Vielä haluttaa jatkaa edellisestä aiheesta. Minun on vaikea huomata, että pyrin usein pääsemään äkkiä pälkähästä lasteni kanssa. Ai miten? Nykyään lahjon tai uhkailen (vähän!) harvemmin kuin ennen. Mutta. Edelleenkin sorrun vaikkapa lohduttamaan jonkun tunteen pois. (Tästä kerrottu enemmän edellisessä postauksessa mainitussa Vahvaan vanhemmuuteen kirjassa.) Pyrin siis ratkaisemaan vaikkapa yksinäisyyttä potevan lapsen ongelman, kirjan esimerkin tapaan, nopsaan tyyliin "mennään tekemään yhdessä jotain" tai "onhan se ja se sun kaveri" sen sijaan, että pysähtyisin ja olisin hetken läsnä tuossa tunteessa. Vaikeaa.
Tajuan, että ja jos lapsi saa kokea tuon tunteen hän kohta ratkaisee itse ongelmansa. Minun ei tarvitse ratkaista siis lapsen vihaa, pelkoa tai surua. Riittää, että olen läsnä, kun hän tuntee tuon tunteen. Läsnäolo vaikkapa pelon tunteessa voi muuten olla aika vaikeaa. Väittäisin, ettei sitä voi oikein tehdäkään, jos ei itse ole saanut kokea lapsena noita tunteita (luvan kanssa) tai ei ole työstänyt niitä vanhempana.
Silläpä kehotan yhäkin tutustumaan omiin tunteisiin. Uskon, että koskaan ei ole liian myöhäistä. Samalla tulee tehneeksi ison palveluksen paitsi itselleen myös läheisilleen. Vaikka ihan pienesti. Armollisesti. Kuin vain voi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti