maanantai 1. helmikuuta 2016

Irti päästämisen ihana riemu

Keveyttä askelissa. Luovien. Ikään kuin silmät hieman sirrillään. Minun ei tarvitsekaan nähdä kaikkea. Vähän pomppuuttaa. Mutta se ei haittaa. Villi kutitus vatsan pohjassa. Mis-tä-hän se Maikki nyt höpäjää?

Tunnistaakohan joku tuota samaa tunnetta? Mietin, onko se luovuuden prosessin jokin vaihe? Onko se sitä, että uskaltaa päästää irti? Löysätä. Olen kohdannut tuon tunteen joskus. Vastakin. Tänä aamuna. Ihan kuin olisi täytynyt tulla eteen jokin ongelma. Ongelma, jota en voi sormia napsauttamalla ratkaista. Ymmärrän nyt, että voin keksiä tuohon ongelmaan ihan omanlaiseni ratkaisun. Mutta se ratkaisu onkin vaatinut minulta sitä, että olen ollut valmis kohtaamaan ensin epämääräisiä tunteita. Ilkeitäkin. Onkohan kukaan enää kärryillä?

Yritän kai tuoda uskaliaasti ja spontaasti julki omia kokemuksiani siitä, kuinka olen voinut selvitä aluksi mahdottomalta tuntuvasta tilanteesta yllättäen, hyvinkin kevyesti. Irroittamalla otteen. Kyllä. Konkreettisestikin voisin ajatella päästäväni köyden päästä irti ja silti tuntea olevani turvassa. Veikkaan, että tämä Suomen maa kantaa sisällään muitakin kontrolliin taipuvaisia ihmisiä. Toki varmasti niitäkin, joita ei hallinnan tunteen hakeminen niin kovasti riivaa. Tai se vaivaa ehkä toisessa asiassa, niin kuin eräs läheinen viisaasti kertoi.

Nappasin vasta kirjastoreissulla mukaani kirjan, Luovan prosessin tunteet ja voin suositella. Kirjailija jakaa luovan prosessin vaiheet kolmeen eri vaiheeseen ja edelleen kunkin vaiheen erilaisiin tunteisiin. Luettelenpa ne itsellenikin muistin virkistykseksi:

 TEHTÄVÄ:
1.Kaipaus
2.Kiihko
3.Epäröinti
4.Tyhjyys

IDEOINTI:
5.Innostus
6.Turhautuminen
7.Pelko
8.
Ahdistus
9.Halu

TOTEUTUS:
10.Ilo
12.Rauha

Eipä kannata ihmetellä, jos jokin luova työ ei ota heti onnistuakseen. Kirjassa kerrotaan, että jos olet heti varma onnistumisesta et ole luovassa tehtävässä. Luovia tehtäviä voi olla siis hyvinkin monenlaisia, talon rakentamisesta kiukkuavan lapsen kanssa elosteluun. Kirjassa puhutaan ulkoisista ja sisäisistä vastustajista. Itse löysin oman luovuuteni tukkeeksi oman minäkuvani, jota joudun muuttamaan, mikäli tahdon edetä luovuuteni tiellä. Sehän se ilkeältä tuntuukin, jos ei ole se sama vanha itse, jonka perusteella on itsensä hyväksynyt ja olettanut muidenkin hyväksyvän. Joutuupi työstämään sellaisia tunteita, joita on mielellään painanut paidan alle piiloon.

Minun luova prosessini tunteiden parissa on tällä hetkellä kirjojen lukemista ja lukemani heijastamista arkiseen elämääni. Konkreettisesti työstän sitä kirjoittamalla. Ehkä minulla on muitakin luovia prosesseja meneillään. En kai edes hahmota aina minkälaisia ne ovat. Olen hyvin iloinen, että voin pitää silmiä ikään kuin sirrillään. Ainakin välillä. Voin siis vähän kuin ajelehtia. Heittää koukkuja sinne ja tänne. Tehdä konkreettista työtä samalla lasten parissa.

En malta olla kertomatta, kuinka sain menneellä viikolla kokea tuota luovuuden ihanaa tunnetta opettaessani neljäsluokkalaisia innokkaita lapsia. Uskonnon tunnin aihe oli Elämä on yhteispeliä. Nopealla valmistautumisella tunnin pitoon jouduin tai sain turvautua omaan luovuuteeni. Eipä mennyt aikaakaan kun kuljin kyyryssä pelkonallet kainalossa pitkin luokkaa ja lapset miettivät, mikä minua vaivaa. Kerroin, että minua pelottaa. Kerroin, että minulla on pelkonallet täällä kainalossa. Pelotti niin kovasti tulla vieraaseen kouluun ja vieraiden lasten eteen nopealla valmistautumisella. Kyselin lapsilta, mikä minun oloani helpottaisi. Kannattaisi kuulema kaivaa pelkonallet ensitöikseen kainalosta. Siliteltiin sitten niitä ja kyseltiin noilta hiljaisella äänellä piipittäviltä nalleilta, mitä niillä on asiaa. Ja kertoihan ne. Hartiat laskeutuivat, opella nääs. Niinhän me sitten vielä mietittiin, minkälaisia nalleja meiltä ihmisiltä löytyy. Ja sitäkin, että oikeastiko saan olla vihainen. Oikeastiko, ope? Joo-o. Kertokaahan kotiin terveisiä. Ei se vihanalle mitään tee, kun otatte sen tuohon syliin ja silittelette sitä. Ja tulttin siihen tulokseen, että tarvitsemme toisiamme. Jokainen on tärkeä. Jokainen on arvokas. Jokainen tarvitsee toista ihmistä ja joku meitä. Voitte vaan arvata, miltä minusta tuntui, kun lapset sanoivat: Tätä lisää! Sanoivat minulle niin rohkaisevasti, että jaksan yhäkin uskoa olevani tärkeän asian parissa. Kiitos ja aamen. (Taisin vähän innostua...mutta eikö sitä juuri niin pidäkin.;))

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti