Kuin heinän korsi

Niin päämäärätietoisena.
Omien suunnitelmien varassa.
Tulevaisuus laadittuna,
ajatuksissa.
Ja kuin heinän korsi.
Ihmisen työ,
ajatukset,
kudelmat,
taittuvi tuulessa.
Kun vahva tuuli puhaltaa,
ukkonen jyrähtää,
salamoi.
Sinä näytät Isä
pienuuteni,
suuruutesi voiman.
Elämän ääriviivat.

Hiljaista.
Minä vain yksinäinen korsi,
päivän paisteiden ja sateiden alla.
Saan olla.
Heilua ja huojua.
Taittua ja tallaantua.
Yhdessä,
muiden korsien kanssa.
Seuranamme;
jykevät kalliot,
koskien pauhu,
linnun laulu,
syysruska.
Elämän ja kuoleman käsikirjoitus.

Hiljaista.
Tarvitsee niin vähäsen.
Tehdä ihmisen.
Kaikki on jo.
Kiitos.


Osaanko pysähtyä ennen kuin minut pysäytetään? Kun ihminen näkee ja kokee elämää ja kuolemaa hän on aina lähempänä itseään ja pienuuttaan. Eikös? Pysähtyneisyyden tilat voivat olla hyvin opettavaisia. Turhaa karsitaan, oleellista lisätään. Ainakin hetkiseksi. Maikki on hyvin kiitollinen siitä, että häntä on pysäytelty aina välillä. Siinä pienenä myttynä Isän sylissä on niin mahdottoman turvallista olla. Saa tuntea itsensä niin pieneksi ja kuitenkin heikkonakin hyväksytyksi juuri sellaisenaan. Silloin saan tuntea, että kaikella on tarkoituksensa. Saan vain luottaa.