Olipa loistava kuvaus elosta itsemme kanssa tuossa Joustava mieli -kirjassa, josta viime postauksessa kirjoitin. Kerron lyhyesti omin sanoin, mitä minulle jäi tuosta mieleen.
Ajelemme kukin busseillamme oman elämämme bussikuskeina. Navigaattorissa lukee päätepysäkki, joka edustaa omia arvojamme. Vaikkapa toisista välittäminen. Mikäs siinä olisi sitten yksin puksutella eteenpäin. Vaan kyytiin tuppaa tulemaan toisinaan vähän hankaliakin asiakkaita. Nuo asiakkaat ovat siis omia ajatuksiamme ja tunteitamme. Ne saattavat sanoa minulle, että luuletko pääseväsi perille. Ne saattavat pitää kovaa meteliä. Ne saattavat säikytellä. Joskus minulla saattaa palaa käämit ja hyppään kuskin paikalta jopa ojentamaan tai patistamaan ulos noita asiakkaita. Mutta mitä vielä! Sieltä ne nousevat taas kyytiin seuraavalla pysäkillä.
Mikä olisi paras tapa suhtautua noihin matkalaisiin? Pitäisikö painaa vain kaasua ja vihellellä menemään? Entä jos melu käy sietämättömäksi? Entä jos asiakkaat kinastelevat keskenään? Entä jos kuski ei pysy enää reitillä sovitellessaan asiakkaiden riitoja? Maikki tajuaa, että hänen täytyy tulla juttuun noiden asiakkaiden kanssa. Muuten ajamisesta ei tule yhtään mitään. Tai Maikki löytää itsensä pian ihan jostain muualta, minne oli tarkoitus mennä.
Kuinka noiden asiakkaiden kanssa sitten oppisi tulemaan toimeen? Se onkin taas eri asia. Jos aluksi kuitenkin ymmärtäisin, että minun bussissani matkustaa monenmoista kulkijaa. Ajatukset tai tunteet eivät ole yhtä kuin minä. Niinkö?
Silti koen, että mutkat kuuluvat matkaan. Onhan bussikuskina ihminen.
VastaaPoistaEikä bussikuskina oo sen helpompaa mitä enemmän sinut ittes kanssa. Ei heijasta kaikkea asiakkaita ittees...on niinku teflonii.
VastaaPoistaNiinpä!Ja onko itsensä kanssa sinut oleminen sitä, että hyväksyy ja näkee itsensä vajaanakin riittävän hyväksi?Sama armollisuus, mikä ulottuu itseen, ulottuu myös toiseen?
VastaaPoista