Edellisessä postauksessa kehotin itseäni ja toisia tuntemaan ja kokemaan. Aamulla lukiessa tuota tekstiä tuli mieleeni, että osaisinpa ottaa oman kehoni viestit armollisesti vastaan. Tai voisinpa ainakin harjoitella ottamaan niitä kyselevällä ja lempeällä mielellä vastaan.
Tiedän omasta, lasteni sekä oppilaitteni kokemuksesta, että tehtävä ei ole helppo. Kukapa nyt mielellään ottaisi punastuksen ja vapinan iloisena vastaan. Tai päänsäryn tai vatsakivun. Tai yökötyksen, puristavan tunteen, huimauksen tms. Kuka meistä haluaisi ottaa lempeydellä tällaisen kehollisen viestin vastaan, joka tuntuu epämiellyttävältä? Monesti hoidamme tällaisia oireita lääkkeillä. Ja ne ovatkin hyviä apulaisia tarvittaessa.
Mutta. Luulen, että taistelemalla tuota epämiellyttävää tunnetta vastaan itseasiassa taidamme pahentaa tilannetta loppujen lopuksi. Emme lupaa tuntea tällöin sitä, mitä tunnemme ja tällöin tuon kokemuksen takainen viesti jää piiloon.
Mitä tapahtuu, jos lupaamme itsellemme kokea tuota tunnetta. Eräs teini piti esitelmää ja näin, kuinka hän koki epätoivoa, pelkoa ym.tehtävässä. Onnekseni sain luoda armollista ilmapiiriä tilanteeseen. Kerroin siitä, kuinka minäkin jännitän. Kerroin, miten saatan toimia peittääkseni jännityksen. Kerroin, että joku meistä tärisee, joku vispaa kättä, joku jalkaa. Ei haittaa, vaikka teemme niin. Ei haittaa vaikka jännitämme, pelkäämme tai vihaamme. Nuo tunteet ja kokemukset antavat tärkeitä viestejä meille ihmisille. Eihän viedä niiden antamaa mahdollisuutta itseltämme pois?
Niin. Se jännitys-Janne ei ole mikään tyhmä tyyppi. (Ja mitä niitä nyt onkaan? Viha-Villejä, Kateus-Kalleja, Pelko-Pirkkoja, Inho-Inkereitä, Turvattomuus-Teppoja jne.) Ei! Mikäli otamme hänet tosissaan niin ei hänkään rupea pitämään ääntä itsestään. Kyllä. Usko vaan, Maikki! Harjoittelemisiin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti