Maikin elämässä tapahtuu paljon jännittäviä asioita. Oikeastaan jokainen päivä sisältää oman jännitysnäytelmänsä. Eikö kuulosta erikoiselta, että kotiäidin työ voisi olla jännittävää? Ymmärrän, että tässä yhteydessä puhun jännityksestä positiviisena asiana.
Jännitys on kyllä hyvin kuvaava sana asialle jännitys. Asioiden välillä vallitsee jännite. Milloin ja miten kauan voidaan puhua jännityksestä positiivisena asiana? Onko kokemus ihmisen omassa mielessä? Onko sama jännitys toiselle ihmiselle positiivinen kutina ja toiselle yhtä kuin pelko tai kauhu? Ja vaihteleeko kokemus ihmisen itsensäkin sisällä mielialojen mukaan?
Sopiva jännitys kuulema kuuluu esimerkiksi esiintyessä asiaan ja antaa usein esiintyjälle sopivaa valppautta. Voitaisiinko ajatella, että sopivat haasteet pitävät yllä mielekästä jännitystä elämässä? Onko sinulla sopivan haastava työ tai harrastus? Vai onko jokainen päivä samaa tylsää puurtamista? Vai sisältyykö siihen molempia tunteita?
Maikin polvet tärisevät toisinaan jännittävien asioiden edessä. Aina ei löydy jännityksen alta positiivista kutinaa. Se jännitys, josta nyt puhun näkyy ja tuntuu minulla niskan ja hartioiden seudulla. Toisilla ehkä jossain muualla. Toisinaan jännitys on jo vähän lattea sana kuvaamaan tuota olotilaa. Itse puhuisin jo pelosta. Niin tai pelottavista ajatuksista. Löydätkö ja kykenetkö sinä tunnistamaan sekä erittelemään itsessäsi erilaisia tunteita ja ajatuksia? Aina noita ikäviä tunteita ei haluaisi kohdata. Välttelemällä niitä vähennän mahdollisuuksia tuntea itseäni ja mahdollisuuksiani.
Huomaan, että pienillä asioilla on merkitystä. Eli vaikkapa sillä, kuinka itse suhtaudun omiin tunteisiini ja ajatuksiini. Mietippä, miltä kuulostaa: Olen huolissani ja pelkään odottaa lääkärin vastauksia. Tai: Minulla on ajatus, että olen huolissani ja minulla on ajatus, että minua pelottaa odottaa lääkärin vastauksia. Edellisen harjoituksen voisin toteuttaa myös siten, että kirjoitan paperilapuille nuo ajatukset ja leikkaan ne yksitellen irti sekä laitan ne käsiveskaani. Siellä ne kulkevat mukavasti matkassa, mutta eivät ole niin liki minussa, että vaikuttaisivat matkantekooni liikaa. (Edelliset harjoitukset löytynee Joustava mieli -kirjasta, joita olen saattanut vähän tuunailla.)
Just tuo että kun ne tunteet ei ois siinä "silmien eessä" niin lähellä että ne estää elämästä läsnäolevasti tätä hetkeä. Kun vois vaan kuskata niitä mukanaan, niinku repussa tai ees rintataskussa, että siellä ne nyt on ja mitä siitä! Just nyt ollu niin tunnepitoinen viikko että en muista aikoihin olleen. Mutta siitä huolimatta voittajafiilis, uskalsin tuntea!! Ja elää.
VastaaPoistaUskalsin loukkaantua, uskalsin suuttua, uskalsin vihata, uskalsin pelätä, uskalsin lohduttaa, uskalsin olla epävarma, uskalsin olla heikko. Mitähän muuta, no semmosta että ihana tää sun blogi, niin tarpeellisia ja tärkeitä asioita.
Hyvä sinä, kiitos!
Ihana kommentti!
PoistaJa minustakin on kiva lukea näitä tekstejä, saa uusia tai unohtuneita ajatuksia..
Kiitos, rohkaisun ja kannustuksen sanoista, Titta. Kuulostaa hyvältä, että olet pystynyt kokemaan noin monia tunteita ja ymmärsin, että et ole sen kummemmin jäänyt niihin kiinni. Itsellä samantapaisia tuntemuksia. Eihän ne ole niin hääviä tunnettavia, varsinkaan jos niitä ei ole aiemmin osannut kohdata. Hienoa, kun tajuaa hetkittäin, että vähän tämä nyt tärisyttää, tuntuu öklöltä tms. mutta mitään ei tapahdukaan. Toisella kerralla tuo tunne on jo vähän tutumpi.Niin ja mun arvoahan ei vie kukaan pois, jos en minä itse. Kiitos ajatuksenvaihdosta, Titta.
VastaaPoistaTuo sun eka lause sisältää paljon!!Juuri noin!
VastaaPoistaSiis tiiätkö, tän blogin ansiosta nämä aiheet on pyörineet mielessä ja yks tilanne tällä viikolla meni näin: Minä vastasin autossa puhelimeen ja puhelun aikana keskustelin yhestä hankalasta konfliktitilanteesta. Kaks meidän tyttöä oli kyydissä ja puhelun aikana mm. itkin ja olin vihainen. Meidän lapset ei oo kovin usein nähneet äitinsä itkevän ja puhelun jälkeen saatiin tosi hyvä ja hedelmällinen keskustelu aikaan tunteista ja siitä miten tarpeellista on antaa itsensä tuntea. Puhuttiin siitä mitä kaikkia tunteita äitillä oli ja siitä että puhelun lopussa tunsin kiitollisuutta että sain puhua ja purkaa itseäni ja sanoinkin sen puhelimessa toiselle osapuolelle. 11-vuotias tyttäreni kertoi että hänellä oli ollut surullinen olo kun äitillä oli paha mieli, mutta että se meni sitten ohi :)
VastaaPoistaErityisen ihanaa tässä on se että vuosia sitten olisin viimeiseen asti karttanut tilannetta että lapset olisivat kuulleet moista. Ja olisin saattanut jopa jättää vastaamatta puhelinsoittoon kamalan tunnemyrskyn pelossa. Ja jos niin olisi käynyt niin olisin ainakin pidätellyt ja padonnut mahdollisimman paljon ja sen jälkeen ahdistunut pitkäksi aikaa. Se on tavoitteeni että en pelkäisi omien tunteideni näkymisen aiheuttamia reaktioita ja tunteita lapsissani, vaan osaisin ajatella sen niin että se on mitä parhain oppimistilanne heille! "Äiti tunsi noin eikä mennyt rikki vaan elämä jatkuu!" <3
Toinen autossa mukana olleista tytöistä, teini-ikäinen, tuli tänään kotiin ja kysyi:"miten menee, äiti?" "Ihan jees"-oli vastaus.
Voi että on voimaannuttavaa oivaltaa välillä jotain ja huomata se että oivallukset näkyvät välillä siinä elämässä, arjessa.
Siis mieletöntä, Titta! Tuo sun kuvaus tunteiden käsittelystä ja näkymisestä...niin opettavaa.Antoi ajattelemisen aihetta. Kiitos Riitta, sun kommentti jäi jonnekin leijumaan kai, kun nyt sen huomasin. Nyt jos olen rehti, niin mulla valu kyynel silmästä, kun luin Titta tekstiäsi. Meinaan olen tuntenut kovin arkuutta tän blogin suhteen ja ajatukset bussissa eivät ole aina olleet kannustavia. Sinun kommenttisi ja Riitan myös ovat tärkeitä mulle.
VastaaPoistaVoi kuule, tämä on niin tärkeä aihepiiri että on aivan upeaa että kirjoitat ajatuksiasi meille kaikille luettavaksi. Ja ajatusten vaihto on hyvä mahdollisuus päästä eteenpäin, oppia toisiltaan. Runosi ovat tosi koskettavia, mitä jos tekisit joskus runokirjan!
VastaaPoistaKiitos.
VastaaPoista<3
VastaaPoista