Maltin menetyksiä

Tuulee.
Nurkissa ulvoo.
Sielujen syvyyksistä
huutaa se pieni tyttö.
Ota minut syliin,
vaikka olin tuhma.

Oletko sinä ollut ilkeä? Oletko kiukutellut? Oletko saanut kiukutella? Miten sinuun on suhtauduttu, kun olet kiukutellut?

Maikki harjoittelee jatkuvasti koulussaan malttien menetysten kanssa olemista ja työskentelyä. Eikä valmista tunnu tulevan. Maikki ymmärtää jo sen verran laidasta asiaa, että Maikilla itsellään on myös maltti, jonka kanssa hän pääasiassa työskentelee. Usein hän kyllä turvautuu tekosyihin. Kun on lapsia, unettomia öitä ja kiirettä. Mitä milloinkin.

En voi sille mitään, mutta hienosti käyttäytyvät lapset tuovat iloa ja rauhaa minulle. Olen kuitenkin välillä, aivan hetkittäin, oppinut pitämään itkusta, huudosta ja itkupotkuraivareista. Olen jopa yllyttänyt lasta tulemaan viereeni sängyn päälle yhdessä itkemään. Pieni lapsi saattaa lopettaa itkunsa aivan yhtäkkiä, kun hänelle antaa luvan itkeä.

Sitä Maikki yhäkin miettii, miksi huuto, riidat ja itku on niin vaikeaa kohdata? Pelottaako Maikkia? Vaikkapa se, että häneltä itseltään menee pian maltti? Kätkenkö vihan taakse pelkoni? Vai kuuluuko sieltä jostain oman vanhemman, opettajan, oppikirjan ääni? ("Olet jotenkin pahasti epäonnistunut ja hävettävä ihminen, kun et hillitse omia tunteitasi.") Kalvaako syyllisyys, olenko epäonnistunut työssäni näin pahasti?

Miksi en vain voisi sanoa, että olen vihainen? Ilman ylimääräistä latinkia. Maikilla on onneksi vielä paljon mahdollisuuksia harjoitella asiaa.