Mitä sulle kuuluu?

Eipä Maikilla ole juuri enempää. Sitä vaan, että kuinka usein kysymme tuon kysymyksen läheiseltä tai tuttavaltamme? Miltä se tuntuu, kun joku oikeasti kysyy, että mitä sinulle kuuluu? Ihan niin kuin rauhassa ja odottaen, että mitä kanssakulkija kertoo.


Onko tuo kysymys liian vaikea lausuttavaksi tai vastattavaksi? Rohkenenko vastata, mitä minulle oikeasti kuuluu? Riippuuko kysyjästä, mitä vastaan? Jos kerronkin, että huonoa kuuluu, mitä sitten tapahtuu? Osaako/pystyykö läheinen ottamaan vastaan kuulemansa? Osaanko minä? Uskallanko minä?


Maikki iloitsee, kun kaveri kertoo oikeasti, mitä hänelle kuuluu. Sitähän voi itsekin kertoa sen jälkeen, mitä minulle kuuluu. Huomaankin, ettei mitään ihmeellistä tapahtunutkaan, vaikka kerroin inhottavista tunteista, surusta, vihasta, pelosta tai asioista, joihin noita tunteita liittyy. Eihän missään asioissa ole itsessään pelättävää tai hävettävää. Mutta ne tunteet. Niitä kun on mokoma (ehkä?) oppinut piilottelemaan ikänsä, niin eihän ne suostu yhteistyöhön ihan helposti.


Voi, sinä pelkoni. Voi, sinä vihani. Voi, sinä syyllisyyteni. Voi, sinä häpeäni. Voi, sinä kateuteni. Voi, sinä ylpeyteni. Tulkaapa muruset ja kertokaa. Kertokaa, mitä teillä on asiaa.


Maikki jo ymmärtää laidasta, että asiaahan teillä on. Sieltä tunnistetun tunteen takaa nousee ehkä toinen tunne ja sieltä tarve. Tarve. Sellainen tarve, jota en ehkä lapsena saanut täytettyä tai nyt en saa täytettyä. Läheisyyden tarve. Turvallisuuden tarve. Varmuuden tarve. Itsensä toteuttamisen tarve. Itsensä huolehtimisen tarve. Mitä kaikkia niitä voisi ollakaan? Tarpeita kuitenkin, joiden täyttämiseen olen löytänyt, mitä kummallisempia lääkkeitä. Esimerkiksi tuota suklaata. (On se niin hyvää!)


Helposti ajattelen. Helposti ajattelet. Mitä sitä miettimään. Mitä sitä tuntemaan. Menee vaan tunteiluksi koko homma. Höpöhöpöhommaa.


Maikki se vaan höpöttelee. Maikki aivan hitusen ymmärtää. Ymmärtää sen, mitä on lukenut ja kokenut. Tunteet vie niin kauan meitä, kun me annamme niiden viedä meitä. Eli. Tunteet ohjaa niin kauan käyttäytymistämme, kun annamme niiden ohjata sitä. Toinen vaihtoehto on tutustua noihin tunteisiin, nimetä ne ja tuntea ne. Ottaa ne ihan tuohon näytille. Vaikka pikkuisen kerrallaan. Jutellen niille. Luottaen Luojan luomaan hienoon kehoomme ja psyykkeeseemme. (Aijai, kipeää saattaa käydä. Lohduttaako ajatus, etteivät tunteet itsessään tee mitään meille? Ja apulaistakin kannattaa käyttää, jos tuntuu liian työläältä.) Hokkuspokkus. Ja minä vienkin tunteita eikä ne minua. Höpöhöpöhommaa. Ko-?


Joo, eihän se mene niin kuin Strömssöössä. Menee kuitenkin. Ja sehän se juttu onkin. Kun valmista ei tule joka tapauksessa. Voin siis olla tunteva, epäonnistuva ja heikko. Luvan kanssa. Huomattavasti helpompaa, nääs.