoitus."


Samaa keittoa. Aamua iltaa. Iltaa aamua. Tuttua ja turvallista. Hampaat irvessä. Pakko, mikä pakko. "Jaksaa, jaksaa. Elämä on lainaa, kohta olet vainaa."


Toisinaan ukkoa harmitti. Harmitti, niin vietävästi. Kun naapurin mahakas herra laiskotteli. Nautti elämästään. Mokomakin, liekö yhteiskunnan elätti? Käväisi vain työmaalla. Pirssillään. Illat kalasteli ja savusteli, saalistaan. Vihelteli kulkiessaan. Pihakiikussa kiikutteli, ruhoaan.


Mies eikä mikään. Joka ei kaadu saappaat jalassa. Niin hän oli oppinut. Ja oppi oli syvään juurtunut. Hän, historiansa vanki.


Niin kaatui mies, miehenä. Saapikkaat jalassa. Lakkasi pyörä pyörimästä, ukko itseään jahtaamasta.


P.S. Tässä yksi harjoitus luovan kirjoittamisen kurssilta. Niin vaikeaa, mutta hauskaa kokeilla jotain ihan uutta. (Tämä pakinan tekele.)